Halloween Hike 2023

Mörköjä metsässä! Se oli taas Halloween Hiken aika, tällä kertaa kutsuivat Keuruun maastot, johon on tästä Jämsänkoskelta mukavan lyhyt matka. Toki ei ihan yhtä lyhyt kuin viime vuoden tapahtumaan. Löin alunperin ilmoittautumisen sisään 50 kilometrille, johon oli tarkoitus lähteä sidekick-Jyrin kanssa etenemään mukava pitkis. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, Jyrillä iski telakka päälle, ja syyskuussa lääkärin määräämä 8 viikon juoksukielto ei oikein sopinut Halloween Hiken kanssa yksiin. Tämän vuoksi päädyin itsekin lopulta "ainoastaan" 30 kilometrin lenkille. Olihan siinäkin toki työmaata, kesällä juoksut jäivät ihan kokonaan muun elämän ja helteiden jalkoihin, ja oikeastaan vasta syyskuun alusta alkaen homma on taas ruvennut maistumaan.

Starttasin kohti Keuruuta lauantaina aamulla puoli kahdeksan aikaan. Tarkoitus oli ehtiä reitille yhdeksään mennessä. Sehän on myös yksi Halloween Hiken lisämauste, että maastoon saa lähteä silloin kuin itsestä tuntuu parhaalta. Lähdön aikaikkuna on perjantai-illasta lauantaipäivään. Tykkään itse varautua kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan, mutta jokin järki sentään päässä sanoi että lamppua ei tarvittaisi, joten sen maltoin jättää kotiin. Muuten olin kyllä varautunut huolellisesti: eväitä viiden tunnin retkeilyä varten, ja ylle villasäärystimistä lähtien puolet garderoobista. Oli sentään luvattu pakkasta koko päivälle... 

Nyyssänniemen leirintäalue toimi tapahtumakeskuksena, ja siellä törmäsin välittömästi tuttuihin. Galinan auto oli melkein viereisessä ruudussa, ja kisakamojen haussa olivat maastopyörillä reitille lähteneet Juho ja Tero. Itselläni oli tarkoitus lähteä välittömästi matkaan, joten kisakeskuksessa moikkasin tuttuja vain pikaisesti, jonka jälkeen hain reittikartan ja lähdin suoraan maastoon.

Aamulla oli aika vilpoisaa

Reitin alku oli varsin helppoa baanaa. Olin itse käynyt tutustumassa maastoihin 16 kilsan lenkillä muutamaa viikkoa ennen tapahtumaa, ja ensimmäisen reilun viiden kilometrin ajan reitit menivätkin osin samoja polkuja kun mitä olin itse tallannut jo etukäteen. Erotuksena aikaisempaan, Ilovuoren polut olivat nyt rutikuivia. Kuukausi sitten, kumivene olisi ollut paikkapaikoin mukavampi kulkuväline kuin lenkkarit. Ekat 5-8 kilometriä antoivat lopulta aika hyvän osviitan omalle retkelle tänään. Kulku oli kepeää ja helppoa, ja selkiä tuli yllättävän paljon vastaan. Kieltämättä se huvitti, että käytännössä kaikki muut paitsi minä, pitivät karttaa kädessä. Itselläni oli vähän semmoinen "kuka ei kuulu joukkoon" -fiilis, kun pelkän kellon kartan avulla rallattelin menemään. Sinänsä suunnistus on kyllä semmoinen asia, jonka ehkä haluaisin oikeasti oppia. Uskoisin että Halloween Hike olisi vielä mukavampi ja varmasti myös haastavampi mennä vain kartan varassa. 

Ilovuoren hienoja polkuja

En tiedä olisiko kartta auttanut, vai mikä, mutta ensimmäinen pummi tuli 6,5 kilometrin jälkeen. En yhtään katsonut kellosta pienen lammen kiertoa, että mihin päin se olisi pitänyt suorittaa, mutta oma järki sanoi että tietenkin se mennään myötäpäivään. No ei menty. Ketkäs muutkaan kun Jopi, Jarkko ja kumppanit tulivat vastaan, ja kyselivät että mihinkäs sitä ollaan menossa. Myös jo edellisenä iltana oman lenkkinsä pyörällä ajanut valokuvaaja Niklas Suominen oli passissa, ja häneltä sain tiedon että olen tosiaan menossa lammen kiertoa aivan väärään suuntaan. No ei siinä muuta, kun hain rastin lammen pohjukasta, ja takaisin samoja jälkiä. Tämän jälkeen kahteen suuntaan juostavalla polulla reitillä tulivat vastaan myös muutama minuutti minun jälkeen lähteneet Galina ja Terhi, jotka ihmettelivät että miksi kaikki tulevat heitä vastaan.

Pummauksen jälkeen jo nauratti. Kuva: Niklas Suominen

Seuraavaksi suunta vei junaradan ja Jyväskyläntien yli kohti Murronkiveä. Se olikin oikeasti melkoinen lohkare! Siinä pidin itse pienen tauon, söin eväitä ja nappasin pari valokuvaakin. Toistaiseksi matka oli sujunut erinomaisen hyvin. Minua ei ollut vielä kukaan (pyöräilijöitä lukuunottamatta) ohittanut, ja itse olin napsinut tasaiseen tahtiin toistakymmentä selkää. Ei sillä että asialla olisi mitään merkitystä ollut, Halloween Hike ei ole ainakaan omasta mielestäni kilpailu, vaan nimenomaan tapahtuma. Mutta joka tapauksessa, kaikki meni oikein hyvin. Kellokin piti hyvin reitillä, sitä yhtä pummia lukuunottamatta. Viime vuonna meillä ei ainakaan minun kellossani ollut lainkaan rastipisteitä, mikä tarkoitti sitä että puhelimen karttaa piti pitää jatkuvasti silmällä niiden varalta. Nyt ne näkyivät todella helposti kellosta, ja puhelin saikin olla leimauksia lukuunottamatta repun taskussa. 

Kello opasti erinomaisesti reitillä. 

Murronkivellä pieni valokuvaushetki. 

Murronkivi. Oli muuten oikeasti ihan älytön lohkare! 

Samaan aikaan rastilla olleet pyöräilijät joutuivat myös kuviin. 

Murronkiven jälkeen saavuttiin pienelle metsäautotien pätkälle, joka oli itselleni myös tuttua reittiä muutaman viikon takaiselta lenkiltä. Tällä osuudella koin myös ainoan juoksijan tekemän ohituksen minusta, kun eräs nuori juoksija paineli minusta ohi niin että vilaus vain kävi. Tästä ei mennyt pitkään, kun pyörällä liikkeellä olleiden Jarkon ja Jopin seurue tuli vastaan eräästä väärästä polkupistosta. Hetken siinä yhdessä pohdimme karttaa (no itse katsoin tietenkin kelloa), ja valitsimme oikean piston.

Metsäautotiellä

Pikkuhiljaa reitti suuntautui kohti Keuruun keskustaa, ja itselleni vuoden 2019 Keuruun yömaratonilta tutuksi tulleita reittejä. Minut ohittanut nuori juoksija oli repinyt pienen kaulan minuun nähden tällä osuudella, ja huomasinkin hänet salmen ylittävällä sillalla Keuruun kirkon kupeessa juoksemassa kohti Kurkisaarta. Sillan ylityksen jälkeen ihmetykseni oli suuri, kun hän juoksi minua vastaan. Huikkasin hänen olevan alunperin ihan oikealla reitillä, mutta hän sanoi että hänen kellonsa ei enää opastanut häntä oikein, kun ilmeisesti joku paikka oli jäänyt vähän vajaaksi. Hän kävi koukkaamassa tuon vajaaksi jääneen paikan, ja sen jälkeen juoksimmekin yhtä matkaa seuraavat viitisentoista kilometriä. Hauska sattuma oli, että hän oli oman poikani opiskelukaveri Jämsän lukiosta. 

Vesitornin kupeessa olleen pururadan jälkeisen polun nurkilla koin hauskan kohtaamisen. Jopin ja Jarkon seurue tuli kolmatta kertaa minua VASTAAN. Yhdelläkään näistä kerroista ei olisi pitänyt olla risteävää liikennettä, joten jompikumpi oli aina mennyt väärään suuntaan. Jarkko sanoi aika vahvastikin tässä vaiheessa, että reitti tuntui paljon helpommalta jalkamiehelle. Kieltämättä omat fiilikset olivat samanlaiset. Juoksu kulki edelleen oikein mukavasti. Rastien leimaukset seurasivat toisiaan, ja rytmittivät mukavasti matkantekoa. Kilometriväleistä 14-18 ei oikeastaan ole edes kauhean selkeitä muistikuvia, niin "itsestään" ne valuivat. 

Mainituille kilometriväleille osui kuitenkin muunmuassa tämä rantapolun pätkä. 

Juuri kun kello huusi 18 kilometrin matkan täyttyneen, alkoi omasta mielestäni koko tapahtuman parhaat polut. Seuraavat kolme kilometriä olivat toinen toistaan hienompia, ja oikeasti todella juostavia polkuja. Leikimme Jarkon ja Jopin porukan kanssa melkoista kissa-hiiri -leikkiä tällä pätkällä, ja ohittelimme jatkuvasti toinen tosiamme. Jossain vaiheessa puhkesin jo lauluunkin, kun tuttu porukka tuli näkyviin: "We'll meet again, don't know when, don't know where.." 

Jopin ja Jarkon jengin kanssa jatkoimme jojoilua vielä hetken aikaa, ennenkuin tasaisemmat asfalttipätkät käänsivät edut pyörällä kulkijoiden puolelle. Valitettavasti, jos kilometrit 18-21 olivat koko kisan kohokohta, niin tästä maaliin asti olivat ehkäpä sitten se koko kisan heikoin lenkki itselleni. Varsin vähän polkuja, ja paljon asfalttia. Onneksi itselläni oli jalassa Hokan Speedgoat vitoset, joilla myös asfalttijuoksu onnistuu jollain tavalla. Aamulla kädessäni oli jo VJ:n XTRM Kakkoset, joiden ajattelin tarjoavan paremman pidon liukkaille poluille, mutta niillä kyllä ei asfaltilla pitkään juosta. Onneksi polut eivät kuitenkaan oikeastaan olleet missään vaiheessa liukkaita. 

Rastipiste 21-25km välillä

Toinen rastipiste 21-25 km välillä 

Lyhyt pyrähdys Keuruun keskustaan sujui ilman sen suurempia ongelmia. Pieni pummi jäähallin kulmalla ei sinänsä edes syönyt aikaa juurikaan. Uimahallin nurkalle kiivettyämme huvitti kahden pyöräilijän kommentti, että olemmeko paikallisia, kun he ovat aina perässämme reitinvalintojen jälkeen. En kehdannut sanoa, että itse suunnistan ainoastaan kellossa olevan kartan voimin... Uimahallilta reitti laskeutui pienten polkujen kautta Keuruun vanhan kirkon kulmalle. Näillä poluilla tuskin menin ihan oikeaa uraa pitkin, niin paljon siellä oli risteäviä pieniä polkuja. Mutta sentään suunta oli ainakin oikea, ja lopulta vanha kirkko tuli näkyviin. 

Kirkon jälkeen onnistuin tekemään vielä yhden pienen pummin loppumatkalla, eikä kyseessä ollut edes polku. Ylitin vesistön väärää siltaa pitkin, ja ihmettelin kun en nähnyt oikeaa polkua kohti maalia. No ei muuta kun takaisin, ja oikeaa siltaa pitkin yli. Hauskaksi tämän tekee se, että olin oikeasti katsonut tuon paikan jo etukäteen, että mikäli jatkan 50 kilsan lenkille, on minun juostava pohjoisempaa siltaa, ja mikäli menen vain 30 kilsaa, on valittava eteläisempi silta. Ilmeisesti mieli oli sittenkin asettunut 50 kilsalle. Loppumatkasta ratamestari oli vielä kikkailut yhden loopin rantaan, mutta sekään ei estänyt omaa tahtoa alittaa neljän tunnin merkkiä. Maaliin saavuin lopulta helposti alle neljän tunnin, aikaan 3:59:53. Maalin jälkeen saunaan, ja sen päälle vielä maistuvalle keittolounaalle. Galina, Terhi ja minun kanssa viitisentoista kilometriä yhdessä juossut poikani opiskelukaveri olivat myös ehtineet maaliin tässä välissä, joten pääsimme suoraan purkamaan kokemuksiamme juoksusta keiton äärellä.

Viimeinen rasti

Kahden vuoden kokemuksen perusteella uskallan kyllä suositella tapahtumaa kaikille juoksun harrastajille, miksei toki pyöräilijöillekin. Täällä ei turhaa pönötetä, jokainen saa olla mitä on! Minuakaan ei kukaan katsonut kieroon vaikka kartta olikin repussa koko juoksun ajan. Rastileimaukset tuovat myös hommaan oman lisämausteen. Matka jotenkin tuntuu lyhyemmältä kun mitä se oikeasti on. Itselläni oli tuon 30 kilsan jälkeen semmoinen fiilis, että olisi oikeasti voinut hyvinkin mukavasti jatkaa vielä siitä sen 20 kilometriä. Ehkä jätän sen seuraavaan Halloween Hikeen.

Semmoinen retki se oli. 

NUTS Karhunkierros 2023 - 83km kisaraportti

Valtavaaran huippu 27.5.2023. Kuva: Samuli Tiainen

Viime keväänä NUTS Karhunkierroksen onnistuneen 55 kilometrin kisan jälkeen löimme Jyrin kanssa kättä päälle tämän vuoden kasikolmosesta jo autossa paluumatkalla ennen Kuusamoa. Silloin endorfiinihumalassa se vaikutti hyvältä idealta... Idean hyvyys alkoi konkretisoitua kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin alkuvuodesta kalenteroida treenejä. Poluilla vietetty aika tulisi olemaan melkoinen. Siihen kun yhdistää kokoaikaisen työn ja opiskelun, niin valitettavasti ne lenkit kuitenkin ovat ensimmäinen asia mitkä siitä kalenterista raivataan pois. Kotonakin kun kuitenkin pitäisi myös jonkinlaista panostusta asettaa arjen pyörittämiseen.

Treenikausi kuitenkin sujui varsin mallikkaasti. Pyrin pitämään keskimääräiset viikkokilometrit siellä neljänkympin hujakoilla, mutta enemmän panostin poluilla vietettyyn aikaan. Minun vauhdilla Karhunkierroksesta tulisi joka tapauksessa erittäin hidas reissu. Ajattelin vähän salaisena toiveena, että jos kaikki osuu nappiin, niin noin 16 tunnin aika pitäisi olla ihan mahdollinen. Viimeisen pitkän lenkin kävimme tekemässä kolme viikkoa ennen tapahtumaa yhdessä samalle matkalle lähtevien Jyrin ja Juho-Pekan, sekä kotiin kannustamaan jääneen Eeliksen kanssa. Sen jälkeiset kolme viikkoa käytin enemmän tai vähemmän keventelyyn. 

Päijät-Hämeen Männyn polkujuoksujaosto höystettynä Juho-Pekalla Synninlukon maisemissa 

Lopulta tapahtumaviikon torstai koitti! Emmalla sattui olemaan torstaina työpäivä Jyväskylässä, joten pääsin näppärästi hänen kyydillään sinne. Jämsänkoskelta nappasimme takapenkille kyytiin vielä Satun, joka oli niinikään lähdössä samalle matkalle Rukalla. Jyväskylässä joimme vielä Jyrin luona kahvit, ennenkuin käänsimme auton keulan kohti Rukaa. Matka meni mukavasti ja nopeasti menneitä kisoja peraten ja niistä kokemusta ammentaen. Luvassa olisi joka tapauksessa kaikille pisin matka koskaan. Matkalla pysähdyimme kerran pizzalla ja kerran kahvilla. Poroja sai alkaa väistelemään jo ennen Pudasjärveä. Perillä Rukalla olimme viime vuoden tapaan puoli kuuden aikaan. Majoituimme jälleen Aurinkorinteessä johon pääsisimme vasta kuudelta, joten oli hyvin aikaa hakea numerot ja tyhjät dropbagit ja haistella vähän kisatunnelmia takaisin Rukan keskustaan siirretyssä kisaexpossa. Satu pääsi jo omaan majoitukseensa, joten me suuntasimme Jyrin kanssa kohti kisatoria. Itselleni tarttui mukaan uudet juoksushortsit sekä sukat, ja pakollisena varusteena ollut muki. Jyri osti uudet kengät joilla hänen olisi tarkoitus myös lähteä itse kisaan. Itselläni oli sentään kuusi kilometriä jalassa olleet kengät kisakenkinä, mutta meininki oli kyllä aika vahvasti myytinmurtajien hengessä. Miksei muka uusilla kamoilla kannata lähteä kisaan? Kuuden jälkeen heitimme kamat kämpille ja kävimme vielä Rukahovissa syomässä pastabuffetin, ennenkuin siirryimme saunan kautta nukkumaan matkaväsymystä pois.

Beatles - 1 kuten tyttäreni Sofia ilmoitti 

Kisakylä ja expo. Porukkaa oli jo torstaina alkuillasta mukavasti paikalla

Yksinkertaiselle miehelle yksinkertainen numero. Helpottaa ainakin dropbagin etsimistä Oulangassa. 

Perjantai-aamuna kello soitti hyvissä ajoin, että ehdimme lähteä kannustamaan perusmatkan juoksijat reitille. Kyseessä on ihan oma ihmislajinsa. 166 kilometriä Karhunkierroksen poluilla on niin kova urakka, että sitä ei oikeasti voi edes käsittää. Lähtöalue oli täynnä väkeä jo vartti ennen starttia, joten kipusimme portaat ylös Karhunkierroksen maaliportin tuntumaan. Sinnekin alkoi pikkuhiljaa valua lisää porukkaa ja ilmassa todellakin oli suuren urheilujuhlan tuntua. 

Letka alkoi hajaantua jo muutaman sadan metrin matkan jälkeen. Kärkimies on jo Karhunkierroksen maaliportilla, kun pääjoukko on vasta alempana lähdön tuntumassa 

Syvä kunnioitus kaikille perusmatkalaisille! 

Perusmatkan lähdön jälkeen valuimme takaisin kämpille lepäilemään. Itse kuuntelin äänikirjaa pimeässä huoneessa sängyssä makoillen, mutta unta en kyllä saanut. Joskus yhdentoista aikaan kävin laittamassa kahvin tippumaan ja valmistin broilerikiusausta lounaaksi. Sen jälkeen päivä menikin perusmatkan GPS-seurantaa läppäriltä katsellen ja dropbagia pakkaillessa. Meillä lähti Jyrin kanssa molemmilla dropbagiin suurinpiirtein samanlaiset kamppeet. Kuiva vaihtovaatekerta, vaihtokengät jos uudet kengät alkavatkin hiertää, sekä Oulangasta eteenpäin tarvittavat energiat. Itse heitin pussiin vielä extraherkkuna kaksi Olvin kahvinmakuista Teho -palkkaria. Toinen olisi tarkoitus nauttia yöllä Oulangan huollossa, ja toinen aamukahvina Basecampin huollossa. Pusseja kuljetukseen viedessämme törmäsimme vielä sattumalta toisaalla majoittuneeseen Juho-Pekkaan sekä kisaturistina ja huoltajana Rukalla olleeseen Janneen, jonka kanssa juoksimme viime syksynä yhdessä Halloween Hiken 50 kilsaa Jämsänkoskella.

Pallukkaseurantaa. Tämä lienee hepreaa niille jotka eivät ole varsinaisesti skenessä mukana. 

Valmis dropbag. 

Loppupäivä menikin ihan vaan lepäillessä. Jyri valmisti vielä päivälliseksi tonnikalapastaa, jota söimme seitsemän aikaan hartaan hiljaisuuden vallitessa. Itse olin varsin levollisin mielin vielä tässä vaiheessa. Valmistautuminen oli onnistunut hyvin, ja olo oli luottavainen. Kyllä sieltä läpi tullaan! Olimme sopineet Juho-Pekan ja Satun kanssa treffit samaan lähtöbussiin puoli kymmeneksi. Lähdimme kuitenkin hyvissä ajoin kämpiltä jo yhdeksän aikaan. Juuri kun astuimme ovesta ulos, alkoi satelemaan vettä. Itseäni vähän jännitti, olin lukinnut vaatevalinnakseni shortsit, t-paidan ja ihan ohuen juoksutakin, kun olin laittanut trikoot ja pitkähihaisen paidan dropbagiin. Onneksi minulla oli sentään pakollisena varusteena oleva vedenpitävä kuoritakki, eikä säätiedotuksen mukaan sadekuuron pitäisi edes kestää kauaa. 

Menimme kuitenkin pitämään sadetta Rukahoviin ennen bussin lähtöä. Se olikin täynnä sekä juoksijoita, että myös lätkäpeliä katsovia illanviettäjiä. Rukahovissa törmäsin myös samalle matkalle starttaavaan Jämsänkosken Ilveksen jalkapallolegenda Pasiin. Luvassa oli Pasillekin pisin matka koskaan, ja pientä jännitystä oli hänenkin leirissään. Lopulta Pasi juoksi reitin upeasti polvikivuista ja vahvasta keskeyttämisharkinnasta huolimatta vähän päälle 12 tuntiin sijalle 74 todella kovatasoisessa kilpailussa. Hattu pois päästä!

Bussia odottaessamme tunsin että omakin jännitys alkoi hieman nousta. Vilkaisin huvikseni kelloa, niin syke oli paikallaan seisten 116 lyöntiä minuutissa! Onneksi bussimatka oli yllättävän pitkä, ja siinä paskojen vitsien äärellä nauraessa myös jännitys laukesi täysin. Perillä Napapiirillä ehti juuri ja juuri käymään bajamajassa nopealla piipahduksella, ennenkuin kuuluttaja Sami Sundström hoputti jo porukkaa lähtöviivalle. Starttiviiva oli viimeinen kerta tämän kisan aikana kun näimme Juho-Pekan ja Satun. Lähdimme Jyrin kanssa hieman kovempaa vauhtia ja he jättäytyvät suosiolla taakse. Satu oli lopulta joutunut keskeyttämään Basecampin huoltoon valtavien energian imeytymisongelmien vuoksi, kun taas Juho-Pekka taisteli siitä vielä Konttaisen huoltoon asti huolimatta kovasta polvikivusta ja muista ongelmista. Iso hatunnosto myös heille molemmille, todella kova suoritus!

Kohta muuten mennään! 

Kaikki valmista! 

Alkumatka meni mukavasti ja rauhallisesti. Olimme Jyrin kanssa sopineet, että jos yhtään lähtee mopo keulimaan, niin huomautetaan välittömästi. Tätä ei oikeastaan edes tarvinnut tehdä, vaan molemmilla oli ihan kirkkaana mielessä että säästellään alussa lopun kammotuksia varten. Polut olivat loistavassa kunnossa, ja vastaantulleita perusmatkalaisia tsempatessa oma fiiliskin nousi entisestään. Ensimmäiset kaksi tuntia olivat mahdollisesti parasta juoksua itseltäni koskaan. Sykkeet pysyivät hyvin kurissa, maisemat olivat upeita ja kaikki oli muutenkin hyvin. Etenimme vuorovedoin noin viiden kilometrin pätkissä, tämäkin tuli ihan itsestään. Kummankaan ei tarvinnut sanoa että "vedäpäs sinä välillä". Kun kello piippasi kahden tunnin kohdalla energian oton merkiksi, niin sanoinkin Jyrille että tuntuu siltä kun oltaisiin juostu puoli tuntia. Takanamme oli pitkän aikaa myös pitkähkö letka, mutta vauhti tuntui kaikille sopivalta. Meillä molemmilla oli tankkauksen kanssa suunnitelma, että otetaan 20 minuutin välein sisään energiaa. Itselläni se toimi kyllä koko kisan ajan ihan hyvin, kaikki imeytyi mainiosti, ja vaikka loppua kohden kaikki alkoikin maistua pahalle, niin mikään ei varsinaisesti äklöttänyt. Mukanani oli Vihreitä kuulia, Noshtin vauhtikarkkeja, Jolloksia ja korkeaenergistä urheilujuomaa, geelejä, Maximin energiakarkkeja, Snickersejä sekä suolapähkinöitä. Koen että tämä vaihtelu oli merkittävässä roolissa. Jos ei tehnyt mieli vihreää kuulaa, niin sitten otettiin jotain muuta. Yllättäen geelit maistuivat itselleni parhaiten tällä reissulla.

Yksi vastaan tulleista perusmatkalaisista. Valitettavasti Jarnon matka jäi kesken Hautajärvelle pahojen selkävaivojen vuoksi, mies oli todella hyvävoimaisen ja skarpin oloinen kohdatessamme muutama kilometri ennen Hautajärveä. 

Lapin kevään auringonlasku. Juuri tämän hämärämpää reitillä ei missään vaiheessa ollutkaan. 

Alkumatkan ainoa ongelma itselleni sattui noin kymmenen kilometrin kohdalla. Jalkani juuttui juurten väliin ja kenkä lähti jalasta. Tässä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä tai ongelmaa, mutta kun yritin laittaa kenkää takaisin, olkapäähän iski aivan älytön hetkellinen kipu. Säikähdin ihan tosissani ja istuin kannonnokkaan kiroilemaan. Kipu kuitenkin hävisi yhtä äkkiä kuin se oli tullutkin. Ei muuta kuin kenkä takaisin jalkaan ja matka jatkuu. Pikkuhiljaa siinä juostessa mahtavia Savinajoen rantatörmiä ja syvempiä metsäpätkiä lääni vaihtui Lapin läänistä Oulun lääniin ja kuntakin Sallasta Kuusamoksi. Matkalla alkoi olla myös toinen toistaan hienompia könkäitä, koskia ja niitä ylittäviä riippusiltoja. Erityisesti Taivalköngäs teki kokonaisuudessaan suuren vaikutuksen. Ensin ylhäältä kalliolta avautunut jokimaisema, sitten laskeutuminen riippusilloille ja niiltä auenneet aamuyön usvaiset kuohut. Näiden fiilisten perässä minä näitä matkoja kuljen! Vieläkin tätä kirjoittaessa nousee kylmät väreet kun ajattelee noita aamuyön hetkiä. Riippusiltojen jälkeen loppumatka 28 kilometrin kohdalla odottaneeseen Oulangan huoltoon oli helppoa juostavaa polkua, ja siinä taisimmekin kellottaa nopeimmat kilometrit koko kisassa. Tällä ensimmäisellä välillä polku oli pääosin hyväkuntoista ja oikein juostavaa, mutta onneksi maltoimme Jyrin kanssa kuitenkin vähän himmailla. Mitään ihan kamalia nousuja tähän ei mahdu, mutta itse otin silti sauvat avuksi kaikkiin vähänkään pidempiin mäkiin. Omassa juoksuliivissäni on paikka sauvoille kätevästi tuossa edessä, niin se ei ole monenkaan sekunnin projekti ottaa niitä esille ja pakata takaisin. 

Vielä hymyilyttää 

Läänin raja

Komeat kuohut

Sinne sitä tiputellaan

Oulangan huoltoon saavuimme ihan suunnitellussa aikataulussa reiluun neljään tuntiin. Vaihdoin kuivan t-paidan, heitin roskat roskikseen, täytin liivin taskut seuraavan välin energioilla, kävin bajamajassa ja join kupin kahvia. Tuntui että aika meni todella nopeasti, eikä huollossa olisi tullut vietettyä kuin muutama minuutti, mutta kyllä noihin kaikkiin puuhiin kului aikaa kuutistentoista minuuttia sitten kuitenkin. Lähtiessämme takaisin reitille palelu oli melkoinen. Lämpötila putosi yön aikana nollakeliin, ja se tarkoitti sitä, että kauheasti ei ollut varaa himmailla, vaan syke oli pidettävä jatkuvasti ylhäällä. Oulankajoki oli vähintään yhtä upea kuin viime vuonna. Siitä noussut usva oli suorastaan maagisen hieno. Aurinko alkoi myös nousta korkeammalle ja lasit piti laittaa otsalta takaisin silmille. Sää oli koko juoksun ajan oikeastaan ihan täydellinen. Ehkä muutaman asteen lämpimämpi yö olisi ollut kiva, jäiset pitkospuut olivat jopa pelottavan liukkaita. 6 kilometriä huollon jälkeen Jyri kaivoi sauvat repustaan ja vaihdoimme reippaaseen sauvakävely-hölkkä -kombinaatioon. Jo ennen tätä, seuraamme oli liittynyt myös kolmas mies. Todella mukava kaveri Rantasalmelta, joka oli jo konkari Karhunkierroksella. Valitettavasti en tajunnut kysyä miehen nimeä, mutta jos satut lukemaan tarinaa, niin iso kiitos seurasta. Taivalsimme kymmenkunta kilometriä yhdessä, ennenkuin tasan puolimatkan krouvissa pidimme Jyrin kanssa pienen tauon, ja Rantasalmen mies jatkoi matkaansa.

Oulankajoen rantatörmä

"Ooh, we're halfway there..." On se hemmetti pitkä matka! 

Itselläni oli alkanut pieni huolestuttavan oloinen polvikipu juilimaan vähän Oulangan huollon jälkeen. Suurinpiirtein ensimmäisen maratonin täyttymisen kohdalla se alkoi jo ihan tosissaan vähän haittaamaan menoa alamäissä. Täytyy sanoa että olin kyllä vähän huolissani. Takaraivossa jyskytti kokemus 2020 vuoden Vaarojen Maratonista  ja siitä miltä tuntuu edetä 40 kilometriä kipeän polven kanssa. Onneksi kipu ei missään vaiheessa yltynyt yhtä pahaksi kuin siellä! Viidenkymmenen kilometrin kohdilla ollut Kitkajoen varren osuus oli kyllä ihan yhtä paha kuin viime vuonnakin. Se ei ole lopulta kovinkaan pitkä pätkä, mutta kyllä se silti tuntuu väsyneillä jaloilla yhtä pitkältä kuin nälkävuosi. Sitä seuraa vielä todella raskas nousu, ennenkuin tiputellaan Pienen Karhunkierroksen risteykseen. Laskeutuminen Pienelle Karhunkierrokselle oli kyllä itseltäni todella vaikea polven kanssa könytessä. Viime vuonna kyseinen lasku juostiin Jyrin kanssa oikeasti aika kovaa vauhtia, mutta nyt jouduin auttamaan sauvoilla menoa oikein tosissani. Totuuden nimissä, ilman sauvoja polveni olisi luultavasti kipeytynyt vielä paljon pahemmin. Harrisuvannon riippusillan jälkeen kiipesimme takaisin korkealle joenpenkalle, ja siellä pystyin taas viime vuoden tapaan ihan mukavasti kuitenkin juoksemaan hyviäkin pätkiä. Muutama sata metriä ennen Basecampia Jyri jolla oli enemmän virtaa, huikkasi menevänsä edeltä huoltoon.

Reilusti jo voiton puolella Kitkajoen varteen tultaessa! 

Naamasta näkee, että väsy alkaa jo painamaan aika tavalla! Kello on noin vartin yli seitsemän aamulla, ja liikkeellä on oltu jo seitsemän ja puoli tuntia. Takana myös päälle 50 kilometriä. 

Basecampin huoltoon tultaessa oma mieleni oli varsin apea. Sanoin Jyrille siinä, että hän voi jatkaa menoaan kun selkeästi miehellä oli energiaa enemmän kuin minulla. Sovimmekin jo että näin teemme, ja rupesin vähän paskalla fiiliksellä pakkailemaan energiaa seuraavalle pätkälle liivin taskuihin. Täyttelin siinä rakkoa kaikessa rauhassa kun ajattelin että Jyri on jo mennyt, kun hän yhtäkkiä sanoikin että "porukassahan me mennään!" Sain tästä ihan uskomattoman energiabuustin ja lähdimme yhdessä sauvakävelemään kohti Konttaista. Voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että tämä pelasti oman kisani ja mahdollisesti jopa maaliintulonkin, vaikka tässä vaiheessa ei vielä mitään keskeyttämisaikeita ollutkaan mielessä. Basecamp-Konttainen väli on sen noin 17 kilsaa pitkä, ja siitä eka kymppi on hyvinkin tasaista pätkää. Juoksemaan meistä ei oikein kumpikaan tässä vaiheessa pystynyt, itselläni oli polven varomisen seurauksena myös nilkka kipeytynyt ja oikea lonkka oli kuin tulessa. Pitkospuilla juostessa huomasin että oikea nilkka oli myös ihan kunnolla turvoksissa, kun se sai kovasta puusta vähän kovempaa iskutusta kuin poluilla. Pystyimme kuitenkin sauvakävelemään parhaimmillaan alle 10 minuutin kilometritahtia. Reilun 70 kilsan jälkeen laitoin Emmalle viestin että fiilis on hyvä. Vauhtimme hidastui vasta Kumpuvaaralle tultaessa. Sieltä Konttaisen huipulle oli kyllä itselleni tuskien taival. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä että energiat alkavat olla vähissä, polveen sattui ja väsytti aivan älyttömästi. Konttaisen huipulla kannustamassa ollut Jimi onnistui kuitenkin hetkeksi nostamaan fiiliksen taas korkeammalle! Mies vaikutti selvästi yllättyneeltä nähdessään että roikuin vielä tässä vaiheessa Jyrin kannoilla. Kävelimme hetken porukassa Konttaisen huipulla, kunnes laskussa minun oli pakko käskeä Jyriä jatkamaan omaa tahtia maaliin. Hän yritti vielä vastustella siinä, mutta laskeskelin että minulle saattaa oikeasti tulla kiire 18 tunnin cut-offin kanssa, enkä missään nimessä halunnut riskeerata Jyrin maaliinpääsyä omalla hitaudellani, niin lopulta tiemme erkanivat. Lasku Konttaisen huoltoon tuntui loputtoman pitkältä ja kiduttavalta.

Rajua touhua

Kumpuvaaran nousuissa kävi sen verran kova tuuli, että Jyrikin joutui laittamaan hupun päähän 

Siellä kaukana siintää Ruka! Valitettavasti välissä on vielä Konttainen ja Valtavaara välihuippuineen. Viime vuoden sumussa näistä maisemista ei ollut tietoakaan. 

Huollossa istuin hetkeksi aikaa alas, ja mietin ihan tosissani että jätänkö homman siihen. Tarjolla olleet valmiiksi kuoritut kylmät mandariinit olivat niin hyviä että itselläni tuli oikeasti kyyneleet silmiin. Söin kolme mandariinia, ja jatkamispäätös kirkastui. Laskin kellosta että minulla on niin paljon aikaa, että ehtisin aivan varmasti maaliin vaikka konttaisin koko loppumatkan. Valtavaaran nousuissa minulla ei ollut mitään ihan älyttömiä vaikeuksia. Ne tulivat sauvojen kanssa jopa varsin mallikkaasti. Laskut sen sijaan olivat täyttä myrkkyä. Aika monessa kohtaa piti peruuttaa. Lisäksi energiaa ja myös aikaa söi se, kun joutui väistelemään nopeampia 34 kilsan juoksijoita. En todellakaan halunnut jäädä pahimpiin kohtiin reitin tukoksi kenellekään. Laskin mielessäni valehuippuja ja yllätyin kun Valtavaaran mökki tuli näkyviin, vaikka yksi huippu olisi vielä pitänyt olla jäljellä. No, kyllä se lopulta olikin. Viime vuoden sumussa mökkiä vaan ei näkynyt niin kaukaa. Valtavaaran huipulla oli valokuvaaja Samuli Tiainen, joka kannusti juoksemaan kuvia varten. Yritin jotain juoksun tapaista saada aikaan siinä viimeisessä loivassa nousussa, mutta veikkaanpa että se oli lähinnä kehnoa kauhukomediaa. Valtavaaran päällä pidin pienen hapenkeruutauon, edessä olisi kuitenkin vielä pitkä ja kamala lasku Rukan juurelle.

Huikea kuva, kiitos Samuli Tiainen

Tämän kuvan laitoin kotiin, että maalisuora enää jäljellä. Oli kyllä pitkä ja ei niin suora maalisuora....

Poseeraus Valtavaaran huipulla. Kiitos kuvasta tuntemattomaksi jäänyt kanssakilpailija! 

Valtavaaran lasku oli paljon pidempi kuin mitä muistin. Siinä oli myös jyrkkiä kohtia ja portaita, jotka oli pakko tulla peruuttamalla. Lopulta viimeisissä portaissa fiilis alkoi oikeasti jo olla se että "eikö tämä saatana lopu koskaan?!" No ei vielä. Edessä oli vielä viime vuonna itselleni jopa koko kisan vaikeimmaksi paikaksi osoittautunut nousu Rukalle. Se on todella jyrkkä nousu, ja kun takaraivossa jyskyttää ajatus siitä että sen jälkeen ei enää tarvi nousta mihinkään, se on myös henkisesti aika raskas. Pysähdyin pari kertaa nousun aikana tasaamaan hengitystä ja päästämään muita ohi. Omat fiilikset alkoivat olla jo aika ärtyneet, mutta toivottavasti en tiuskaissut kenellekään pahasti. Ei ole kyllä ainakaan ollut tarkoitus semmoiselle, pahoittelut jos näin on käynyt! Hyppyrimäen tornin juurella katsoin kellosta että tässähän ehditään vielä alle 17 tunnin ajan. Viimeisistä portaista en oikeastaan muista edes mitään, ne ja maalisuora tulivat ihan sumussa. Maalikaaren alitin ajassa 16:53:04. Ajattelin ennen juoksua että kaiken mennessä nappiin, noin 16 tunnin aika voisi olla mahdollinen. Nyt kaikki ei mennyt nappiin ja aika oli vähän vajaa 17 tuntia, joten ei se oma arvio varmaan kauhean kaukana ollut. Jyri alitti hienosti 16 tunnin ajan, hänellä oli loppu tullut todella vahvasti. Maaliintulon jälkeen mitalit kaulaan, finisher-kyltin kanssa poseeraus ja herkullisen linssikeiton voimin köpöttelemään takaisin Aurinkorinteeseen. Olin sekä henkisesti että fyysisesti aivan loppu. Jaksoin juuri ja juuri käydä suihkussa, ja sitten simahdin melkein seisovilta jaloilta sänkyyn. Heräsin noin puolen tunnin kuluttua siihen että valuin hikeä. Kuulin että Jyri oli keittiössä, joten huikkasin hänelle että elossa ollaan. Ei mennyt aikaakaan kun käteen ilmestyi Jyrin tuomana jääkaapista jääkylmä Radler, ja palautuminen saattoi alkaa! 

Se on siinä! 

Viralliset tulokset, 300 parhaan joukkoon että heilahti. Eikä sinänsä asialla ole mitään väliä mutta en ollut lähellekään viimeinen, lopulta myös 17 tunnin alitus lämmitti mieltä kaikkien vaivojen jälkeen. 

Tämä mitali oli muuten kaulassa koko sunnuntaipäivän! 

Ensimmäiset fiilikset juoksun jälkeen oli, että ei enää ikinä uudestaan! Näin maanantaina olo on jo sekä henkisesti että fyysisesti todella paljon parempi! Kipu on siirtynyt nivelistä lihaksiin, ja nekin lähinnä tuntuvat vain jäykiltä. 70 kilometrin jälkeen oikeaan jalkaan hiertyi päkiään yksi rakko, joten sillä jalalla on vielä vähän kipeä astua, mutta sekin on jo paljon parempi kuin eilen. Uudet kengät toimivat reissussa erinomaisesti! Vaimennusta löytyi omiin tarpeisiin enemmän kuin riittävästi, enkä kyllä tuota rakkoa kenkien piikkiin pistä. Luultavasti kengässä on ollut joku roska, tai sukka on ollut vähän mykkyrässä siitä kohdalta, kun muuten ei hiertymiä tullut. Jyrillä ei tullut mitään hiertymiä jalkoihin huolimatta suoraan pakasta vedetyistä kengistä. Myth busted! Mitään ilmoittautumisia ei kuitenkaan ole vielä sisässä muihin kisoihin, täytyy hetken aikaa keräillä itseään ja katsoa mitkä ovat seuraavat kuviot. Tästä pidemmille matkoille ei ole kyllä mitään hinkua, ehkä joskus paremmassa kunnossa voisi kokeilla uudestaan tätä kasikolmosta, on siinäkin sarkaa kerrakseen! 

Todella iso kiitos kaikille tsempanneille niin poluilla, normielämässä kuin myös somessakin. Erityiskiitos tietysti Jyrille ensiluokan juoksu- ja matkaseurasta! Eiköhän tässä vielä jotain tapahtumia tulla kiertämään! 

Himos Winter Trail 2023 - Vanhan liiton tuplaus! 13 + 25 kilometriä upeilla lumipoluilla.

Otetaan heti blogin alkuun luulot pois. Uskallan väittää että HWT on Suomen Top 1 juoksutapahtuma. Järjestelyt pelaavat täydellisesti, polut huolletaan semmoisella pieteetillä että melkein kelistä riippumatta voi luottaa siihen että ne ovat ihan priimaa, reitti on sopivan haastava mutta kuitenkin semmoinen että tämmöinen keskivartalolihava setämieshölkkääjäkin selviää hengissä, huoltopisteet ansaitsisivat polkuskenen Michelin-tähden ja reitinvarren kannustus joulupukkeineen, saunoineen sun muineen on vuosi vuodelta kovempaa. Tänä vuonna vielä parin koronavuoden jälkeen homman kruunasi kisan päälle lämpimänä olleet saunat. Ensin perjantaina savusauna, ja lauantaina sitten ihan perussauna.

Oma kunto oli enemmän arvoitus kun koskaan ennen. Joulun pienet sairastelut saivat aikaan sen, että ei kauheasti tehnyt mieli laittaa lenkkareita jalkaan muutakun ihan lyhyille hölkille. Pientä uskoa toi kuitenkin viikko ennen tapahtumaa tehty vajaan parin tunnin lenkki kovemmilla tehoilla. Sen jaksoi yllättävän hyvin painaa. Olin ilmoittautunut tänä vuonna niinsanotusti vanhalle kuninkuustuplalle, illalla 13 kilometriä ja päivällä 25 kilometriä. Nythän olisi ollut tarjolla myös 25+37, mutta siinä on kyllä pari kierrosta liikaa. Jyri oli lähdössä seuraksi molemmille matkoille, ja Emma perjantai-illan koitokseen. 

Perjantai meni mukavasti kotona lepäillen. Harrastuksiini upean myötämielisesti suhtautuva työnantajani oli siunannut peräti neljän päivän vapailla. Kerkisin nukkua jopa pienet päiväunet, ja muuten vaan valmistautua rennosti illan starttiin. Voin sanoa että oli kyllä oikeasti vähän eri fiilis lähteä tuohon perjantai-illan koitokseen vapaapäivän päälle, kuin suoraan töistä. Starttiviivalla olo oli jopa levollinen ja vähän luottavainenkin - kyllä se siitä! Otimme Jyrin kanssa startin rauhallisesti,kun taas Emma lähti kuin NATO-ohjus viivalta karkuun. Ensimmäinen kilometri meni mukavasti Instagramista tutun, huikeita juoksuvideoita tuottavan @Itkonen peesissä. Kannattaa ottaa miehen kanava seurantaan! Emmakin vähän himmaili vauhtia ensimmäiseen ylämäkeen, ja hetken taivalsimme porukassa ennenkuin käännyimme varsinaisille poluille. Alussahan oli pieni muutos aikaisempiin reitteihin, kellon mukaan tämä myös toi matkaan muutaman sata metriä ekstraa. Mielestäni muutos oli onnistunut, uusi polku oli tosi mukava, ja siinä oli välissä myös pieni palauttava laskupätkä. 

Yölähdön tunnelmaa. Kuva: Heidi Salonen

Ensimmäinen huolto tuli kuin varkain. Fiilis oli hyvä ja juoksu maistui ihan mukavalta. Jukka oli huollossa lämmittänyt urheilujuomat oikein sopiviksi, ei muuta kun mukillinen kantoon ja vorwärts! Viime vuonna piti oikein pysähtyä puhaltelemaan ekaan huoltoon. Ajattelin että roikun Jyrin koukussa sen minkä jaksan, ja sitten kun en enää jaksa niin jättäydyn taakse. Jyrillä ei onnekseni kuitenkaan ollut intressejä soolojuoksulle, vaan hän suhteutti oman vauhtinsa minun hitaaseen etenemiseen. Kisan jälkeen kuulin, että myös poluille käännyttäessä taakse jäänyt Emma oli onneksi saanut juoksuseuraa. Kyllä näitä kuitenkin mukavampi on porukalla mennä. 

Hieman ehkä yllätyksekseni jaksoin juosta mukavasti melkein kaikki nousutkin ensimmäisen huollon jälkeen. Sammalsuon lenkille käännyttäessä vastaan alkoi tulla jo 13 ja 25 kilsan sarjojen kärkijuoksijoita. Hauska homma oli, että väistimme kaikkia muita kärkijuoksijoita hankeen, mutta jos oikein Jyrin kanssa katsoimme, niin Juha Sorvisto väistikin meitä. Ilmeisesti hän vähän säikähti, että mitä karpaaseja sieltä tulee vastaan. Olisin toki itsekin säikähtänyt itseäni. Peuramäentien metsäautotiepätkä oli todella liukas! Kävelimme Jyrin kanssa suosiolla sen pitkän ja raastavan ylämäen, mutta heti polkujen alkaessa vaihdoimme juoksuksi. Otin itse tässä vaiheessa vetovastuun. Jossain välissä katselin että takanani oli melkoinen kiiltomato lamppuja, mutta ei kenelläkään tuntunut olevan mitään hinkua ohittaakaan, niin annoin mennä vaan. Itselläni on aika vahva historia Sammalsuon lenkillä tummumisesta, mutta nyt kulki oikein mukavasti! Pystyin pitämään juoksua yllä ylämäkiä myöten koko tuon itselleni ikävän lenkin ajan, eikä edes tuntunut pahalta. Polut olivat huikean hyvässä kunnossa, ja reitin varrelle sijoitetut ulkotulet loivat hienon tunnelman. Erityisesti Sammalsuon lenkin puron vartta kulkeva ja sen ylittävä kohta oli todella hieno! Joulupukkien ohjatessa takaisin Paljakan lenkille olin jopa vähän yllättynyt, että joko se Sammalsuo meni! 

Yöpuro. Kuva: Nina Mäki

Yöpolkujen tunnelmaa viimeisen huollon jälkeen. Jyri vetää ja minä puuskutan perässä. Kuva: Jani Sompi

Siitä innostuneena taisin pitää pikkuisen liian kovaa tahtia yllä seuraavaan huoltoon. Sykkeet alkoivat nousta jo aika korkeiksi, mutta mielessä siintänyt huolto auttoi jaksamaan. Huollossa jäin pikkuisen muiden letkamme juoksijoiden taakse pussiin odottaessani pääsyä roskiksille, ja Jyri pääsi vähän karkaamaan. Tässä vaiheessa piti oikein ottaa spurtti että sain miehen kiinni. Maitohapot alkoivat tuntua. Onneksi edessä oli aika pitkä lasku, jossa pystyi vähän palauttelemaan. Laskun jälkeen Himoksen rinteille ja niiden vieressä olevan kallion päälle kavutessa alkoi kyllä tuntua jo pahalta. Jotenkin onnistuin vielä roikkumaan Jyrin perässä, vaikka se kilometrin mittainen loppulasku meni kyllä aivan nakit silmillä. Jyrkimmässä kohdassa laskun lopussa oli varoitus päällä, joku oli ilmeisesti loukannut siinä itseään pahemminkin. Järjestäjän edustaja oli onneksi paikalla, joten meidän ei tarvinnut pysähtyä, en tiedä olisiko etureisissä edes riittänyt voimat vauhdin pysäyttämiseen. Laskun jälkeen kevyenliikenteen väylälle tultaessa oli jo pakko huikata Jyrille että rullaa vaan maaliin, itse könyän perässä. Viimeinen kilometri menikin ihan hölkkäillessä, lopulta jäin Jyrille reilun minuutin. Maalissa Jyrin lisäksi odotteli samalla matkalla hienosti juossut Mikko, jonka kanssa lähdin savusaunan upeisiin löylyihin. Järjestäjän mittaama loppuaika oli 1:40:59, joka oli minuutin verran vuoden takaista päiväkisaa nopeampi, huolimatta nelisensataa metriä pidemmästä reitistä. Täytyy siis olla tyytyväinen! Vähän kyllä hirvitti seuraavan päivän kisa, tulin aika lailla maksimilla koko tuon 13 kilsaa, lukuunottamatta ihan loppua...

Maalisuora! Kuva: Heidi Salonen

Yö olikin sitten taas melkoinen. Kroppa kävi aivan ylikierroksilla, ja unta sain varmaan joskus kahden aikaan. Aamulla herätessä, kaverina oli melkoinen pääkipu. Elektrolyyttijuomaa, vettä ja niiden vaikutusta kumoamaan vähän kahvia koneeseen, sekä pari paistettua kananmunaa ruisleivän päällä, niin kymmenen aikaan alkoi jo elämä voittaa! Sitten vaan kamat kasaan ja nopea siirtymä Himokselle. Perillä Jyri kertoi, että hänellä oli sujunut yö ihan samoissa merkeissä. Päätimme että lähdemme rauhallisesti menemään omaa vauhtia, emmekä välitä muista, tai kellosta. 

Ekassa nousussa heitettiinkin kävelyksi jo varmaan 200 metriä aikaisemmin kuin perjantaina. Itse en viitsinyt edes nousun laella olevalla tasaisella pätkällä ottaa juoksuaskelia, säästin ne pieneen alamäkeen jolta käännyttiin poluille. Tässä vaiheessa muodostui pieni pullonkaula, ja "vauhdin" joutui jopa ihan kokonaan stoppaamaan ennen poluille pääsyä. Itseäni pieni odottelu ei haitannut yhtään, päinvastoin. Siinä sai sykkeet tasoiteltua mukavasti. Poluilla peesailimme vaan pitkää letkaa, ja ennen ekaa huoltoa meno oli onnekseni todella rauhallista. Huollossa oli taas Jukka, epäilen että hän oli yöpynyt metsässä. Hattu pois päästä kyllä, ilman talkoolaisia ei olisi kisoja. 

Huollosta lähtiessä sanoin Jyrille, että jos on menohaluja, niin ei muuta kun kytkin pohjaan ja vitonen silmään. Herrasmiehen elkein vastaus kuitenkin oli, että ei kuulemma ole. Sehän sopi itselleni. Juoksimme tämän seuraavan pätkän Peuramäentielle kahden kilpailijan peesissä, heistä ainakin toinen oli lähdössä myös keväällä Karhunkierrokselle. Mielenkiintoisten polkujuoksukeskustelujen siivittämänä matka kulki kuin itsestään. Kärkijuoksijoita tuli taas vastaan Sammalsuon lenkin yhdistävällä polulla, oli hauska seurata muunmuassa Juuso Simpasen menoa tällä pätkällä. En tiedä oliko Juusolla niin hauskaa, kun yritimme vain pysyä poissa Mestareiden jaloista. Peuramäentielle tultaessa neljän juoksijan letkamme typistyi taas kahteen, ja kävelimme ihan rauhallisesti julmetun liukasta metsäautotietä. Jyrilläkin varmaan vähän eilinen painoi jaloissa, kun hän ehdotti että kävelläänkö sinne asti missä polku alkaa. Itselleni tämä sopi oikein mainiosti. Otin taas vetovastuun samalla tavalla kuin perjantai-iltanakin tälle osuudelle. 

Sammalsuon lenkillä jopa hymyilyttikin välillä! Kuva: Tommi Kuronen

Paljakan kallioille palatessa tajuntaan iskostui, että loppulaskun jälkeen ei käännytäkään oikealle maalia kohti, vaan vasemmalle uudelle kierrokselle. Pitkä loppulasku sujui letkassa mentäessä huomattavasti rauhallisemmin kuin edellisenä iltana. Juuri ennen laskun jyrkimpään pujotteluun kääntymistä ohitsemme lensi miesten 25 kilometrin kisan voittaja Samu Heiska semmoista vauhtia että itseäni oikein hirvitti! Onneksi jollain oli varoitus päällä, niin koko letka ehti hyppäämään hankeen sivuun eikä kolaria sattunut. Katsoin kellosta tässä vaiheessa, että keskitahti oli vähän reilun minuutin hiljaisempaa vauhtia kuin perjantaina. Tämä tuntui oikein sopivalta, matka oli liki 100% pidempi ja takana oli tosiaan se edellisen illan kova rypistys. Sykkeet pysyivät mukavasti pk-alueella eikä jalkakaan painanut ihan mahdottomasti. Nämä aiheuttivat sen, että ei edes harmittanut kääntyä vasemmalle siitä loppulaskun jälkeisestä risteyksestä! Tässä vaiheessa taitoimme matkaa 37 kilometrin matkalla olleen "Yksinäiset Sudet" -joukkueen kanssa. Oma tokaisuni: "Tämähän on aika kiva, kun reitillä on vielä 37 kilsan juoksijoita, niin talkoolaisten ei tarvitse odotella meitä!" aiheutti vähän pahaa verta, mutta eivät pojat sitä onneksi tosissaan ottaneet. Illalla katsoin tulospalvelusta, niin Yksinäiset Sudet olivat selvinneet maaliin kolme minuuttia ennen cut-offin sulkeutumista. Hats off! Haluaisin itsekin joskus tehdä noin tarkkaa työtä. 

Viimeisestä laskusta varoittava kyltti. Yhtämittainen liki kilometrin mittainen lasku ei kyllä oikeasti ole mikään palauttava, siinä on oikeasti keskityttävä ja tehtävä töitä pysyäkseen pystyssä. Kuva: Antti Saarimaa

Nousu huoltoon sujui rauhallisissa merkeissä. Kaikki ylämäkeä muistuttavat osuudet kävellen, ja loput rauhallisesti hölkötellen. Simpanenkin ohitti meidät jossain vaiheessa nousua. Askel oli aika paljon kevyemmän näköinen kun meillä. Huollossa oli tietenkin taas Jukka avustamassa pullojen täytössä. Itse nappasin lötkön täyteen urheilujuomaa, ajatuksena oli selvitä sillä maaliin asti. Huollon jälkeen oli jo vähän juhlafiilis, kun Jyrikin sanoi että "Se on muuten viimeistä kertaa Sammalsuon lenkki tämän viikonlopun aikana!" Pikkuisen pelkäsin omaa katkeamista, mutta rauhallisen tahdin ansiosta tätä ei koskaan tullut. Eräs juoksija oksensi edessämme polun varteen, mutta hän ei kertomansa mukaan tarvinnut apua eikä lisäenergiaa, joten jatkoimme matkaa. 

Sammalsuon risteyksessä päivysti arvovaltainen reitinohjaajakaksikko. Kuva: Tommi Kuronen

Joulupukit tsemppasivat Sammalsuon ja Paljakan risteyksessä että enää viisi kilometriä maaliin. Kuulosti todella hyvältä! Viimeisessä huollossa pysähdyimme vielä suhteellisen pitkäksi aikaa tankkaamaan energiaa viimeistä kolmea kilometriä varten. Huollon jälkeen tulleen pitkän laskun päätteeksi oli sitten melkein päivän kohokohta. Hakkuuaukean vieressä oli sauna! Kyllä. Ihan oikea puulämmitteinen sauna vihtoineen. Otimme Jyrin kanssa nopeat löylyt ennen viimeistä paria kilometriä. Parin minuutin istumatauko teki oikeasti aika hyvää, ja vaikka meidät ohittikin sen aikana pari kilpailijaa, fiilis oli voiton puolella! 

Ei taida olla toista tapahtumaa, missä pääsisi saunaan kesken kisan? 

Sauna lämpeni oikeaoppisesti koivuhaloilla. Kuva: Heidi Salonen

Olin toiminut veturina jo viimeisestä huollosta alkaen, ja saunan jälkeen Jyri alkoi hieman jo jäämään. Viimeisessä nousussa rinteiden jälkeisen louhoksen päälle puuskustus alkoi takana olla jo aika kovaa. Sitä seuranneen kilometrin mittaisen laskun pystyin rullailemaan aika kevyesti, ja laskun juurella Jyriä ei vielä näkynyt. Etureiteni alkoivat olla jo siinä pisteessä, että en pystynyt jäämään odottelemaan, joten härskisti jatkoin hölkkäämistä eteenpäin, ja jätin minun kanssa 38 kilometriä viikonlopun aikana juosseen Jyrin vähän jälkeen. Tätä samaa tahtia etenimme koko loppumatkan. Peikkometsän nousussa alkoi v-käyrä jo vähän nousemaan, mutta nousun huipulla huomasin Galinan, joka kannusti jaksamaan maaliin asti. Korvaamaton apu tässä vaiheessa! Viimeiset 200 metriä maaliin olikin sitten vaan hölkkäilyä. Asetin itselleni varovaisen tavoitteen että neljään tuntiin pitäisi päästä tuo lauantain matka. Itselläni ei ollut mitään kokemusta näin pitkistä tuplista etukäteen, ja se perjantain lenkki painoi jaloissa aika tavalla. Olikin melkoinen yllätys, kun järjestäjän kello pysähtyi aikaan 3:41:34. Olo oli myös suhteellisen freesi, mitään katkeamista ei tapahtunut, ja suurin osa lenkistä meni mukavasti pk-sykkeillä. Uskoisin että tämä tupla oli erinomainen treenikauden avaus Karhunkierrosta silmälläpitäen! 

Viimeinen lasku Peikkometsästä maaliin! Kuva: Antti Saarimaa

Kisan jälkeen maistui mansikkamehu, ja sen päälle sauna! Tosiaan kahden koronavuoden jälkeen oli todella hieno fiilis päästä saunomaan muiden kisailijoiden kanssa, ja perkaamaan vähän mennyttä tapahtumaa. Saunan päälle myös lasagnebuffet maistui erinomaisen hyvälle! Kotiin olin tämän lisäksi vaivannut jo torstaina pizzataikinan kohoamaan, joten kisan jälkeen oli melkein kuin pikaruokaa olisi päässyt syömään. Senkun vaan pyöritteli taikinapallot pyöreiksi, löi täytteet niskaan ja pisti uuniin! Erinomainen ratkaisu! 

Kiitos järjestäjille ja talkoolaisille upeasta tapahtumasta! Aivan varmasti mukana myös ensi vuonna. Kiitos myös Jyrille juoksuseurasta! Kyllä näitä yksin olisi aika synkkä painaa...