Blogit.fi

sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Halloween Hike 2022 50k

Viime syksynä piti jo lähteä rymyämään Halloween Hike läpi, mutta se olisi ollut niin jumalattoman säädön ja työn takana, että se reissu jäi tekemättä. Tein silloin omatoimipitkiksen Jämsänkosken poluilla. Tänä vuonna päädyin samana ajankohtana tekemään vielä pidemmän pitkiksen osin samoilla poluilla, mutta tällä kertaa itse tapahtumassa mukana! Järjestettiinhän tämän vuoden tapahtuma nimenomaan Jämsänkoskella. Kotiovelta kisakeskukseen oli matkaa aika lailla tasan kaksi kilometriä. 

Itse tapahtuma oli etäisesti tuttu työkaverin ja Jyrin kertomusten pohjalta. Molemmat jo useamman vuoden tapahtumassa käyneitä henkilöitä. Seuraavassa lyhyt kuvaus siitä, mistä on kyse. Halloween Hike ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä polkujuoksukilpailu, itse näin yhden tapahtuman veteraanina kuvailisin sitä ennemminkin polkujuoksun, rogainingin/suunnistuksen ja seikkailukisan yhdistelmäksi. Reitit julkaistiin lopullisessa muodossa vasta tapahtumaviikolla, ja niitä ei merkitä maastoon millään lailla. Avuksi metsään saa tarkan vedenkestävän kartan, sekä lisäksi reitin voi ladata esimerkiksi älypuhelimen karttasovellukseen tai vaikkapa suoraan kelloon, kuten itse suunnistustaidottomana tein. Järjestäjän toive tietysti on, että karttaan merkittyä uraa seurataan tarkasti, mutta merkitsemättömyys toi ainakin meidän porukalle sen tilanteen, että pari kertaa huomasimme olevan varsinaisen reitin viereisellä polulla. Tällöin nopea tsekkaus kartasta, että merkitty reitti kulkee samaan suuntaan, ja seuraavasta risteyksestä takaisin oikealle uralle. Reitillä olisi ollut myös paljon ihan suoria oikomispaikkoja, mutta kuten järjestäjät sivuillaan sanovat, kehtaisiko sen jälkeen sanoa selvinneensä Halloween Hikestä, jos olisi oikonut. Meillä tätä ei sentään käynyt, reitin virallinen pituus taisi olla 49,2 kilometriä, mutta kelloihin tuli kuitenkin se viisikymppiä täyteen. Todella tervetullutta vaihtelua ihan perus juoksukisoihin toi myös käytössä ollut rastileimaus. Maastosta löytyi kartalle merkityt GPS-rastit, jotka puhelimella leimattiin käydyiksi. Keskimäärin rastivälit olivat noin 1,5 kilometrin luokkaa. Jotenkin omassa mielessä se lyhensi kovastikin tuota kuljettua matkaa, kun sen jakoi päässä nimenomaan noihin rastiväleihin. 

Tapahtumapäiväksi oli luvattu melkoisen kurjaa keliä. Lämmintä, kosteaa ja lopulta sitten ihan kunnon sadetta puolen päivän jälkeen. Tämä asetti melkoiset haasteet pukeutumisen kannalta. Päädyin lopulta itse pukemaan ihan ohuen teknisen juoksupaidan ja siihen päälle vedenpitävä ihan ohut kuoritakki. Jalkaan meni pitkävartiset kompressiosukat sekä ohuimmat trikoot mitkä omistan. Kengiksi valikoituivat Vaaroilla loistavan pidon tarjonneet VJ:n XTRM2 -tossut. Meitä oli retkelle lähdössä itseni lisäksi Jyri joka vielä arpoi 30 ja 50 kilometrin matkan välillä, sekä Hämeenlinnasta Jämsänkoskelle mökille tullut Tawastia Trail Clubin vahvistus Janne. Alunperin tarkoitus oli lähteä poluille aamulla yhdeksältä, mutta säätiedotuksen vuoksi aikaistimme lähtöä tunnilla. Pääsisimmepähän liikkumaan edes tunnin verran kuivemmassa säässä.

Jyri nappasi minut aamulla kyytiin kotoa vähän ennen kahdeksaa, ja viiden minuutin kuluttua olimme jo hakemassa karttoja tapahtumakeskuksesta. Janne oli jo paikalla, joten pienen kamojen säädön jälkeen leimasimme lähtörastin noin varttia yli kahdeksan. Itselläni oli otsalamppu päässä aina lähtörastille asti, mutta siinä totesin että järjestäjät olivat kyllä oikeassa, että 7:54 alkaen näkee liikkua ilman lamppua. Aamun valo oli jotenkin maaginen, kun ohitimme Kaakkolammin. Siinä oli sekoitus vaaleanpunaista, oranssia, harmaata ja ties mitä värejä. 
Lähdön hetkellä. 📷: Janne

Jyrin kanssa Likopohjan poluilla. 📷: Janne

Ensimmäinen kymppi oli itselleni melkein semmoisia polkuja, että olisin osannut liikkua niillä silmät kiinnikin. Metsäoppilaitokselta Toijalan läpi Likopohjaan, ja sitten Toijalanrannan saunan ja Vangonmäen hautausmaan kautta takaisin. Tästä huolimatta onnistuimme eksymään reitiltä jo heti ensimmäisen rastin jälkeen! Kello ei ihan pysynyt mukana, joten jatkoimme Y-risteyksestä suoraan, kun olisi pitänyt kääntyä toiselle Y:n haaralle. Tästä seurasi noin neljänsadan metrin mittainen pummi, kun emme viitsineet kääntyä takaisin, vaan menimme seuraavasta risteyksestä toiselle polulle. Ensimmäiseltä osuudelta jäi myös kaksi rastia välistä, ELY-keskukselta oli tullut tieto vain pari päivää ennen tapahtumaa, että Rasuanniemen kiertoa ei saa tehdä. Onhan se luonnonsuojelualuetta, joten ihan ymmärrettävää. Itseäni tämä ei varsinaisesti haitannut, pieni lyhennys matkaan, ja semmoselta pätkältä minkä tunnen kuin omat taskuni. Toki monelta muulta jäi hienot paikat kokematta. Ekalla kympillä oli myös hauska havaita porukoiden eri reitinvalintoja. Meidän kanssa aikalailla tasatahtia eteni eräs neljän hengen naisporukka, mutta kuitenkin siten että valtaosaa ajasta emme nähneet toisiamme. He vain ilmestyivät aina jostain risteyksestä eteemme tai taaksemme. Ihmettelimme myös paria vastaantullutta pyöräilijää, mutta ilmeisesti pääasia kuitenkin on sitten se, että ne kaikki rastit kerätään suht oikeassa järjestyksessä.

Tapahtumakeskuksen ohituksen jälkeen lähdimme kohti Vangonmäen ja Mäntäntien välisiä polkuja. Nämä neulasbaanat kuuluvat ehdottomasti omiin suosikkipolkuihini. Juoksu kulkikin mukavasti siellä, joskin kävelimme myös muutaman ylämäen joita reitille osui. Matkaa kuitenkin oli edessä sen verran, että ei mitään järkeä vetää itseään piippuun ennen ensimmäisen neljänneksen täyttymistä. Fiilis oli muutenkin todella hyvä. Janne osoittautui mainioksi seuramieheksi, ja juttua ja naurua riitti. Jyrikin teki tässä vaiheessa lopullisen päätöksen lähteä viidenkympin lenkille. Tälle osuudelle sattuvan Niinistö Mäntylän alueen poluilla eksyimme toisen kerran reitiltä. Menimme samaa matkaa kahden naisen porukan kanssa, kun yhtäkkiä tajusin että olemme samassa ylämäessä missä huomasimme Eeliksen kanssa viikko sitten juoksemallamme testilenkillä, että olemme reitiltä sivussa. Pieni vilkaisu karttaan, ja nyt oli jo käännyttävä takaisinkin. Tälle lisälenkille taisi tulla yhteensä parisataa metriä koukkausta. Emme onneksi olleet ainoat eksyjät. Hetken päästä kun käännyimme Mäntäntieltä kohti Haaralankangasta, Juho ja Tero pyöräilivät Mäntästä päin meitä vastaan. Kuulemma se oli kuitenkin vaan taktinen reitinvalinta...

Haaralankankaan enduropolut menivät ihan mukavasti. Leimattavat rastit katkoivat mukavasti matkantekoa, ja yhtäkkiä olimmekin jo Rapualtailla. Tässä vaiheessa kanssamme juosseet kaksi naista vaihtoivat 30 kilometrin lenkille, kun taas me lähdimme nousemaan Tupavuoren rinteitä ylöspäin. Saimme taittaa matkaa suurimmaksi osaksi ihan kolmistaan, välillä ohitsemme tuli muutama pyöräilijä, mutta juoksijat tuntuivat olevan vähemmistössä. Tupavuoren päällä olevalla rastilla tosin oli paljon porukkaa. Se vaikutti olevan aika monella oma taukopaikka. 
Jannen Rocky Balboa -hetki Tupavuoren päällä. 

Seuraavalla osuudella sai valita reitin. Mennäkö virallista polkua pitkin suon yli, vai kiertääkö asfalttia pitkin Hallintien vartta. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Sade oli alkanut, joten suopolku olisi varmasti ollut aika märässä kunnossa. Toki se olisi ehkä silti voittanut tuon asfalttipätkän. Tuulen ja sateen vihmoessa päin kasvoja, fiilis oli ensimmäistä kertaa vähän semmoinen, että olisipa jossain muualla. Onneksi tämä pätkä ei ollut mahdottoman pitkä, Heräkulmalta käännyttiin jo takaisin poluille kohti Ruuhikangasta ja lopulta Rotkojärveä. Ruuhikankaalla tapahtui reissun kolmas eksyminen. Juoksimme enduropolkua johonkin ilmansuuntaan, kun yhtäkkiä kello herjasi että olemme poissa reitiltä. Tässä kohtaa oli muutama muukin juoksija, ja useampi pyöräilijä. Katsoimme kellosta ja karttasovelluksesta, että meidän pitäisi itseasiassa olla monta kymmentä metriä pohjoisempana sijaintiimme nähden. Päätimme ottaa suoraan suunnan kohti pohjoista umpimetsän läpi. Pyöräilijöillä ei selvästi ollut luottoa meidän digitaitoihin, mutta muutama juoksija lähti rohkeasti seuraamaan meitä. Eipä siinä lopulta kauaa kestänyt, kun olimme taas oikealla polulla, ja matka kohti reitin läntisintä pistettä, Rotkojärveä jatkui. Tässä vaiheessa aloimme olla jo lähellä puolivälin krouvia.
Heräkulma
Iitankadun "pysäkki" vähän ennen Rotkojärveä. 

Rotkojärven pyöräparkin rastilla olikin sitten melkoinen kuhina. Toistakymmentä osallistujaa oli siinä pohtimassa strategiaa, ja paikalla oli myös valokuvaaja Touho Häkkinen. Rastin leimauksen kanssa oli myös monella haasteita, olimme sen verran korvessa, että matkapuhelinverkon kenttiä ei oikein tahtonut löytää. Itse sain rastin kuitenkin leimattua, ja lähdimme kiipeämään kohti Rotkojärven näköalapaikkaa. Olen itse viimeeksi käynyt siellä joskus 90-luvun puolella retkellä perheeni kanssa. Kipuaminen oli pahimmillaan ihan nelivedolla möyrimistä. Ei mikään ihme, että järjestäjät olivat kieltäneet edes yrittämästä tuonne menemistä polkupyörällä. Lopulta lyhyen, mutta jyrkän nousun päätteeksi kallionkielekkeeltä avautuivat upeat näkymät. Leimasimme rastin, pyysimme kanssakilpailijaa ottamaan meistä joukkuekuvan, ja sitten jatkoimme matkaa. Tässä vaiheessa jo oli vahva fiilis siitä, että kannatti lähteä 50 kilsalle kolmenkympin sijaan.
Jannen kanssa kepeällä jalalla kohti Rotkojärveä. 📷: Touho Häkkinen
Rastin leimausta. Kuvassa myös juoksijat jotka lähtivät rohkeasti peräämme Ruuhikankaalla umpimetsän läpi. 📷 Touho Häkkinen
Rotkojärven pohjan puro. 
Jyrkänteen huipun maisema ei kyllä näytä kuvassa yhtä vakuuttavalta, mitä se oikeasti on. Menkää vaikka itse katsomaan! 
Joukkuekuva. Fiilikset välittyvät ilmeistä. 
Suurpedon jahtaamana takaisin kohti Jämsänkoskea 📷 Touho Häkkinen 

Paluumatka aloitettiin ihan kaikessa rauhassa. Jalka alkoi jo pikkuisen painamaan, ja polkukin oli paikkapaikoin aika kivistä ja vaikeakulkuista. Tällä osuudella oli myös pyöräilijöille suositeltu vaihtoehtoinen reitti, mutta päätimme kuitenkin kulkea ihan virallista polkua pitkin. Pienen kivikkopolun jälkeen tulikin sitten todella hienoa juostavaa neulaspolkua Heräkulman soramonttujen lähistöllä. Matkaa alkoi olla kuljettuna jo 30 kilometriä, mutta vointi oli edelleen ihan mainio, ja juttukin luisti. Näillä main oli myös järjestäjien hoitama pieni huoltopiste, jossa sai täyttää vesipullot. Pysähdyimme tähän ehkä vähän liian pitkäksi ajaksi, jalat olivat todella kankean tuntuiset kun jatkoimme matkaa. En ollut yksin tuntemusteni kanssa, päätimme porukalla mennä toiseenkin suuntaan valinnaisen pätkän asfalttitietä pitkin. Siinä hölkätessä jalat taas pikkuhiljaa vertyivät, ja etenimmekin ihan hyvää tahtia kohti Kollinkangasta jossa reitti jatkui taas polkuja pitkin.
Paluumatkalla Heräkulman suunnilla 📷 Janne
Oli siellä tosiaan muutakin kuin pelkkää neulasbaanaa... 
Myös sitä kamalaa asfalttia! 📷 Janne

Kollinkankaan poluilla eteneminen oli itselläni pääosin kävelyä. Jyri ja Janne onneksi armollisesti odottelivat minua. Enduropolut olivat todella kuoppaisia, ja meno oli kuin pumptrackilla. Tilannettani ei myöskään helpottanut, että edessä oli vielä pitkä pätkä varsin pehmeää moottorikelkkauraa Tupamäen sepelimontuilta aina Ritarinkankaalle asti. Moottorikelkkauralla Jyri selkeästi huomasi jo, että itselläni alkoi pienimuotoinen seinä tulla vastaan, ja hän antoikin varmasti loppureissuni pelastaneen neuvon, että "ota energiaa vartin välein!". En olisi itse edes tajunnut tuota, sen verran alkoi jo mieli sumenemaan. Moottorikelkkauralta pois päästyä alkoikin taas elämä jo voittamaan. Kellossa näkynyt jäljellä oleva matka oli myös kutistunut alle kymmeneen kilometriin, joten siitä sai myös lisävoimia. Kaiken lisäksi tiedossa oli enää oikeastaan pelkkää tasaista baanaa ja hyväkuntoisia polkuja, joten Miekkainpetäjän rastilla olo oli taas jo niin normaali, kuin se voi tämmöisellä matkalla vaan olla. Loppumatka Haaralankankaan ja Vangonmäen polkuja taittuivat melkein koko matkan ajan hölkäten, joten voimia oli kuin olikin vielä jäljellä! Viimeisen rastin jälkeen otimme vielä yhden umpimetsäpätkän, kun emme meinanneet löytää oikeaa polkua. Lopulta muutaman kymmenen metrin rämpimisen jälkeen se tuli vastaan, ja jäljellä oli enää lyhyt hölkkä maaliin. Maaliin tulimme kuitenkin väärästä polkupistosta, mikä tarkoitti muutamaa kymmentä lisämetriä. Näin sain kuitenkin itselleni kelloon vähän yli 50 kilometriä, mikä tarkoitti samalla omaa kaikkien aikojen toiseksi pisintä juoksulenkkiäni! Virallinen matka taisi olla 49,2 km, joten ei meitä oikomisista voi ainakaan syyttää. Maalissa järjestäjän aika näytti itselleni 7:43:20, mikä on noin puolitoista tuntia parempi, kun se mitä lähdin tavoittelemaan! Kaiken kaikkiaan sijoitus oli puolenvälin nurkilla kaikista 50 kilsan juoksijoista (tuloksia ei ole vielä korjattu, joten siellä näkyy vielä viidellekympille ilmoittautuneet 30km juoksijat 50km sarjassa), joten täytyy kyllä olla todella tyytyväinen! Totuuden nimissä ilman Jyrin ja Jannen piiskausta en olisi kyllä ikinä pystynyt moiseen aikaan!

Maalissa kaikilla selkeästi fiilis todella korkealla! 
Olihan siinä reissua kerrakseen. 

Kisan jälkeen pääsimme Gradian tiloihin pesulle, ja erinomaisen hyvälle kasvissosekeittoruoalle! Gradian ruokalasta pois lähtiessämme kohtasimme vielä eräät reitillä muutamaan kertaan tapaamamme naiset nopeasti, ja heiltä pääsi ihan spontaani naurunpurskahdus, kun he näkivät aika vaivalloisen kävelyni. Nyt päivä tapahtuman jälkeen jäljellä on enää aika voimakas lihasten jäykkyys, mutta muuten ei mitään sen ihmeellisempää vaivaa ole. Kengät eivät hiertäneet rakkoja, eikä polvissakaan ole mitään tuntemuksia. Sateessa kastuneet trikoot tekivät hiukan nivusiin pientä hiertymää, mutta ei mitään sen pahempaa. Nyt ajattelin pitää pari viikkoa kuitenkin ihan vaan taukoa juoksuhommista, ennenkuin marraskuun loppupuolella alkaa treenit ensi vuoden koitoksia varten! Toistaiseksi olen ilmoittautunut Himos Winter Trailille 13+25 kilometrin matkalle, sekä Karhunkierrokselle 83 kilometrin matkalle. Iso kiitos Halloween Hiken järjestäjille! Ihan huippu tapahtuma, johon varmasti palaan vielä uudemman kerran!

Nähdään poluilla! 

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Vaarojen Maraton 2022

Kolin kansallispuisto, Jauholanvaara. 1.10.2022. Herajärvi ja upea ruska + allekirjoittanut pilaamassa maisemaa. Kuva: Touho Häkkinen

"Never again!", kuten Jyri asian ilmaisi viime vuoden Vaarojen maalintulon jälkeen. Vaan kuinkas sitten kävikään? Tiketit ostettiin heti kun ne tulivat myyntiin, ja taas sitä oltiin Kolilla perjantaina illansuussa 30.9.2022 tarkoituksena juosta, tai ainakin edetä jollain tavalla ilman moottorin tai pyörän apua Vaarojen Maraton. Lähtökohdat eivät luvanneet itselleni hyvää, sairastuin Aulanko Tower Trailin jälkeen pieneen flunssaan, jonka kourissa kärvistelin koko Aulangon jälkeisen viikon. Kaikkein ikävimpänä asiana, onnistuin tartuttamaan sen myös Emmaan, joka sairastui Vaarojen viikon alkupäivinä. Eelis oli joutunut myymään oman tikettinsä jo aikaisemmin, joten päädyimme lähtemään Kolille kolmistaan Jyrin ja Pekan kanssa.

Matka meni mukavasti, Pekka teki etätöitä alkumatkasta ja me keskustelimme Jyrin kanssa kisataktiikasta. Perinteinen kauppareissu Juukaan, ja siitä Kolin kylälle numerolappujen hakuun. Kolin Salen aulassa törmäsimme myös iltalenkillä olleeseen Jimiin, jonka kanssa sovimme illallistreffit Sokos Hotel Kolin buffettiin. Yritimme ujuttaa kisahintaan kuulunutta buffetlippua jo etukäteen tarjoilijoille, mutta kävikin ilmi että se oli voimassa ainoastaan kisapäivänä. Päädyimme lopulta Jyrin kanssa tilaamaan herkulliset pizzat, Pekka lähti buffetin kimppuun.

Ilta mökillä sujui rauhallisesti. Itse pakkasin juoksurepun valmiiksi ja täytin lötköpullot urheilujuomalla. Olin kotona katsonut, että viime vuoden aikani oli ollut 8:29:50, joten ajattelin että tavoite tälle vuodelle voisi olla juurikin tuo kahdeksan ja puolen tunnin alitus. Olihan valmistautuminen jo kesästä alkaen ollut aika tahmeaa, kaiken kruununa viikko ennen kisaa sairastettu flunssa. Tätä silmälläpitäen olin pakannut eväätkin. Neljä pakettia Noshtia, neljä geeliä, pari kofeiinishottia, urheilujuomaa ja varmuuden maksimoimiseksi Snickers, suolapähkinöitä ja suolaa. Mikäs sen hauskempaa kuin retkeily, ja retkeilyeväät!
Parempi överit kuin vajarit! 

Kisapäivä valkeni tihkusateisena, joskin aika lämpimänä. Jyri ja Pekka vannoivat pitkien housujen ja pitkien paitojen nimeen, mutta itse olin kyllä suunnitellut lähteväni shortseilla, lyhyellä juoksupaidalla ja irtohihoilla. Epävakaisen sään vuoksi pakkasin juoksureppuun vielä ohuen pakattavan juoksutakin. Sitten vaan auton nokka kohti tuolihissin pysäköintialuetta. Tuolihissimatkalla alkoi jo satamaan vettä vähän enemmän kuin pelkästään tihkuttamalla, joten ylhäällä päätin ottaa takin repusta ja heittää sen vielä niskaan ennen reitille lähtöä. Sitten vaan nopea joukkuekuva, ja menoksi!
Sumua Pielisellä 
Kohta mennään! 

Kisa alkoi suunnitelmien mukaan. Jyri lähti pitämään kovempaa vauhtia, ja me tulimme Pekan kanssa rauhallisesti perässä. Sade oli lakannut, ja juoksu tuntui maistuvan mukavalta. Pekalla oli kenkien pidon kanssa isoja ongelmia, ja Ikolanahon laskussa hän kaatuikin, mutta onneksi mitään ei sattunut. Mäkränaholle vievä jyrkkä lasku otettiinkin sitten todella varovaisesti kummankin toimesta. Oma kenkävalintani tuntui varsin onnistuneelta, Aulangolta ostamani VJ XTRM2 tarjosi suorastaan naurettavan hyvää pitoa. Mäkrän nousu on itselleni tuttu jo kahdesta kisasta, joten tiesin mitä odottaa. Toistakymmentä katumaratonia juossut Pekka puolestaan puhalteli huipulla touhun raakuutta. Ei ole Tukholman Maratonilla tämmöisiä nousuja! Sää alkoi myös selkenemään, ja näkyvyys Pielisellekin alkoi olla niinsanotusti kohdillaan aamun sumun jälkeen. 
Kansallismaisema

Mäkrän laskun otimme taas todella varovaisesti, päästelimme muita juoksijoita ohitse ja varoimme kaatumisia. Hiekkatien pätkällä kohti Havukanahoa otimme aika rauhakseen. Ylämäen kävelimme, mutta muuten rennon letkeää juoksua. Pekallakin tuntui hiekkatiellä kulkevan paremmin kuin juurakkoisilla ja kivisillä poluilla. Havukanaholta Jauholanvaaralle kulkevalla polulla meillä alkoi sitten olla jo vähän vauhtieroa, itse en pysyisi Pekan perässä maantiellä luultavasti kilometriäkään, mutta poluilla taas minun vauhtini on hiukan Pekkaa kovempaa. Tähän varmasti kyllä vaikutti myös kenkävalinta. Jauholanvaaralle tultaessa Pekka oli jäänyt hieman jälkeeni, joten pysähdyin odottelemaan. Siellä sattui myös päivystämään Touho Häkkinen kameransa kanssa, ja hän pyysikin minut poseeraamaan upeassa ruskamaisemassa. Tuloksena syntyi tämän blogin kansikuvana oleva hieno otos. Häkkinen nappasi myös pari muuta kuvaa, ennenkuin Pekka tuli vaaran päälle. Pidimme pienen energiapaussin, ja jatkoimme matkaa kohti Lakkalaa.
Jauholanvaaralla jalka nousi ainakin näön vuoksi. Kuva: Touho Häkkinen 
Vaarojen Maratonilla voi kohdata myös vähemmän vaarallisia eläimiä. Kuva: Touho Häkkinen 

Polku kohti Lakkalaa on pääosin varsin mukavaa ja juostavaa. Mahtuupa sekaan myös Vaaroilla harvinaisempaa neulasbaanaa. Pidimme vauhdin kuitenkin maltillisena. Omaa menoani alkoi tässä vaiheessa hieman haitata oikean akillesjänteen kohdalle muodostumassa oleva rakko. Joku fiksumpi olisi ehkä kiristänyt kenkiä tässä vaiheessa, mutta itse vihaan sitä että joutuu kisassa (tai ylipäätään lenkillä) säätämään minkään varusteen kanssa. En siis kiristänyt kenkiä... Irtohihat otin kuitenkin pois käsistä, ne olivat ensinnäkin aika kuumat, ja toisekseen kompressiohihat alkoivat vähän puristaa muutenkin turvonneita ranteita. Vähän ennen Lakkalan tilaa meidät ohitti kaksi naista, joista toinen tunnisti minut Instagramista, hän myös muisti että olimme kohdanneet Karhunkierroksella. 
Kyllä Vaaroillakin on neulasbaanaa! 

Lakkalasta Kiviniemeen johtava osuus ei ole noussut omien suosikkieni joukkoon tällä reitillä. Se sisältää kyllä jopa ihan juostavaakin polkua, mutta maisemallisesti kyseinen pätkä ei vedä vertoja muulle Vaarojen reitille. Pidimme yhä rauhallisen tahdin, ja veneille ja Kiviniemen huoltoon saavuimme molemmat varsin hyvävoimaisina. Tässä vaiheessa olin noin 17 minuuttia perässä viime vuoden aikaa, mutta en oikeastaan noteerannut sitä, kun vasta kisan jälkeen. En tosiaankaan juossut (vielä tässä vaiheessa) aikaa, vaan itseäni vastaan. Huollossa tuntui menevän paljon aikaa. Minulla oli hienosti urheilujuomajauheet pakattuina minigrippeihin, mutta minigripeistä jauheen tyhjentäminen pienellä suuaukolla varustettuihin lötköihin on mahdoton tehtävä! Varmasti yli puolet jauheesta varisi suoraan maahan. Kuka ihme on ajatellut, että on hyvä idea laittaa pienet suuaukot lötköihin? Ihan järjetöntä! 
Pekka Lakkalan ja Kiviniemen välillä 

Huollon jälkeen odottikin sitten reitin vaativin etappi. Ryläys kummitteli mielessä, olinhan katkennut sinne aivan totaalisesti viime vuonna. Ennen Ryläystä ollut Kolinvaaran nousu ja lasku meni itseltäni paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Erityisesti nousu yllätti, muistelin sen olleen paljon vaativampi! Laskuhan toki on varmastikin koko kisan vaikein lasku. Pekalla erityisesti oli lipsuvien kenkien kanssa haasteita siinä. Itse muistelin kauhulla kahden vuoden takaisia kokemuksiani kipeän polveni kanssa. Nyt ei onneksi mikään muu vaivannut vielä kuin oikean akillesjänteen rakko. Etureidet ja nivuset osoittivat pieniä kramppailun merkkejä, mutta en osannut niistäkään huolehtia. Pidimme juomatauon Ryläyksen ensimmäisen nousun puolivälissä, ja otin siinä samalla muutaman kiteen suolaa. 

Ryläyksen pätkän alettua Pekka alkoi jäämään tasaisesti minun vauhdista. Pysähdyin erään nousun päälle odottamaan, mutta jo hetken seistyäni paikallani alkoivat jalat kangistua uhkaavasti. Käytännössä minun oli pakko jatkaa matkaa, kun Pekkaa ei vielä edes näkynyt nousussa, joten laitoin Pekalle viestin ja jatkoin eteenpäin. Tuntui tietysti ikävältä jättää Pekka yksin taivaltamaan ja toki tuntui myös ikävältä lähteä taas yksin kohti Ryläystä. Hetken ajan kuluttua kohtasin meidät ennen Lakkalaa ohittaneet naiset, ja päädyin hetkeksi juoksemaan yhdessä heidän kanssaan. He jäivät kuitenkin ottamaan valokuvia upeasta ruskasta, joten jatkoin taas matkaa yksin. Jyri soitteli tässä vaiheessa, että hän oli juuri huiputtanut Ryläyksen ja kannusti ottamaan kiinni. Välillämme oli noin 3 kilometriä, joten totesin yrityksen toivottomaksi ja keskityin vaan omaan tekemiseeni. Viime vuonna kanttasin täällä oikein huolella, ja silloin kun en edennyt yksin, minua ohiteltiin sekä oikealta että vasemmalta. Nyt minä olinkin se, joka ohitteli muita! Ennenkuulumatonta. Pieni sadekuurokin virkisti mukavasti itseäni tässä vaiheessa. Itse Ryläyksen huippu tuli lopulta vähän taas yllättäen eteen, ja matka kohti pitkospuita jatkui. 
Ryläyksen nousun alkuvaiheita. Tässä kohtaa pysähdyin vuosi sitten ottamaan yhden kofeiinishotin
Upea maisema Ryläyksen noususta Herajärven yli Pieliselle. Valitettavasti kuva ei tee oikeutta maisemalle. 
Ryläyksen huippu

Jos Lakkalasta Kiviniemeen ei ole oma suosikkipätkäni, niin sitä ei myöskään ole Ryläyksen huipulta Peiponpellon huoltoon. Erityisesti tuo Ryläykseltä pienelle hiekkatienpätkälle johtava osuus tuntui taas ihan loputtoman pitkältä, vaikka ei se oikeasti taida olla kuin pari kilometriä. Hiekkatien pätkä on sinänsä mukavaa vaihtelua Ryläykseen, varsinkin kun se viettää vielä alaspäin. Siinä pystyy oikeasti juoksemaankin. Peiponpellon huoltoon johtava polku on samaa sarjaa, kun Ryläykseltä tielle johtava polku. Se tuntuu paljon pidemmältä kuin onkaan. 

Lopulta kuitenkin löysin tieni huoltoon. Jalkani alkoivat jo kangistumaan pullojen täyttelyssä, joten en todellakaan jäänyt säätämään urheilujuomajauheen kanssa. Jatkoinkin suoraa päätä matkaa kohti Ikolanaholle nousevaa ylämäkeä. Tein tässä mäessä liikkeessä loput huoltotoimenpiteet, eli kaivoin viimeisen etapin eväät repun selkätaskusta etutaskuun. Vähän ennen Ikolanahoa valokuvaaja Touho Häkkinen tuli jo toista kertaa päivän aikana vastaan. Kohtaaminen sattui sopivasti tämän nousun ainoaan juostavaan pätkään. 
Peiponpellon ylämäessä hyvä fiilis! Maaliin alle 10 kilsaa. Kuva: Touho Häkkinen 

Mäkrän takapuolen nousussa oikean akillesjänteen rakko vihdoin puhkesi, ja toi pientä helpotusta. Erityisesti ylämäet olivat aika kivuliaita siellä osastolla ennen puhkeamista. Siitä innostuneena laskettelin Mäkrän juurelta metsäautotielle suorastaan hurjaa kyytiä. Toki etureisissä ei ollut enää kauheasti voimaa jarrutella, oli vaan helpompi antaa painovoiman tehdä työtään. Jouduin huutelemaan varoituksia muille juoksijoille että en pysty hallitsemaan vauhtiani, onneksi kaikki kerkisivät alta pois. Metsäautotieltä alkaen aloin oikeastaan vain ja ainoastaan ajatella maaliin pääsyä. Pikku-Kolin portaissa tuntui, että etureidet ovat ihan lopullisesti syöty. Ajatus loppunoususta hirvitti. Rantatielle johtava alamäki liukkaine puuportaineen tuli pitävillä kengillä paremmin kuin koskaan aikaisemmin, sain siitä uutta uskoa että kyllä se loppunousu selätetään. 

Satamasta kohti Ukko-Kolia kurvatessa katsoin kellostani, että minulla olisi vielä seitinohuet mahdollisuudet alittaa kahdeksan ja puolen tunnin aika! Tästä sisuuntuneena laitoin ihan kaikki peliin. Ohitin jopa useamman kilpailijan vielä tämän nousun aikana, joskin tosin kyllä myös minut ohitettiin. Viimeisen jyrkimmän rypistyksen kohdalla silmissä alkoi jo mustenemaan ja huomasin huutavani kannustajille hoiperrellessani että etureisissäni ei ole mitään jäljellä, ne myös kramppasivat todella voimakkaasti. Ystävällisesti minut ohjattiin viimeisestä mutkasta vielä oikeaan suuntaan, ja kun näin punaisen maton, pistin vielä juoksuksi. Lopulta ylitin maaliviivan aivan fyysisesti loppuun ajettuna ajassa 8:29:49! Tavoite täyttyi, ja viime vuoden aika alittui sekunnilla! Eteenpäin on menty, sanoisi Antti Muurinen. Tämä toi ihan uutta virtaa, ja maalissa vastaanottamassa olleen, hienon ajan juosseen Jyrin opastamana lähdin kohti hotellin saunaa, jossa teki hyvää päästä purkamaan kisaa muiden kanssa! 
Maalisuora! Kiitos kuvista Jyrille! 
Maaliposeeraus. Kuva: Hannu Airila

Saunan jälkeen odottelimme Jyrin kanssa vielä Pekan maaliin. Pekka taisteli ensikertalaisena upeasti reitin maaliin asti. Vaaroilla se ei ole missään nimessä itsestään selvyys! Kävimme vielä porukalla syömässä kisabuffetin, ennenkuin siirryimme mökille palauttelemaan. Paikkasin myös oikean jalan rakkoni, Compeed sattui olemaan juuri sopivan kokoinen. Tällä hetkellä tuntuu ehkä siltä, että Vaarojen Maratonin 43 kilsaa on pelattu läpi. Tosiaan sinänsä ihan hauska homma että tämmöisellä reitillä ja näillä ajoilla pystyy kahtena perättäisenä vuonna juoksemaan sekunnin sisään. Tietysti positiivista, että nyt tuli parempi aika kuin viime vuonna, mutta pitkässä juoksussa tuo sekunti on aika vähän. Tasaisella taulukolla minulla olisi 59 vuoden päästä minuutin parempi aika. Ehkä joku vuosi tuo myyttinen Eteläpää saattaisi kiinnostaa... 
Pekka maalissa 
Rakko

Kiva jos jaksoit lukea loppuun asti! Tulkaa moikkaamaan jos näette poluilla tai kisoissa! 



maanantai 22. elokuuta 2022

Himos Trail 2022 - Challenge 18km

Himos Traililla on omassa sydämessäni aina erityinen paikka. Elämäni ensimmäinen polkujuoksulenkki oli keväällä 2019 Himos Trailin yhteislenkki. Tuolloin ajauduin vahingossa kovavauhtiseen ryhmään, ja en uskaltanut himmailla eksymisen pelossa. Ensimmäinen ajatus lenkin jälkeen oli että omat polkujuoksut olivat siinä. No lähdin onneksi toisellekin yhteislenkille, ja lopulta 2019 kesän Himos Trail oli toinen juoksutapahtuma mihin koskaan osallistuin (tuolloin matkana silloinen muistaakseni 9 kilometriä pitkä Enjoy), ja ensimmäinen polkujuoksutapahtuma mihin osallistuin. Sen jälkeen arviolta 90% kaikista lenkeistäni olen juossut nimenomaan poluilla. 2020 vuoden tapahtumassa sekä 2021 vuoden tapahtumassa itselläni oli matkana 36 kilometriä. Tuo alkoi jo tuntua vähän nähdyltä reitiltä, enkä koe olevani vielä valmis menemään pidemmälle matkalle, niin 2022 tapahtumaan matkaksi valikoitui 18 kilometrin Challenge. Jälkikäteen katsottuna valinta osui ihan nappiin. Keli oli sen verran raju, että pidemmälle matkalle olisin todennäköisesti hyytynyt samalla tavalla kuin vuosi sitten 27 kilometrin kohdalla.

Kesän treenit menivät aikalailla vaihtelevasti. Toukokuun lopun Karhunkierroksen jälkihöyryissä kesäkuu meni vielä tosi mukavasti ja hyvin. Pitkilläkään lenkeillä jalka ei painanut, ja kesäkuun alussa ollut kolmen viikon kesäloma auttoi myös siinä että sai ihan mukavasti kilometrejä kerrytettyä. Juhannusviikolla sitten tilanne kääntyi päälaelleen. Keli muuttui kuumemmaksi, ja samalla hävisi täysin oma mielenkiinto juoksemista kohtaan. Yritin siedättää itseäni kuumuudessa juoksemiseen, ja yritin käydä kesken lenkin uimassa vaatteet päällä, mutta ei siitäkään ollut kuin hetkeksi helpotusta. Vähän niinkuin pissaisi housuun lämmitelläkseen kovilla pakkasilla. Kelit jatkuivat kuumina koko heinäkuun, ja samalla jatkui myös oma saamattomuuteni. Yhteensä heinäkuussa juoksukilometrejä tuli huimat 35 kilsaa, mikä on vähemmän kuin miltei koko alkuvuoden viikkokilometrit.
Mahtui heinäkuulle myös yksi "porrastreenikin", kun kävimme Emman kanssa Mallorcan lomalla kiipeämässä Santa Ponsan 600 askeleen portaissa. 

Kuun vaihtuessa elokuuhun kelkka oli kuitenkin käännettävä. Vaikka Himoksella ei olisikaan luvassa tänä vuonna niin pitkää matkaa, niin kyllä silti jotain treeniä oli tehtävä ennen kisaa. Olihan siinä kolme viikkoa aikaa... Varovaisesti kilometrejä ja poluilla vietettyjä tunteja nostamalla sain sentään koko heinäkuun palauttelu/tuottamatonta tilaa herjaavan Garmininkin kannustamaan kokonaisen viikon ennen kisaa harjoittelun tilaa tuottavaksi. Vaikka tuo nyt on vaan mittari, niin kyllä siitä jonkinlaista uskoa sai, että Himoksella voi edes kisakeskuksessa ottaa juoksuaskelia ilman kuolemanpelkoa. Tuon kolmen viikon aikana kävin muuten juoksemassa Vangonmäen hautausmaan portaiden Strava-segmenttiin kaikkien aikojen kolmanneksi nopeimman noteerauksen! Ei siellä tietysti kovinkaan montaa noteerausta ole, mutta kuitenkin! Ja tuo oli siis ihan peruslenkin yhteydessä tehty noteeraus, eikä mikään tavoitteellisesti tarkoitusta palvellen haettu veto.

Kisaviikolla katselin sääennusteita suoranaisen kauhun ja epätoivon vallassa. Kuten varmaan kaikille blogiani lukeville on käynyt ilmi, en ole helteiden ystävä. En sinne päinkään! Nyt lauantaista oli luvattu viikon kuuminta päivää. Lähes 30 astetta lämpöä ja suoraa auringonpaistetta. Ei hyvä! Kisaviikon otin tämän tiedon nojalla muuten aika kevyesti. Kaksi lyhyttä hidasta lenkkiä ja työmatkapyöräilyä. Perjantaina kävin työmatkan lisäksi vielä toisella ylimääräisellä pyörälenkillä Jämsään ja takaisin. Se yhdistettynä aikaiseen aamuvuoroon teki sen, että simahdin illalla puoli kymmeneltä aivan täysin sikiuneen. Lauantaina herätessä ennen herätyskelloa puoli seitsemän aikaan olo oli todella virkeä ja hyvä. Garmin oli myös sitä mieltä, että olin nukkunut huikean hyvät unet, kello näytti unipisteiksi 97/100. Taitaa olla oma paras pistemääräni koskaan.

Hyvien unien innoittamana aloin puuron- ja kahvinkeittoon. Lisäksi tavoistani poiketen panostin myös vähän nesteen saantiin, tankkasin puoli litraa kamalan makuista elektrolyyttijuomaa (perjantaina illalla tein samanlaisen setin) mahdollisia helteen aiheuttamia nestehukan oireita ehkäistäkseni. Aikaisempina vuosina olin valmistellut kaikki juoksukamat kuntoon jo kisaa edeltävänä iltana, mutta eihän tämmöiselle "pikamatkalle" (tapahtumajohtaja Tainikin tästä itseäni piikitteli) sen kummempia kamoja tarvitse. Tein aamulla valmiiksi puoli litraa urheilujuomaa toiseen lötköön, ja toiseen laskin vaan hanasta vettä. Sen lisäksi heitin pari Dexalin geeliä ja yhden paketin Noshtin vauhtikarkkeja liiviin. Sitten vaan vaseliinia nivusiin, lyhyimmät mahdolliset shortsit ja ohuimmat sukat jalkaan, valkoinen t-paita, juoksulippis ja aurinkolasit. Se sai riittää.

Tulimme Emman kanssa kisapaikalle jo hyvissä ajoin kymmenen aikaan. Haimme numerolaput, katsoimme muiden sarjojen lähtöjä ja kannustimme 52 kilometrin Double Extremessä kakkosena olleen Nokelaisen toiselle kierrokselle. Kevyen näköisesti nousi Jussin tossu vaikka mies kuumuutta valittelikin. Paikalle saapui myös ensiesiintymisen Päijät-Hämeen Männyn väreissä tehnyt Pekka, joka oli lähdössä 11 kilometrin Enjoy-kisaan. Vähän ennen starttia kisakeskukseen saapuivat myös Lauri ja Jyri.
Pekan kanssa hetki ennen Enjoyn starttia
Nokelainen vauhdissa. Jätimme Jussin pakun penkille jälkipeleissä myös Päijät-Hämeen Männyn sopimustarjouksen, mutta ainakaan vielä emme saaneet pakotettua miestä allekirjoittamaan sitä. 

Lähtökarsinassa suurin osa porukasta oli pakkautunut karsinan takarajaan. Vanhoina lähtöryhmäveteraaneina hivuttauduimme Jyrin ja Laurin kanssa heti kuuman ryhmän perään, siinä sai kuitenkin säästettyä jopa parisataa metriä juoksua, eikä siinä kuitenkaan ketään muutakaan ollut. Jyri oli käynyt hakemassa vuorijuoksuoppia Tromssan Skyrace-kisasta, joten vauhti oli heti kättelyyn minulle aika hurjaa, kun lähdimme nousemaan huoltotietä pitkin kohti pohjoishuippua. Emma jättäytyi taaksemme suosiolla jo lähtökiihdytyksessä ja Laurikin otti ensimmäisen nousun paljon varovaisemmin. Ehkä olisi myös itse pitänyt himmailla... Lopulta järki voitti, ja annoin Jyrin mennä menojaan muutama sata metriä ennen huippua. Ekan nousun jälkeinen pieni lasku laskettelurinteessä tuntui aika pahalta, päätä alkoi särkemään ja laskettelurinteen sivussa olleen nousun päälle ennen pitkää palauttavaa alamäkeä oli jo pakko pysähtyäkin hetkeksi aikaa hengittelemään, kun minua alkoi jopa vähän pyörryttämään kuumuus. En ollut ainoa, ohitin useammankin pysähtyneen juoksijan.
Tuskaa laskettelurinteen nousussa. Kuva: Antti Saarimaa

Pieni pysähdys ja isot hörpyt vettä ja urheilujuomaa auttoivat sen verran, että pitkässä laskussa sain taas vähän kerättyä voimia ja palauteltua. Sen jälkeinen nousu ensimmäiseen huoltoon olikin sitten taas kyllä tuskien taival. Menin käytännössä yksin koko nousun, siinä ehti sitoa kengännauhatkin. Ensimmäisessä huollossa tarjolla olleet suolakurkut maistuivat kuin kolmen Michelinin tähden ravintolan parhaat annokset. Vanhasta muistista meinasin jatkaa huollosta suoraan kohti Extreme-lenkkiä, mutta onneksi huollossa samaa aikaan olleet jo aamuviideltä aloittaneet vaeltajat Juhon johdolla huomasivat että nyt lähdetään väärään suuntaan, eikä vahinkoa ehtinyt tapahtumaan.

Huollosta jatkoimme Laurin kanssa yhtä matkaa kohti pitkää ja paikoin todella jyrkkää alamäkeä nelivetonousun juurelle. Alamäessä kulki taas ihan hyvin, mutta nelivetonousu tuossa kelissä oli itselleni aika extremeä. Menimme nousua yhdessä erään ensikertalaisen kanssa, ja kyllä siinä puuskutettiin aika kovaa. Yllättävän hyvin heti nousun jälkeen kyllä pystyimme taas vaihtamaan juoksuksi. Viime vuonna omat vaikeuteni alkoivat juuri näillä main, kun nivuset alkoivat kramppailemaan. Kaksi edellistä vuotta myös kun on menty pidempi lenkki tuolla Pohjois-Himoksen päällä, niin matka toiseen huoltoon tuntui jopa naurettavan lyhyeltä.

Toisesta huollosta jatkoimme Laurin kanssa takalenkille ihan hyvävoimaisina. Täytin pullot ja nappasin taas suolakurkkuja, niin olo oli kuin uudesti syntyneellä. Takalenkki tuntui kulkevan tosi mukavasti, oikeastaan ihan koko matka tultiin juosten, loivat ylämäetkin kulkivat hyvin. Tuo pätkä on toki muutenkin Paljakan kallioiden ohella ihan oma lempparipätkä koko Himoksella. Kisakeskukseen johtava laskettelurinteessä kulkeva lasku oli ihan yhtä haastava kun minkälaisena sen muistin aikaisemmilta vuosilta. Siinä saa olla todella tarkkana että ei pyöräytä nilkkaa ympäri. Hurjaa touhua oli myös se, että samaan aikaan kun teimme Laurin kanssa Paljakan lenkille valmistavaa huoltoa, maaliin juoksi Challengen voittaja Ulrika Uotila. Olimme siis yhdeksän kilometriä voittajaa perässä.

Toinen lenkki alkaa vähän samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Nousu ei toki ihan yhtä pitkä ole, ja välillä mennään varjossakin, mutta silti tuo nousun alku Lumilan lyhyessä rinteessä oli ihan kauhea. Siihen oli koko päivän porottanut aurinko täydellä teholla, ja tuntui että kuumuus oikein hohkasi takaisin savimaasta. Tässä vaiheessa aloin jo aavistelemaan, että en tule Laurin vauhdissa kauaa enää pysymään. Risteyskohdassa olisi tehnyt mieli oikaista suoraan loppunousuun, mutta paikalla päivystänyt polkupoliisi oli aika tiukkana, että se ei käy laatuunsa. Pakko oli siis jatkaa ylöspäin kohti uutta tälle vuodelle tehtyä polkua. 

Uusi polku oli maisemiltaan todella kaunista, mutta muuten se oli itselleni kyllä todella vaikea. Alusta oli vielä aika pehmoinen, ja se yhdistettynä jatkuvaan nousuun sai aikaan sen, että tossu ei enää oikein meinannut nousta. Lauri nykäisi tässä vaiheessa semmoisen 40-50 metrin metrin kaulan, jonka sain kuitenkin vielä nousun päällä laavun jälkeen kurottua lähes umpeen. Laavun jälkeinen polkupätkä Sammalsuon lenkin risteykseen oli vielä semmoinen että pystyin jollain tavalla roikkumaan Laurin perässä, eroa oli jatkuvasti se 10-20 metriä. Lopulta kuitenkin oli pakko kävellä pieni pätkä, ja Laurin selkä katosi lopullisesti vähän ennen tuota Sammalsuon lenkin risteystä. 

Voi kuinka helpottavaa se oli jatkaa suoraan tuosta paikasta! Paljakan kalliot ovat tosiaan itselleni se ihan lempipaikka Himoksen poluilla, kun taas tuolla Sammalsuon lenkillä viime kesänä tuntui siltä että en enää koskaan juokse missään. Menoni alkoi kuitenkin hidastua koko ajan. Kuumuus ja erityisesti tuo raskas nousu laavulle oli tehnyt tehtävänsä. Etenin aika lailla fiiliksen mukaan - välillä juosten, välillä kävellen. Viimeiseen huoltoon asti sain taittaa matkaa aikalailla omassa yksinäisyydessäni, välillä ohittelin muutamia vaeltajia, mutta esimerkiksi oman sarjani juoksijoita ei näkynyt. Hetken aikaa ajattelin jo että olen ihan viimeisenä kisassa, kun aukealla paikalla kallioillakaan takanani ei näkynyt eikä kuulunut yhtään mitään. 

Viimeisessä huollossa otin vähän sipsejä, tuntui siltä että suolaa voisi olla ihan hyvä saada. Sormet alkoivat olla jo niin turvoksissa, että käsiin sattui kun niitä yritti laittaa nyrkkiin. Huollon jälkeen seurannut pitkä lasku kohti poliisien risteystä meni taas ihan mukavasti. Ohitin yhden kilpailijan, ja saavutin toisen. Viimeinen nousu Länsi-Himoksen rinteiden päälle meni yllätyksekseni paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Jotenkin tuo nousu myös tuntui lyhyemmältä kuin aikaisempina vuosina. Katsoin myös kellostani kesken nousun aikaa, ja totesin että ilman mitään kaatumisia tulen alittamaan kahden ja puolen tunnin ajan vaikka kävellenkin. Viime vuonna samoilla kohdilla 36 kilometrin kisassa katselin, että loppukin pitää tulla ihan tosissaan että pääsee alle kuuden tunnin. Viimeiset alamäet otin ihan vaan varovasti nilkkaralleja varoen. Maalisuoralla olikin sitten oikein vastaanottokomitea, kun siellä oli kannustamassa Pekka, Emma ja Jyri. Maalissa voimia riitti vielä pieneen loikkaan, ja kaari alittui lopulta ajassa 2:27:35. Se riitti lopputuloksissa sarjassani sijaan 39/57. Jyri juoksi todella hienosti sijalle 29/57 ja Laurin pitkä kiri puri myös upeasti sijalle 32/57. Sijoituksellisesti tuo taisi olla suhteessa kilpailijoiden määrään yksi parhaista kilpailuista itselleni koskaan. Yleensä olen siellä viimeisten maaliintulijoiden joukossa. Ajallisesti olen myös lopulta oikein tyytyväinen juoksuuni. Ei tässä kelissä olisi kyllä kauheasti ollut enää ulosmitattavaa. Toki voin jossitella, että mikäli olisin jaksanut heinäkuussa samaa tahtia kun kesäkuussa, niin ehkä tuosta olisi voinut vielä sen 10-15 minuuttia lohkaista pois. 
Maalisuoralla. Kuva: Emma

Seuraavaksi olisi edessä Aulanko Tower Trail, ja lokakuussa koko kauden kohokohta Vaarojen Maraton. Molempiin tapahtumiin on itselläni edessä nyt kolmas reissu. Työkiireiden ja opiskelujen vuoksi lenkeille lähtöä joutuu nyt ihan tosissaan aikatauluttamaan, mutta olo on kyllä ihan luottavainen että nuo kaksi tapahtumaa tulevat menemään onnistuneesti maaliin! Iso kiitos kaikille kanssajuoksijoille Himoksella, ja ennenkaikkea todella iso kiitos järjestäjille! Tunnelmaltaan Himos Trail on mielestäni ihan parasta, mitä polkujuoksuskenessä on Suomessa tarjolla. Olen sanonut tämän aikaisemminkin, mutta tämmöinen keskivartalolihava sunnuntaihölkkääjäkin tuntee olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi Himoksella! 

Tulihan noita kaloreja jonkin verran kulutettua. 



sunnuntai 29. toukokuuta 2022

NUTS Karhunkierros 55km 2022

Rukatunturi 26.5.2022

Prologi: Vaarojen Maratonin jälkeinen lauantai 9.10.2021 - äitienpäivän aatto 7.5.2022

Vaaroilta palautuminen on sujunut erinomaisesti. Kuluneella viikolla lenkitkin ovat maistuneet, eikä muutenkaan ole ollut mitään negatiivisia tuntemuksia. Lokakuun lopulla Pieksämäellä järjestettävä Halloween Hike ja siellä taivallettava 50 kilometriä olisi oikeasti kiinnostanut aika paljonkin, mutta kyseisen viikonlopun järjestäminen juoksuhommia varten olisi ollut semmoisen säädön takana, että väliin jää. Hieman tuosta harmistuneena ajattelin käydä huvikseni katsomassa olisko ensi kevään Karhunkierrokselle vielä paikkoja vapaana. Voi hemmetti, olihan sinne. Pistin Jyrille viestiä Whatsappissa: "Olikos sulla tiketti sinne Karhunkierroksen 55:lle?". Vastaus tuli nopeasti: "Kyllä! Majoitukseen mahtuu myös mukaan." No ei kai siinä sitten, Dannyn sanoin: "Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo..." Mieleeni palautui jonkun vuoden takaiset epäuskoiset naureskelut työkavereille, jotka olivat lähdössä Karhunkierrokselle juoksemaan. "Minä en ikinä liikkuisi tuommoista matkaa ilman moottorin avustusta!" Jep jep...

Ilmeisesti Emmakin vähän huolestui tästä ilmoittautumisesta, sain nimittäin lahjaksi häneltä polku-ultravalmennuksen. Valmennuksen turvin aloitin varsinaisen valmistautumisen Karhunkierrokselle helmikuussa Himos Winter Trailin jälkeen. Etävalmennuksen moduulipohjainen ja itsenäinen muoto sopi erinomaisesti omaan elämäntilanteeseeni. Olisi ehkä ollut liian kova rasti, jos koko ajan olisi ollut henkilökohtainen valmentaja huohottamassa niskaan ja piiskaamassa lenkille. Kokoaikaisen työn ohella aloitin nimittäin keväällä myös merkonomiopinnot, joten kalenterissa oli aika tavalla täytettä.
Helmikuun kalenterinäkymä Garmin Connectissa. Oranssit viivat merkitsevät lenkkejä. Treenaaminen alkoi todenteolla helmikuun toisella viikolla. 

Helmikuusta aina pääsiäiseen asti kaikki sujuikin erittäin hienosti. Kilometrejä kertyi tosi mukavasti, ja juoksu tuntui aina vaan kevyemmältä ja kevyemmältä. Pääsiäisviikon tiistaina se sitten iski, mitä olin pelännyt koko alkuvuoden. Korona. Itse tauti meni onneksi ohi suhteellisen lievänä, mutta jälkioireina päälle jäi korkea leposyke ja hurjat sykevaihtelut. Pelkkä tiskikoneen tyhjennys sai pulssin nousemaan yli 120:n. Näillä eväillä juostu äitienpäivän aaton Bodom Trail oli siis todella merkittävässä roolissa siihen, että kannattaako Rukalle ylipäätään lähteä. Raskas reissu se oli, mutta toisaalta siitä sai kyllä osviittaa siihen, että ei se peruskunto ihan täysin ollut kadonnut. Bodomin ja Karhunkierroksen väliin jäävät pari viikkoa käytin sitten aika lailla keventelyyn. Juoksulenkkejä tuli tehtyä ihan vain muutama, ja liikunta koostui pääosin työmatkapyöräilystä.

Itse asiaan: NUTS Karhunkierros 27.5. - 29.5.2022

Lopulta oli helatorstain aika, ja matka Rukalle saattoi alkaa. Jyri kävi hakemassa minut kotoa asti, ja Rukalle ajelimme Oulun kautta kahden pysähdyksen taktiikalla ilman sen kummempia ongelmia. Muutama porokin tuli bongattua tien varrelta. Oulusta itään käännyttäessä myös aurinko alkoi paistamaan lähes pilvettömältä taivaalta. Perille Rukalle saavuimme alkuillasta puoli kuuden aikoihin. Koska majoituksemme ovikoodi aktivoitui vasta tasan klo 18:00 meillä oli tässä vaiheessa hyvää aikaa käydä hakemassa numerolaput, ja haistelemassa vähän kisakeskuksen tunnelmaa. Iloksemme havaitsimme myös, että maalista majoitukseemme oli matkaa semmoiset kolmisensataa metriä. Iso helpotus kisan jälkeistä olotilaa ajatellen! 
Päijät-Hämeen Mänty ja itse Karhu

Näillä mennään

Kuuden jälkeen heitimme kamat kämpille, ja lähdimme Rukan keskustaan (muutaman sadan metrin päässä sekin) etsimään ruokaa. Maittavan pizzan ja tsekkiläisen pilssin jälkeen reippailimme vielä Rukatunturille portaita pitkin ihailemaan maisemia. Sääennustus lupasi kisan ajaksi semmoista keliä, että maisemia ei välttämättä näkyisi lainkaan - sumua ja sadetta. Rukatunturin päältä aukesikin aivan mieletön maisema, kyllä kannatti kiivetä! Sen jälkeen kaupan kautta kämpille saunaan ja katsomaan Suomi-Slovakia -lätkämatsia toisella silmällä.
Tästä pitäisi tulla läpi lauantai-aamuna
Perinteinen karhunläpikuva
Maisemat olivat kiipeämisen arvoiset
Tuolta tullaan lauantaina. Taustalla häämöttää Valtavaara ja Konttainen, jotka pitäisi molemmat ylittää. 

Enemmän tai vähemmän huonosti nukutun yön jälkeen olin jo hereillä seitsemän jälkeen ennen kellonsoittoa. Päätimme Jyrin kanssa lähteä katsomaan perusmatkan startin, se kun tosiaan oli ihan majoituksemme lähellä. Aamu valkeni tihkusateisena ja pilvisenä. Ei kateeksi käynyt 166 kilometrin matkalle lähtijöitä! Hiihtostadionin ympäristössä oli jo jonkun verran porukkaa hyvissä ajoin ennen starttia, joten kiipesimme vähän vielä ylöspäin laskettelurinteiden juurelle ensimmäisten portaiden alkuun. Ensimmäisten juoksijoiden tullessa tähän, alle kilometrin matkalla oli jo ehtinyt syntyä pieniä eroja kärjessä menevien ja pääjoukon välille. Kannustimme kaikki kilpailijat matkaan, ja sen jälkeen kämpille aamupalalle ja lepäilemään.
Kisakeskus ja maali ylhäältäpäin
Ensimmäisiin portaisiin alkoi jo muodostua pientä jonoa. 
Kohti sumua! 

Päivä meni aika jännittyneissä ja odottavissa tunnelmissa. Sain itse nukuttua pienet päiväunet, ja niiltä herättyäni olo oli yllättävän virkeä ja hyvä. Keittelimme isot annokset tonnikalapastaa, ja viimeisinä tankkauksina vedimme vielä kahvit ja berliininmunkit. Pari tuntia ennen starttia 34 kilsalle lauantai-aamuna starttaava Jimi tuli vielä morjestamaan meitä kämpille. Vähän ennen kuutta aloimme laittamaan kamppeita valmiiksi, ja marssimme bussipysäkille kohti Oulankaa varttia vaille seitsemän aikoihin. Perustin oman energiahuoltoni käytännössä ihan pelkästään Noshtin vauhtikarkkeihin ja Noshtin korkeaenergiseen urheilujuomaan. Eipähän tarvinnut lähteä tappelemaan geelipussien kanssa. Pääsiäisen koronan jäljiltä olin aika skeptinen omasta kunnostani, joten pakkasin eväitä 13,5 tunnin reissua varten. Hidasta retkeilyä oli siis tiedossa. 
Bussia odottelemassa. Ilmassa oli ainakin paljon happea!

Bussimatka Oulankaan sujui leppoisasti muiden kisailijoiden kanssa jutellen. Jokaisissa kisoissa toistuvat vitsit tuli myös heitettyä moneen kertaan. "Käännä sitten kylkiasentoon, jos näet meidät tuupertuneina polun varteen!" "Joo, ja voin pausettaa kellon samalla!" Ai että, tunnelma alkoi rakentumaan! Suunnitelmanamme oli, että lähtisimme heti matkaan bussista poistuttuamme, mutta bajamajatauko vei sen verran aikaa, että päädyimme lähtemään yhteislähdöllä klo: 19:30.

Heti startin jälkeen oli jo pakko hypätä polun sivuun ihailemaan mahtavaa Kiutaköngästä. Itse en ole ikinä käynyt Karhunkierroksella, joten totta kai kaikki piti ottaa irti. Ensimmäiset 10 kilometriä reitistä oli suorastaan ihan maagista osuutta. Aivan älyttömän kaunista maisemaa, erityisesti Oulankajoen vartta korkealla joen yläpuolella kulkeneet osuudet olivat huikaisevan kauniita. Käki kukkui pienessä tihkusateessa, ja juoksu maistui mainiolta. Meitä ohiteltiin jonkun verran, mutta silti tuntui, että enemmän selkiä kuitenkin tuli vastaan, kun katosi horisonttiin. Tämä alkoi epäilyttää itseäni, että noinkohan alkuvauhti oli vähän liian kova minulle, mutta toisaalta tosiaan kaikki tuntui hyvältä.
Kiutaköngäs
Ensimmäinen huoltotauko Kiutakönkäällä - hanskat reppuun - oliskohan matkaa kulunut 500 metriä. Kuva: Samuli Tiainen
Hyvä fiilis kaikin puolin! Kuva: Samuli Tiainen

Todistetta, että ihan juoksuaskeliakin tuli otettua! Kuva toki vähän lavastettu, ei minulla oikeasti noin lennokas askel ole...
Oulankajoen vartta

Kympin jälkeen alkanut teknisempi osuus vähän söi vauhteja, mutta edelleen juostavat pätkät tultiin ihan mukavasti Jyrin pitäessä tahtia. Ilta alkoi jo hieman hämärtyä, mutta missään nimessä otsalampulle ei olisi ollut tarvista, itseasiassa koko yönä sitä ei edes tullut mieleen kaivata. Ihan hyvä homma, koska ei meillä kummallakaan moista ollut mukana. Käet kukkuivat edelleen, ja metsään laskeutui upea usva. Paikkapaikoin oli niin kaunista, että itselläni meni oikein kylmät väreet. Eka puolimaraton tultiin meille +90 kilon sarjalaisille oikeinkin mukavaa vauhtia alle kolmeen tuntiin. Käytännössä siis samaa kyytiä kuin mitä kaksi viikkoa sitten Bodomilla, mutta keskisyke oli aika paljon alhaisempi. Toki maasto oli vielä tässä vaiheessa helpompaa kuin Bodomilla. 

Aikalailla tasan puolimaratoniin tultaessa siirryttiin Kitkajoen varteen. Kohdalle sattui pieni nuotiopaikka, jossa Jyri piti käymälätauon. Itse laitoin tässä vaiheessa viestin kotiin Emmalle, että hengissä ollaan ja hyvävoimaisina. Kitkajoen vartta kulkenut osuus olikin sitten todella vaikeakulkuista. Siinä sai oikeasti olla tarkkana, että ei molskahtanut jokeen. Lämpötila muuttui myös hivenen kylmemmäksi, epäilimme Jyrin kanssa sen johtuvan kylmästä vedestä, joka virtasi käytännössä ihan lenkkareiden vieressä. Tämän melkein koko pätkän tulimme tasatahtia meidän kanssa edenneen muutaman juoksijan porukan kanssa. Välillä koukkasimme pois joen varrelta, ja näillä paikoin polut muistuttivat jopa kaikessa kamaluudessaan Ryläyksen nurkkia Vaaroilla. Pitkältä tuntuneen matkan jälkeen saavuimme lopulta Pienen Karhunkierroksen risteykseen, ja polku helpottui aika tavalla. Tämän osuuden kohokohta oli ilman muuta Harrisuvannon riippusillan ylitys. Itse silta oli sen verran liukas, että siinä ei valitettavasti keskittymiseltä ehtinyt kauheasti maisemia ihailla.
Puolikas maraton takana, taustalla virtaa Kitkajoki. 

Harrisuvannosta seuranneet 5 kilometriä (kilometrit 27-32) olivat itselleni varsin helppokulkuisesta polusta huolimatta kyllä todella pahat. Korkeaenergiset urheilujuomat oli imetty etulötköistä loppuun, ja pelkäsin jo että juomarakostakin loppuu vesi. Jyri kaivoi kolmenkympin kohdalla sauvat esiin, ja itse jouduin tekemään tosi paljon töitä että pysyin perässä. Käytännössä Jyri napsi aina ylämäissä muutaman metrin kaulan, jonka sitten hölkkäsin tasaisella taas takaisin. Vihdoin Myllykosken pauhun yli alkoi kuulumaan 32 kilometrissä odottaneen Basecampin huollon karhunkellot. Vähän ennen huoltoa juoksijoita puolen yön jälkeen villisti kelloilla kannustanut porukka sai itselleni melkein liikutuksen kyyneleet kirpoamaan silmiin. Taisin huikatakin heille kiitoksen kannustuksesta, ja sen että silloin se todellakin tuli tarpeeseen! Jos satutte tämän lukemaan, niin kiitos vielä näin blogin välityksellä! Huollossa menikin aika kauan aikaa. Pullojen ja rakon täyttö vei kohmeisilla sormilla oman aikansa, samoin uusien Nosht-pakettien kaivaminen repun selkäosasta olkataskuihin. Join myös puoli litraa huollon tarjoamaa urheilujuomaa käytännössä yhdellä kulauksella ajattelematta lainkaan, että rupeaakohan se hölskymään vatsassa - ei onneksi ruvennut. Lisäksi nopea pistäytyminen bajamajassa, ja muutaman suklaapalan syönti, ja eikun takaisin poluille. 
Kolmenkympin krouvi ja Kalliosaari. 

Noin kymmenen minuutin huolto, ja ilmeisesti alkamassa olleet energiavajarit saivat aikaan sen, että Basecampilta lähtiessä paleli aivan älyttömästi! Onneksi olin ottanut hupullisen takin. Huppu päähän ja muutaman sadan metrin hölkkä hiekkatietä pitkin, ja vaikuttamaan alkaneet tankatut energiat lopettivat tuon hytinän. Reitti oli itselleni entuudestaan tuntemattomin nimenomaan Basecamp-Konttainen -väliltä, joten en tiennyt yhtään mitä tuleman piti. No sieltähän tuli lähestulkoon pelkkää mahtavuutta! Hyvin juostavia polkupätkiä, upeita soiden ylityksiä pitkoksilla, huikeita metsämaisema ja pieniä lampia joiden yllä leijui todella kaunis aamuyön usva. Polun vierestä lentoon lähtenyt teeri pääsi kerran vähän säikäyttämään, mutta ei se mitään. Tällä pätkällä etenimme Jyrin kanssa miltei koko matkan niin, että Jyri sauvoi kaikki ylämäet kovempaa kuin itse pystyin etenemään, mutta minä sitten puolestani vedin välillä isonkin kaulan tasaisilla pätkillä juostessani. Juoksu maistui tosi hyvältä, ja miltei kaikki loivemmat ylämäetkin menivät mukavasti hölkäten. Nimenomaan tällä osuudella ohittelimme paljonkin muita juoksijoita. Eräällä kilpailijalla oli vähän heikompi hetki, energia ei ollut imeytynyt ja krampit vaivasivat. Minulla oli ylimääräistä suolaa mukana, josta tarjosin myös hänelle. Vakuutettuaan, että hän ei tarvitse enempää apua, jatkoimme Jyrin kanssa matkaa. 

Vihdoin sitten muutama kilometri ennen toista huoltoa alkoivat koko loppureittiä leimanneet hurjat nousut ja laskut. Ylitimme parikin vaaraa, josta väittelimme Jyrin kanssa että onko se Konttainen vai ei. Olin itse katsonut reittikartan jollain tasolla etukäteen, joten tiesin että toinen huolto tulee heti Konttaiselta laskeutumisen jälkeen. Sitä en tosin tiennyt, että kuinka pitkiä nämä vaarojen ylitykset ovat kilometreissä. Parikin vaaraa meni näin väitellessä, yhden päältä aukesi kaunis aamu-usvainen maisema kohti Rukaa. Onneksi edes tässä kohtaa pääsi vähän ihastelemaan maisemia. Lopulta Konttainen ilmiantoi itsensä varsin pelottavan jylhän siluettinsa muodossa. Nousun juurella oli muistutus hätänumerosta, ja taisipa siinä olla osan noususta myös itseni monta kertaa loppumatkasta pelastanut köysi antamassa tukea karmeaan nousuun. 
Jonkun vaaran laella ennen Konttaista. En ihan tarkkaan edes muista, että minkä. 
Valitettavasti kuva ei tee oikeutta huikealle maisemalle! 

Konttaisen jälkeinen huolto suoritettiin nopeasti. Kello alkoi olla sen verran pikkutunneilla (olisikohan se ollut jotain neljän pintaan aamuyöllä?), että halu päästä metsästä pois oli jo aika kova. Tästä alkoikin sitten heti aivan hirveä Valtavaaran pitkä raastava nousu! Valehuiput seurasivat toisiaan, ja jossain vaiheessa itseäni alkoi jo suututtamaankin jatkuva ylöspäin meneminen. Myös jokainen laskupätkä söi miestä rotan lailla, kun tiedossa oli että ne kaikki joutuu nousemaan uudestaan ylös, ennen kuin Valtavaara on lopullisesti huiputettu ja siellä nököttävä mökki ohitettu. Jossain Valtavaaran nousussa onnistuin myös kompastumaan pahasti johonkin juureen sillä seurauksella, että kenkäkin hajosi, ja toisen jalan reiteen tuli kunnon ruhje maasta tukea hakiessani. Vähän aikaisemmin olin potkaissut oikean jalkani myös kiveen, joten varpaassa alkoi vähän jo juilimaan jatkuvat nousut ja erityisesti laskut. Onneksi siellä oli niitä köysiä! Viimeinen valehuippu varsinkin sai minut ihan oikeasti suuttumaan, ja Jyrikin joutui jo rauhoittelemaan minua. Lopulta Jyri näki vilauksen Valtavaaran huipun mökistä, ja onnistui vakuuttelemaan minullekin että kyllä se siellä on. Valitettavasti koko vaaran huippu oli niin sumussa, että maisemia ei näkynyt yhtään. 

Kohti Rukaa laskeutuessamme koimme huikean hetken, kun reittiennätyksen 83 kilometrillä juossut Juuso Simpanen suorastaan lensi ohitsemme viimeisessä jyrkässä alamäessä. Me konkkasimme portaita alas, ja Simpanen viiletti pusikossa portaiden vieressä. Olisimme kyllä antaneet tilaa portaisiinkin, mutta Juuson tietokone raksutti sen verran nopeasti, että hän todennäköisesti ajatteli (ihan oikein ajateltu) että emme olisi ehtineet alta pois vaikka hän olisi huutanutkin varoituksen. Ihan huikeaa menoa! Ohi mennessään hän kerkisi myös vielä tsemppaamaan meitä. Polkujuoksuyhteisöllisyyttä parhaimmillaan! Kasikolmosella hienosti kolmanneksi juossutta Jussi Nokelaista emme valitettavasti ehtineet reitillä nähdä, viestittelimme Jussin kanssa torstaina, ja hän epäili että jos juoksemme viisvitosen Jyrin kanssa 10-11 tuntiin, niin hän ei ehdi ohittamaan meitä. Näin siinä kävi, ja Jussi oli lopulta maalissa noin vartti meidän jälkeen. 

Vielä oli edessä yksi boss fight. Rukan laskettelurinteiden nousu. Tässä oli kyllä itselläni koko kisan heikoin hetki, mutta Jyri jaksoi tsempata minuakin eteenpäin oman menonsa yhteydessä. Olimme ennen Konttaisen huoltoa päättäneet juosta yhdessä maaliin, kävi mitä kävi, niin Jyri jäikin odottelemaan minua nousun päälle. Sitten oli edessä enää lasku Karhunkierroksen portille jossa kävimme torstaina ottamassa valokuvat, kunniakierros Rukan kylässä ja lopulta saapuminen maaliin hiihtostadionille. Jostain löytyi vielä sen verran voimia, että saimme juostua käytännössä koko tämän osuuden. Toki se oli pelkkää laskua, mutta ei sekään ainakaan omilla etureisilläni ollut helppoa. Maalivaatteen alitimme samaan kellonaikaan, oma aikani oli 10:21:00. Jyrille tuli sekuntia parempi aika, mikä meni kyllä ihan oikein. Sen verran ison avun sain joukkuekaveriltani lopussa! Juoksun jälkeen mitali kaulaan, kuvat Finisher-kyltin kanssa, ja kanakeitto ja alkoholiton olut kantoon ja kämpille suihkuun. Itselleni ei ruoka, juoma eikä uni maittanut lainkaan, kroppa kävi sen verran ylikierroksilla. Pari tuntia sain yöllä nukuttua, mutta siinäpä se sitten oli. 
Maaliin karhun syleilyyn! Kuva: Rami Valonen
Nyt mekin olemme ultrajuoksijoita
Huima reissu! Uusiksi joskus? Ehkä! 
Finisher-mitali

Lauantaina köpöttelimme Rukan kylään syömään ja kannustamaan maaliin saapuvia muiden matkojen edustajia. Pieni vesisadekaan ei omaa fiilistä latistanut, vaan tunnelma oli erittäin korkealla! Täytyy sanoa, että itse jopa tykkäsin nimenomaan tästä aikataulusta mikä tapahtumalle oli määritelty, vaikka etukäteen vähän pelkäsin sitä. Yöllä juokseminen tuntui ihan samalta kun mihin muuhun tahansa kellonaikaan juokseminen, ja nyt pääsimme nauttimaan tapahtuman fiiliksestä sekä perjantaina että lauantaina. Lauantaina kauppareissun jälkeen oli tarkoitus lähteä vielä katsomaan Jimin maaliintulo 34 kilometriltä, mutta samalla hetkellä kun laitoimme kämpän oven kiinni, kenttäkuulutus huusi juuri Jimin loppuaikaa. Mies oli painellut Konttaiselta maaliin todella hurjaa vauhtia. Juttelimme hetken kisan jälkeen Jimin kanssa kilpailijoiden maaliteltassa, kunnes lähdimme kämpille laittamaan saunaa päälle. Tässä vaiheessa oli myös hyvä avata yksi olut onnistuneen suorituksen kunniaksi! 

Kaiken kaikkiaan juoksu meni kyllä niin nappiin kun vaan näillä taustoilla voi mennä. En voisi olla enempää tyytyväinen. Itselleni ei sinänsä ajoilla ja sijoituksilla ole mitään väliä, mutta jos omaa ennakoitua aikaa tullaan se pari tuntia kovempaa, ja taakse jäi (keskeyttäneet mukaanlukien) 131 nimeä, niin en voi olla tyytymätön. Itse reitti oli upea, vaikka viimeinen 8 kilometriä hajottikin aika paljon. Jos verrataan Vaaroihin, niin reittinä KK on ehkä mukavampi. Se on enemmän juostavaa polkua, vaikka niitä teknisiäkin pätkiä on mukana. Tapahtumana en osaa sanoa kumpi on parempi, lähtekää kumpaankin, ja kokeilkaa itse! Nyt ainakin ensi viikko lepiä juoksuhommista. 

Ensi vuonna 83 kilsalle? 

Se on siinä!