Perjantai 24.1.2025 Night Challenge
Liisin kanssa ennen starttia
Tonin kanssa ennen starttia
Toni valokujalla. Taustalla oleva valopää on allekirjoittanut. Kuva: Tommi Kuronen
Liisi valokujalla. Kuva: Tommi Kuronen
Kuva: Tommi Kuronen
Liisi nousemassa länsirinteiden päälle, taustalla siintää hieno WINTER TRAIL -kyltti
Itselläni sattui olemaan talviloma sopivasti Winter Trail -viikolla. Siitä tuli otettua kyllä kaikki irti! Alkuviikko meni Kirrissä Liisin luona. Kävimme tiistaina 8 kilsan lenkillä Tuomiojärven rannassa, ja tuo herätti vähän ristiriitaisia tuntemuksia. Muuten kulki ihan älyttömän hyvin, mutta ihan tasaisesta alustasta huolimatta pohkeet vetivät niin pahaan jumiin, että en muista milloin viimeeksi ne olisivat olleet niin kipeät. Lupaili siis hyvää hieman mäkisempään Himoksen maastoon... Järkeilin että olisiko se kuitenkin voinut johtua aivan älyttömän liukkaasta alustasta ja nastakengistä, joten en minä oikeasti kauhean huolissani ollut.
Torstaina sitten Liisi tuli minun luokseni Jämsänkoskelle. Kisajännitystä lievensi mukavasti vielä perjantai, joka oli Liisin työpäivä. Hänen tehdessään etätöitä kissojen avustamana, keskityin itse lähinnä makoilemaan sohvalla ja lepäilemään. Kävin sentään kaupassa kävellen hakemassa pullaa, joten pientä jalkojen aukomista tuli tehtyä siinä.
Mukaamme Himokselle oli lähdössä myös lähes naapurissa asuva Toni, jonka kanssa olimme sopineet menevämme yhteisellä kyydillä. Lähdimme hakemaan Tonia joskus vähän ennen varttia vaille kuutta. Toni kävelikin meitä vastaan kotitielläni, joten ei muuta kuin auto tien sivuun ja mies jousille. Matkalla vielä pikapysähdys Citymarketissa, josta matkaan tarttui kisan jälkeiseen saunaan pari alkoholitonta radleria. Kassajonossa sattumoisin edelläni ollut Päijät-Hämeen Männyn perustajajäsen Timo M tuomitsi ostokseni humpuukiksi. Vaihdoimme muutaman sanasen Timon kanssa kisasta, ja epäilin että Himoksen aikataulut eivät tule suosimaan minua.
Himoksella olikin sitten tuttuja ihan joka paikassa. Ennen starttia tuli ainakin juteltua tai morjestettua Joren, Laurin, Timo L:n, Simpan, Oskarin, Galinan, Jimin, Jarkon, Jopin ja ties kenen kanssa. Kivana bonuksena pikkusiskoni Anna perheineen oli myös tullut kannustamaan meitä lähtöön. Lähdössä otimme suosiolla Risto Ulmalan opeilla tarkkailuasemat, ja jättäydyimme häntäjoukkoon. Oli kyllä upeaa katsoa miten paljon porukkaa metsään oli lähdössä. Ensimmäinen pitkä kevyenliikenteenväylän ylämäki oli kuin pitkä kiiltomato, fiilis oli vähän kuin talvisen Jukolan startissa.
Alun tieosuus meni todella rauhallisissa merkeissä. Väkeäkin oli sen verran, että jos olisi oikeasti halunnut ohitella porukkaa, siihen olisi saanut tuhlata kyllä ihan kunnolla energiaa. Ensimmäisen pitkän ylämäen polkujen alkuun asti kävelimme ihan suosiolla miltei kokonaan. Poluille siirryttyä hymy nousi taas kasvoille. Huolimatta alkutalven todella haasteellisista säistä, polut olivat nuorisolaiskielellä sanottuna mintissä! Ensimmäiseen polkuylämäkeen lähdettäessä ruuhka oli kuitenkin jo niin kova, että siinä piti ihan pysähtyä hetkeksi. Eipä se itseäni ainakaan haitannut. Sai vähän tasoiteltua sykkeitä, ja kiire ei ollut minnekään.
Kaiken kaikkiaan nousu ensimmäiseen huoltoon sujui mukavasti pitkässä letkassa matkaa taittaen. Meillä ei ollut tarvetta ohitella ketään, eikä takaakaan tuntunut kenelläkään olevan sen suuremmin menohaluja. Huollossa meitä odotti suklaata ja urheilujuomaa. Valitettavasti sipsilaarit kerkisivät tyhjenemään juuri ennen meitä, joten ne jäivät nyt syömättä kun emme viitsineet jäädä odottamaan että ne täytettiin uusiksi. Huollosta lähdimme jatkamaan matkaa tällä kertaa varsin pitkän junan vetureina. Tarjosin Liisille ja Tonille vetovastuuta, mutta kuulemma minun tahti oli ihan sopiva. Vähän ennen Sammalsuon lenkin risteystä vastaan tuli tuttu selkä. Topihan se siinä! Mies tuskaili pahojen kramppien kanssa, ja päästi meidät suosiolla ohitse. Vähän risteyksen jälkeen huomasin että kengännauhani on auki. On se, että 40-vuotias mies ei osaa solmia kengännauhoja! Vedin pienen kaulan muuhun junaan, ja nivoin nauhat takaisin kiinni. Tämä oli oikeastaan ainut mainitsemisen arvoinen tapahtuma Sammalsuon lenkillä, jos ei oteta lukuun upeasti valaistua puroa. Tämä Sammalsuon osuus on ehdottomasti oma inhokkini koko Himostrail-reitistöllä. Liisikin ilmoitti jossain 6-7 kilometrin kohdilla että: "mua alkaa vähän kyllästyttämään!". En oikein osaa edes sanoa mikä tuossa lenkissä itseäni tökkii, varmaankin suurimpana tekijänä on se älyttömän tylsä Peuramäentien ylämäkipätkä. Onneksi nyt oli edes pimeää, niin ei näkynyt rumia hakkuujälkiä sen ympäristössä.
Onneksi pian koitti taas joulupukkien isännöimä risteys, ja paluu huikealle Paljakan lenkille. Polku oli aivan mielettömässä kunnossa, ja toisen huollon lähestyminenkin kirkasti mieltä. Toisessa huollossa nappasin vähän lisää suklaata, sekä yhden vauhtikarkin ja vihdoin myös sipsejä! Tässä vaiheessa Toni vaihtoi kolmen hengen letkaksi typistyneen junamme veturiksi, kun lähdimme laskeutumaan kohti Kivijärveä. Pitkässä laskussa oli jäävaroituksia, mutta rehellisyyden nimissä itse en kyllä havainnut minkäänlaista liukkautta. Laskun päätteeksi iso mörkö vartioi polkuristeystä, että kukaan ei lähde kohti Pohjois-Himosta, vaan kaikilla matka jatkuu kohti upeaa valokujaa. Järjestäjät olivat kyllä taas laittaneet parastaan sen suhteen. Pelkästään tuo parinsadan metrin pituinen pätkä on semmoinen, että sen perusteella voin suositella tapahtumaa ihan kaikille. Todella huikea tunnelma!
Valojen muodossa reitille oli laitettu vielä yksi yllätys. HOLLYWOOD-kylttiä muistuttava WINTER TRAIL oli askarreltu länsirinteiden päälle. Olipa kyllä kertakaikkisen hieno! Rinteiden päälle nousu otettiin varsin rauhallisesti, kuten myös sitä seurannut lasku. Itse innostuin toki hieman revittelemään laskun lopun pajukkopujottelussa, joka on kyllä edelleen yksi hauskimpia asioita mitä lenkkarit jalassa voi tehdä. Laskun juurella jäimme vielä Tonin kanssa odottelemaan laskun varovaisemmin ottanutta Liisiä. Tämän jälkeen kehotimme Tonia ottamaan vielä loppukirin, kun me jäimme Liisin kanssa taivaltamaan kevyenliikenteenväylää hieman rauhallisempaan tahtiin. Willin Lännen nurkalla tuli vielä mieluisa yllätys kun kramppinsa selättänyt Topi nappasi meidät vielä kiinni. Maaliin saavuimme Liisin kanssa yhtä aikaa, Toni oli kerinnyt tehdä parin minuutin kaulan meihin vielä lopussa. Sitten vaan savusaunan kautta palautumaan seuraavan päivän ysiä varten! Valitettavasti Liisillä alkoivat todella pahat vatsakivut melkein heti kisan jälkeen, joten se heitti varjon muuten todella mukavasti sujuneen kisan päälle.
Lauantai 25.1.2015 Himos Winter Enjoy
Lauantai-aamuun heräsimme aika pöpperöisinä. Takana oli varsin huonosti nukuttu yö. Liisi joutui valitettavasti heittämään starttihaaveet pois vatsakipujen myötä, mutta hän halusi kuitenkin ehdottomasti lähteä kannustamaan minua lauantain 9 kilometrin Enjoy -kisaan. Mietin siinä itsekin hetken, että haluanko startata lainkaan, mutta Liisi sai onneksi puhuttua minulle järkeä päähän, ja niin starttasimme kohti Himosta vähän kymmenen jälkeen. Taivaalta satoi jotain rännän ja veden sekoitusta, ja kylmä tuuli vihmoi varsin ikävästi. Lämpötila oli asteen verran plussan puolella. Ajattelin ensin lähteväni shortseissa, mutta lopulta sade sai minut kuitenkin laittamaan pitkät trikoot jalkaan.
Himoksella kohtasimme sovitusti viikonlopun toisen Päijät-Hämeen Männyn edustajan Pekan. Hän oli myös lähdössä yhdeksän kilometrin Enjoy-matkalle. Muita tuttuja tuossa meidän lähdössä ei ollutkaan, ja osallistujalista oli muutenkin paljon pienempi kuin edellisenä iltana. Miesten sarjaan oli ilmoittautunut ainoastaan 19 juoksijaa. Sehän oli siis varma top 20 -sijoitus, kunhan vaan maaliin könytään! Pekka kyseli että minkälaista vauhtia aion lähteä pitämään, ajattelin että semmoinen itselleni reipas vauhti voisi olla joku 1h15min -loppuaikaan tähtäävä kyyti.
Lähtökiihdytyksessä havaitsin heti, että jalat tuntuivat perjantain jäljiltä tosi hyviltä. Huomasin että kärkeen lähti pari suunnistajaa, ja heidän peräänsä muutama nainen. Ajattelin että kokeilen ainakin juosta ensimmäisen mäen päälle, ja katsoa sitten mikä fiilis on. Laskeskelin siinä myös, että jos vaan jalkaa riittää, niin periaatteessa pitäisi olla mahdollisuudet ihan hyvillekin sijoituksille. Varmuuden vuoksi piilotin kellon hihan sisään, ettei vahingossakaan tule vilkuiltua sykkeitä, ja hidasteltua sen vuoksi. Lisäksi koen itse nuo Himoksen polut semmoisena, että niillä kyllä periaatteessa ainakin tuon yhdeksän kilometrin matkan jaksaa hyvinkin juosta, ja siellä on juoksemalla aika hankala tehdä eroa mihinkään suuntaan. Yksi miesten sarjan juoksija puikkasi vielä ohitseni juuri poluille siirtymisen jälkeen, mutta katsoessani taakse en nähnyt enää muita miehiä. Laskeskelin olevani tässä vaiheessa miesten sarjan neljännellä sijalla.
Ensimmäiseen huoltoon tultaessa näköyhteys edelläni juosseeseen mieheen oli yhä tallella. Toki koukku alkoi jo vähän irrota, ja lopullisesti hylkäsin haaveeni hänen perässä roikkumiseen kun katsoin hänen jatkavansa matkaa suoraan huollosta eteenpäin. Itsehän toki pysähdyin huoltoon nauttimaan urheilujuomaa ja suolakurkkuja. Yritin Jukalta kysellä että olisiko olutta jemmassa, mutta valitettavasti sitä ei löytynyt. Ei sitten muuta kuin eteenpäin. Käytännössä oma soolojuoksuni oli alkanut jo siitä hetkestä kun minut ohitettiin poluilla, mutta nyt se vasta muuttuikin soolojuoksuksi. Menin pitkiä pätkiä näkemättä yhtään ketään. Metsäautotien nousun loppuvaiheilla huomasin edelläni juoksevan naisen, mutta en kyllä totuuden nimissä edes yrittänyt saada häntä kiinni. Sammalsuon risteyksessä toki päivystivät taas tutut joulupukit, joten ihan täysin vailla ihmiskontakteja en ollut. Paljakan kallioilla oli jopa vähän epätodellinen fiilis, kun reitin mutkittelusta huolimatta missään ei näkynyt ketään. Mietin tässä vaiheessa myös omaa fiilistä, ja totesin että tankissa on yhä ihan hyvin bensaa, ja vauhti oli kuitenkin sen verran hyvää, että en uskonut kenenkään tulevan takaa enää ohitseni ilman omaa totaalista katkeamistani. Toisessa huollossakin ehti ihan hyvin pysähtyä syömään vauhtikarkkia ja juomaan energiajuomaa.
Tunnen myös reitin sen verran hyvin, että tiesin että nyt voin myös oikeasti juosta. Pitkä alamäkiosuus tuli kyllä todella mukavaa vauhtia. Taas siellä kyltit varoittelivat liukkaudesta, mutta omat kengät pitivät kyllä todella mainiosti! Valokujalla otin jälleen muutaman kävelyaskeleen kun takana kerran ei vieläkään näkynyt ketään. Ajattelin vähän säästää voimia myös länsirinteiden päälle nousuun, ja sitä seuraavaan pitkään laskuun. Tuo oli selkeästi ihan hyvä taktiikka, koska tuon länsirinteiden nousunkin jaksoin juosta miltei kokonaan muutamaa kävelyaskelta lukuunottamatta. Nousun päällä alkoi naurattamaan ääneen, siellä oli ihkaelävä Mauno Ahonen tunkemassa mikrofonia suuhun ja kyselemässä tunnelmia! Loppulaskussa jalkaa oli myös hyvin jäljellä, poimin siinä myös erään naisten sarjan edustajan selän. Hän toki ohitti minut myöhemmin mökkikylän läpijuoksussa, mutta itse keskityin tuossa vaiheessa enää vain maaliinpääsyyn ja neljännen sijan varmistamiseen, kun edelleenkään en pitkästä näkemäalueesta huolimatta nähnyt muita miehiä.
Peikkometsän nousussa otin muutaman kävelyaskeleen taas, mutta sitten huomasin nousun päällä olevat kannustamassa olevat pienet lapset, niin pitihän heitä varten pistää vielä juoksuksi! Jarkko oli ohjaamassa liikennettä, ja huikkasi saatteeksi vielä kannustukset maalisuoraa varten. Maalissa minua odottikin sitten ihan superluokan yllätys. En ollut startissa katsonut kunnolla, että se toinen kärkeen ampaissut juoksija olikin naisten sarjassa. Tämä tarkoitti siis miesten sarjan kolmatta sijaa! Bonuksena vielä ikäsarjan M40 ykköstila. Olin kuin puulla päähän lyöty. Ei niitä juoksijoita toki paljon ollut, mutta podiumsija on aina podiumsija! Mikä parasta, fiilis ei ollut ollenkaan semmoinen että "ei enää ikinä!". Varmasti otin itsestäni irti ihan kaikki mitä otettavissa oli, mutta silti olin yhä varsin hyvävoimainen. Ei muuta kun finisher-donitsit kainaloon, ja nauttimaan maailman parasta lämmintä mehua. Sitten saunan kautta syömään herkullista, osallistumismaksuun kuulunutta currykanaa.
Nyt tätä raporttia kirjoittaessa fiilis on yhä sunnuntai-iltana todella hyvä! Kaksi ihan erilaista juoksua, molemmat upeita kokemuksia. Ensin perjantaina hyvässä seurassa polkuja ja valoja fiilistellen, ja sitten sunnuntaina käytännössä koko matka yksin omien ajatusten kanssa yhä timanttisessa kunnossa olevia polkuja fiilistellen. Bonuksena vielä elämäni kovin sijoitus missään juoksukilpailussa. Minulla ei ole mitään dataa esittää epäilyksieni tueksi, mutta uskoisin että olen ainakin aika korkealla sillä listalla, missä katsotaan Himoksella eniten sijoitustaan perjantain ja lauantain välisissä kisoissa parantaneeksi henkilöksi. Perjantaina olin miesten sarjan 95. ja lauantaina siis 3.
Jälleen kerran; en voi kylliksi suositella Himos Winter Trailia. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi Suomen parhaiten järjestetyistä juoksutapahtumista. Reitti on aukottomasti merkitty, polut ovat ihan uskomattoman hienossa kunnossa, huollot ovat kuin Michelin-ravintoloissa muihin polkutapahtumiin verrattuina, kannustus on huikeaa, kisan jälkeen pääsee saunaan/savusaunaan, ja kisanjälkeinen ruokailukin on erinomaisen maistuva! Kiitos kaikille järjestäjille, talkoolaisille ja muillekin vapaaehtoisille, ketkä mahdollistavat tapahtuman järjestämisen!
