Itse tapahtuma oli etäisesti tuttu työkaverin ja Jyrin kertomusten pohjalta. Molemmat jo useamman vuoden tapahtumassa käyneitä henkilöitä. Seuraavassa lyhyt kuvaus siitä, mistä on kyse. Halloween Hike ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä polkujuoksukilpailu, itse näin yhden tapahtuman veteraanina kuvailisin sitä ennemminkin polkujuoksun, rogainingin/suunnistuksen ja seikkailukisan yhdistelmäksi. Reitit julkaistiin lopullisessa muodossa vasta tapahtumaviikolla, ja niitä ei merkitä maastoon millään lailla. Avuksi metsään saa tarkan vedenkestävän kartan, sekä lisäksi reitin voi ladata esimerkiksi älypuhelimen karttasovellukseen tai vaikkapa suoraan kelloon, kuten itse suunnistustaidottomana tein. Järjestäjän toive tietysti on, että karttaan merkittyä uraa seurataan tarkasti, mutta merkitsemättömyys toi ainakin meidän porukalle sen tilanteen, että pari kertaa huomasimme olevan varsinaisen reitin viereisellä polulla. Tällöin nopea tsekkaus kartasta, että merkitty reitti kulkee samaan suuntaan, ja seuraavasta risteyksestä takaisin oikealle uralle. Reitillä olisi ollut myös paljon ihan suoria oikomispaikkoja, mutta kuten järjestäjät sivuillaan sanovat, kehtaisiko sen jälkeen sanoa selvinneensä Halloween Hikestä, jos olisi oikonut. Meillä tätä ei sentään käynyt, reitin virallinen pituus taisi olla 49,2 kilometriä, mutta kelloihin tuli kuitenkin se viisikymppiä täyteen. Todella tervetullutta vaihtelua ihan perus juoksukisoihin toi myös käytössä ollut rastileimaus. Maastosta löytyi kartalle merkityt GPS-rastit, jotka puhelimella leimattiin käydyiksi. Keskimäärin rastivälit olivat noin 1,5 kilometrin luokkaa. Jotenkin omassa mielessä se lyhensi kovastikin tuota kuljettua matkaa, kun sen jakoi päässä nimenomaan noihin rastiväleihin.
Tapahtumapäiväksi oli luvattu melkoisen kurjaa keliä. Lämmintä, kosteaa ja lopulta sitten ihan kunnon sadetta puolen päivän jälkeen. Tämä asetti melkoiset haasteet pukeutumisen kannalta. Päädyin lopulta itse pukemaan ihan ohuen teknisen juoksupaidan ja siihen päälle vedenpitävä ihan ohut kuoritakki. Jalkaan meni pitkävartiset kompressiosukat sekä ohuimmat trikoot mitkä omistan. Kengiksi valikoituivat Vaaroilla loistavan pidon tarjonneet VJ:n XTRM2 -tossut. Meitä oli retkelle lähdössä itseni lisäksi Jyri joka vielä arpoi 30 ja 50 kilometrin matkan välillä, sekä Hämeenlinnasta Jämsänkoskelle mökille tullut Tawastia Trail Clubin vahvistus Janne. Alunperin tarkoitus oli lähteä poluille aamulla yhdeksältä, mutta säätiedotuksen vuoksi aikaistimme lähtöä tunnilla. Pääsisimmepähän liikkumaan edes tunnin verran kuivemmassa säässä.
Jyri nappasi minut aamulla kyytiin kotoa vähän ennen kahdeksaa, ja viiden minuutin kuluttua olimme jo hakemassa karttoja tapahtumakeskuksesta. Janne oli jo paikalla, joten pienen kamojen säädön jälkeen leimasimme lähtörastin noin varttia yli kahdeksan. Itselläni oli otsalamppu päässä aina lähtörastille asti, mutta siinä totesin että järjestäjät olivat kyllä oikeassa, että 7:54 alkaen näkee liikkua ilman lamppua. Aamun valo oli jotenkin maaginen, kun ohitimme Kaakkolammin. Siinä oli sekoitus vaaleanpunaista, oranssia, harmaata ja ties mitä värejä.
Ensimmäinen kymppi oli itselleni melkein semmoisia polkuja, että olisin osannut liikkua niillä silmät kiinnikin. Metsäoppilaitokselta Toijalan läpi Likopohjaan, ja sitten Toijalanrannan saunan ja Vangonmäen hautausmaan kautta takaisin. Tästä huolimatta onnistuimme eksymään reitiltä jo heti ensimmäisen rastin jälkeen! Kello ei ihan pysynyt mukana, joten jatkoimme Y-risteyksestä suoraan, kun olisi pitänyt kääntyä toiselle Y:n haaralle. Tästä seurasi noin neljänsadan metrin mittainen pummi, kun emme viitsineet kääntyä takaisin, vaan menimme seuraavasta risteyksestä toiselle polulle. Ensimmäiseltä osuudelta jäi myös kaksi rastia välistä, ELY-keskukselta oli tullut tieto vain pari päivää ennen tapahtumaa, että Rasuanniemen kiertoa ei saa tehdä. Onhan se luonnonsuojelualuetta, joten ihan ymmärrettävää. Itseäni tämä ei varsinaisesti haitannut, pieni lyhennys matkaan, ja semmoselta pätkältä minkä tunnen kuin omat taskuni. Toki monelta muulta jäi hienot paikat kokematta. Ekalla kympillä oli myös hauska havaita porukoiden eri reitinvalintoja. Meidän kanssa aikalailla tasatahtia eteni eräs neljän hengen naisporukka, mutta kuitenkin siten että valtaosaa ajasta emme nähneet toisiamme. He vain ilmestyivät aina jostain risteyksestä eteemme tai taaksemme. Ihmettelimme myös paria vastaantullutta pyöräilijää, mutta ilmeisesti pääasia kuitenkin on sitten se, että ne kaikki rastit kerätään suht oikeassa järjestyksessä.
Tapahtumakeskuksen ohituksen jälkeen lähdimme kohti Vangonmäen ja Mäntäntien välisiä polkuja. Nämä neulasbaanat kuuluvat ehdottomasti omiin suosikkipolkuihini. Juoksu kulkikin mukavasti siellä, joskin kävelimme myös muutaman ylämäen joita reitille osui. Matkaa kuitenkin oli edessä sen verran, että ei mitään järkeä vetää itseään piippuun ennen ensimmäisen neljänneksen täyttymistä. Fiilis oli muutenkin todella hyvä. Janne osoittautui mainioksi seuramieheksi, ja juttua ja naurua riitti. Jyrikin teki tässä vaiheessa lopullisen päätöksen lähteä viidenkympin lenkille. Tälle osuudelle sattuvan Niinistö Mäntylän alueen poluilla eksyimme toisen kerran reitiltä. Menimme samaa matkaa kahden naisen porukan kanssa, kun yhtäkkiä tajusin että olemme samassa ylämäessä missä huomasimme Eeliksen kanssa viikko sitten juoksemallamme testilenkillä, että olemme reitiltä sivussa. Pieni vilkaisu karttaan, ja nyt oli jo käännyttävä takaisinkin. Tälle lisälenkille taisi tulla yhteensä parisataa metriä koukkausta. Emme onneksi olleet ainoat eksyjät. Hetken päästä kun käännyimme Mäntäntieltä kohti Haaralankangasta, Juho ja Tero pyöräilivät Mäntästä päin meitä vastaan. Kuulemma se oli kuitenkin vaan taktinen reitinvalinta...
Haaralankankaan enduropolut menivät ihan mukavasti. Leimattavat rastit katkoivat mukavasti matkantekoa, ja yhtäkkiä olimmekin jo Rapualtailla. Tässä vaiheessa kanssamme juosseet kaksi naista vaihtoivat 30 kilometrin lenkille, kun taas me lähdimme nousemaan Tupavuoren rinteitä ylöspäin. Saimme taittaa matkaa suurimmaksi osaksi ihan kolmistaan, välillä ohitsemme tuli muutama pyöräilijä, mutta juoksijat tuntuivat olevan vähemmistössä. Tupavuoren päällä olevalla rastilla tosin oli paljon porukkaa. Se vaikutti olevan aika monella oma taukopaikka.
Seuraavalla osuudella sai valita reitin. Mennäkö virallista polkua pitkin suon yli, vai kiertääkö asfalttia pitkin Hallintien vartta. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Sade oli alkanut, joten suopolku olisi varmasti ollut aika märässä kunnossa. Toki se olisi ehkä silti voittanut tuon asfalttipätkän. Tuulen ja sateen vihmoessa päin kasvoja, fiilis oli ensimmäistä kertaa vähän semmoinen, että olisipa jossain muualla. Onneksi tämä pätkä ei ollut mahdottoman pitkä, Heräkulmalta käännyttiin jo takaisin poluille kohti Ruuhikangasta ja lopulta Rotkojärveä. Ruuhikankaalla tapahtui reissun kolmas eksyminen. Juoksimme enduropolkua johonkin ilmansuuntaan, kun yhtäkkiä kello herjasi että olemme poissa reitiltä. Tässä kohtaa oli muutama muukin juoksija, ja useampi pyöräilijä. Katsoimme kellosta ja karttasovelluksesta, että meidän pitäisi itseasiassa olla monta kymmentä metriä pohjoisempana sijaintiimme nähden. Päätimme ottaa suoraan suunnan kohti pohjoista umpimetsän läpi. Pyöräilijöillä ei selvästi ollut luottoa meidän digitaitoihin, mutta muutama juoksija lähti rohkeasti seuraamaan meitä. Eipä siinä lopulta kauaa kestänyt, kun olimme taas oikealla polulla, ja matka kohti reitin läntisintä pistettä, Rotkojärveä jatkui. Tässä vaiheessa aloimme olla jo lähellä puolivälin krouvia.
Rotkojärven pyöräparkin rastilla olikin sitten melkoinen kuhina. Toistakymmentä osallistujaa oli siinä pohtimassa strategiaa, ja paikalla oli myös valokuvaaja Touho Häkkinen. Rastin leimauksen kanssa oli myös monella haasteita, olimme sen verran korvessa, että matkapuhelinverkon kenttiä ei oikein tahtonut löytää. Itse sain rastin kuitenkin leimattua, ja lähdimme kiipeämään kohti Rotkojärven näköalapaikkaa. Olen itse viimeeksi käynyt siellä joskus 90-luvun puolella retkellä perheeni kanssa. Kipuaminen oli pahimmillaan ihan nelivedolla möyrimistä. Ei mikään ihme, että järjestäjät olivat kieltäneet edes yrittämästä tuonne menemistä polkupyörällä. Lopulta lyhyen, mutta jyrkän nousun päätteeksi kallionkielekkeeltä avautuivat upeat näkymät. Leimasimme rastin, pyysimme kanssakilpailijaa ottamaan meistä joukkuekuvan, ja sitten jatkoimme matkaa. Tässä vaiheessa jo oli vahva fiilis siitä, että kannatti lähteä 50 kilsalle kolmenkympin sijaan.
Paluumatka aloitettiin ihan kaikessa rauhassa. Jalka alkoi jo pikkuisen painamaan, ja polkukin oli paikkapaikoin aika kivistä ja vaikeakulkuista. Tällä osuudella oli myös pyöräilijöille suositeltu vaihtoehtoinen reitti, mutta päätimme kuitenkin kulkea ihan virallista polkua pitkin. Pienen kivikkopolun jälkeen tulikin sitten todella hienoa juostavaa neulaspolkua Heräkulman soramonttujen lähistöllä. Matkaa alkoi olla kuljettuna jo 30 kilometriä, mutta vointi oli edelleen ihan mainio, ja juttukin luisti. Näillä main oli myös järjestäjien hoitama pieni huoltopiste, jossa sai täyttää vesipullot. Pysähdyimme tähän ehkä vähän liian pitkäksi ajaksi, jalat olivat todella kankean tuntuiset kun jatkoimme matkaa. En ollut yksin tuntemusteni kanssa, päätimme porukalla mennä toiseenkin suuntaan valinnaisen pätkän asfalttitietä pitkin. Siinä hölkätessä jalat taas pikkuhiljaa vertyivät, ja etenimmekin ihan hyvää tahtia kohti Kollinkangasta jossa reitti jatkui taas polkuja pitkin.
Kollinkankaan poluilla eteneminen oli itselläni pääosin kävelyä. Jyri ja Janne onneksi armollisesti odottelivat minua. Enduropolut olivat todella kuoppaisia, ja meno oli kuin pumptrackilla. Tilannettani ei myöskään helpottanut, että edessä oli vielä pitkä pätkä varsin pehmeää moottorikelkkauraa Tupamäen sepelimontuilta aina Ritarinkankaalle asti. Moottorikelkkauralla Jyri selkeästi huomasi jo, että itselläni alkoi pienimuotoinen seinä tulla vastaan, ja hän antoikin varmasti loppureissuni pelastaneen neuvon, että "ota energiaa vartin välein!". En olisi itse edes tajunnut tuota, sen verran alkoi jo mieli sumenemaan. Moottorikelkkauralta pois päästyä alkoikin taas elämä jo voittamaan. Kellossa näkynyt jäljellä oleva matka oli myös kutistunut alle kymmeneen kilometriin, joten siitä sai myös lisävoimia. Kaiken lisäksi tiedossa oli enää oikeastaan pelkkää tasaista baanaa ja hyväkuntoisia polkuja, joten Miekkainpetäjän rastilla olo oli taas jo niin normaali, kuin se voi tämmöisellä matkalla vaan olla. Loppumatka Haaralankankaan ja Vangonmäen polkuja taittuivat melkein koko matkan ajan hölkäten, joten voimia oli kuin olikin vielä jäljellä! Viimeisen rastin jälkeen otimme vielä yhden umpimetsäpätkän, kun emme meinanneet löytää oikeaa polkua. Lopulta muutaman kymmenen metrin rämpimisen jälkeen se tuli vastaan, ja jäljellä oli enää lyhyt hölkkä maaliin. Maaliin tulimme kuitenkin väärästä polkupistosta, mikä tarkoitti muutamaa kymmentä lisämetriä. Näin sain kuitenkin itselleni kelloon vähän yli 50 kilometriä, mikä tarkoitti samalla omaa kaikkien aikojen toiseksi pisintä juoksulenkkiäni! Virallinen matka taisi olla 49,2 km, joten ei meitä oikomisista voi ainakaan syyttää. Maalissa järjestäjän aika näytti itselleni 7:43:20, mikä on noin puolitoista tuntia parempi, kun se mitä lähdin tavoittelemaan! Kaiken kaikkiaan sijoitus oli puolenvälin nurkilla kaikista 50 kilsan juoksijoista (tuloksia ei ole vielä korjattu, joten siellä näkyy vielä viidellekympille ilmoittautuneet 30km juoksijat 50km sarjassa), joten täytyy kyllä olla todella tyytyväinen! Totuuden nimissä ilman Jyrin ja Jannen piiskausta en olisi kyllä ikinä pystynyt moiseen aikaan!
Kisan jälkeen pääsimme Gradian tiloihin pesulle, ja erinomaisen hyvälle kasvissosekeittoruoalle! Gradian ruokalasta pois lähtiessämme kohtasimme vielä eräät reitillä muutamaan kertaan tapaamamme naiset nopeasti, ja heiltä pääsi ihan spontaani naurunpurskahdus, kun he näkivät aika vaivalloisen kävelyni. Nyt päivä tapahtuman jälkeen jäljellä on enää aika voimakas lihasten jäykkyys, mutta muuten ei mitään sen ihmeellisempää vaivaa ole. Kengät eivät hiertäneet rakkoja, eikä polvissakaan ole mitään tuntemuksia. Sateessa kastuneet trikoot tekivät hiukan nivusiin pientä hiertymää, mutta ei mitään sen pahempaa. Nyt ajattelin pitää pari viikkoa kuitenkin ihan vaan taukoa juoksuhommista, ennenkuin marraskuun loppupuolella alkaa treenit ensi vuoden koitoksia varten! Toistaiseksi olen ilmoittautunut Himos Winter Trailille 13+25 kilometrin matkalle, sekä Karhunkierrokselle 83 kilometrin matkalle. Iso kiitos Halloween Hiken järjestäjille! Ihan huippu tapahtuma, johon varmasti palaan vielä uudemman kerran!
Nähdään poluilla!
Hienosti kirjotettu! Kiitos!
VastaaPoistaKiitos!
PoistaTaas niin mukavaa kerrontaa. Kyllä äiti on ylpeä. Juoksustakin👍
VastaaPoistaMukavaa oli retkelläkin!
Poista