Starttasin kohti Keuruuta lauantaina aamulla puoli kahdeksan aikaan. Tarkoitus oli ehtiä reitille yhdeksään mennessä. Sehän on myös yksi Halloween Hiken lisämauste, että maastoon saa lähteä silloin kuin itsestä tuntuu parhaalta. Lähdön aikaikkuna on perjantai-illasta lauantaipäivään. Tykkään itse varautua kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan, mutta jokin järki sentään päässä sanoi että lamppua ei tarvittaisi, joten sen maltoin jättää kotiin. Muuten olin kyllä varautunut huolellisesti: eväitä viiden tunnin retkeilyä varten, ja ylle villasäärystimistä lähtien puolet garderoobista. Oli sentään luvattu pakkasta koko päivälle...
Nyyssänniemen leirintäalue toimi tapahtumakeskuksena, ja siellä törmäsin välittömästi tuttuihin. Galinan auto oli melkein viereisessä ruudussa, ja kisakamojen haussa olivat maastopyörillä reitille lähteneet Juho ja Tero. Itselläni oli tarkoitus lähteä välittömästi matkaan, joten kisakeskuksessa moikkasin tuttuja vain pikaisesti, jonka jälkeen hain reittikartan ja lähdin suoraan maastoon.
Reitin alku oli varsin helppoa baanaa. Olin itse käynyt tutustumassa maastoihin 16 kilsan lenkillä muutamaa viikkoa ennen tapahtumaa, ja ensimmäisen reilun viiden kilometrin ajan reitit menivätkin osin samoja polkuja kun mitä olin itse tallannut jo etukäteen. Erotuksena aikaisempaan, Ilovuoren polut olivat nyt rutikuivia. Kuukausi sitten, kumivene olisi ollut paikkapaikoin mukavampi kulkuväline kuin lenkkarit. Ekat 5-8 kilometriä antoivat lopulta aika hyvän osviitan omalle retkelle tänään. Kulku oli kepeää ja helppoa, ja selkiä tuli yllättävän paljon vastaan. Kieltämättä se huvitti, että käytännössä kaikki muut paitsi minä, pitivät karttaa kädessä. Itselläni oli vähän semmoinen "kuka ei kuulu joukkoon" -fiilis, kun pelkän kellon kartan avulla rallattelin menemään. Sinänsä suunnistus on kyllä semmoinen asia, jonka ehkä haluaisin oikeasti oppia. Uskoisin että Halloween Hike olisi vielä mukavampi ja varmasti myös haastavampi mennä vain kartan varassa.
En tiedä olisiko kartta auttanut, vai mikä, mutta ensimmäinen pummi tuli 6,5 kilometrin jälkeen. En yhtään katsonut kellosta pienen lammen kiertoa, että mihin päin se olisi pitänyt suorittaa, mutta oma järki sanoi että tietenkin se mennään myötäpäivään. No ei menty. Ketkäs muutkaan kun Jopi, Jarkko ja kumppanit tulivat vastaan, ja kyselivät että mihinkäs sitä ollaan menossa. Myös jo edellisenä iltana oman lenkkinsä pyörällä ajanut valokuvaaja Niklas Suominen oli passissa, ja häneltä sain tiedon että olen tosiaan menossa lammen kiertoa aivan väärään suuntaan. No ei siinä muuta, kun hain rastin lammen pohjukasta, ja takaisin samoja jälkiä. Tämän jälkeen kahteen suuntaan juostavalla polulla reitillä tulivat vastaan myös muutama minuutti minun jälkeen lähteneet Galina ja Terhi, jotka ihmettelivät että miksi kaikki tulevat heitä vastaan.
Seuraavaksi suunta vei junaradan ja Jyväskyläntien yli kohti Murronkiveä. Se olikin oikeasti melkoinen lohkare! Siinä pidin itse pienen tauon, söin eväitä ja nappasin pari valokuvaakin. Toistaiseksi matka oli sujunut erinomaisen hyvin. Minua ei ollut vielä kukaan (pyöräilijöitä lukuunottamatta) ohittanut, ja itse olin napsinut tasaiseen tahtiin toistakymmentä selkää. Ei sillä että asialla olisi mitään merkitystä ollut, Halloween Hike ei ole ainakaan omasta mielestäni kilpailu, vaan nimenomaan tapahtuma. Mutta joka tapauksessa, kaikki meni oikein hyvin. Kellokin piti hyvin reitillä, sitä yhtä pummia lukuunottamatta. Viime vuonna meillä ei ainakaan minun kellossani ollut lainkaan rastipisteitä, mikä tarkoitti sitä että puhelimen karttaa piti pitää jatkuvasti silmällä niiden varalta. Nyt ne näkyivät todella helposti kellosta, ja puhelin saikin olla leimauksia lukuunottamatta repun taskussa.
Murronkiven jälkeen saavuttiin pienelle metsäautotien pätkälle, joka oli itselleni myös tuttua reittiä muutaman viikon takaiselta lenkiltä. Tällä osuudella koin myös ainoan juoksijan tekemän ohituksen minusta, kun eräs nuori juoksija paineli minusta ohi niin että vilaus vain kävi. Tästä ei mennyt pitkään, kun pyörällä liikkeellä olleiden Jarkon ja Jopin seurue tuli vastaan eräästä väärästä polkupistosta. Hetken siinä yhdessä pohdimme karttaa (no itse katsoin tietenkin kelloa), ja valitsimme oikean piston.
Pikkuhiljaa reitti suuntautui kohti Keuruun keskustaa, ja itselleni vuoden 2019 Keuruun yömaratonilta tutuksi tulleita reittejä. Minut ohittanut nuori juoksija oli repinyt pienen kaulan minuun nähden tällä osuudella, ja huomasinkin hänet salmen ylittävällä sillalla Keuruun kirkon kupeessa juoksemassa kohti Kurkisaarta. Sillan ylityksen jälkeen ihmetykseni oli suuri, kun hän juoksi minua vastaan. Huikkasin hänen olevan alunperin ihan oikealla reitillä, mutta hän sanoi että hänen kellonsa ei enää opastanut häntä oikein, kun ilmeisesti joku paikka oli jäänyt vähän vajaaksi. Hän kävi koukkaamassa tuon vajaaksi jääneen paikan, ja sen jälkeen juoksimmekin yhtä matkaa seuraavat viitisentoista kilometriä. Hauska sattuma oli, että hän oli oman poikani opiskelukaveri Jämsän lukiosta.
Vesitornin kupeessa olleen pururadan jälkeisen polun nurkilla koin hauskan kohtaamisen. Jopin ja Jarkon seurue tuli kolmatta kertaa minua VASTAAN. Yhdelläkään näistä kerroista ei olisi pitänyt olla risteävää liikennettä, joten jompikumpi oli aina mennyt väärään suuntaan. Jarkko sanoi aika vahvastikin tässä vaiheessa, että reitti tuntui paljon helpommalta jalkamiehelle. Kieltämättä omat fiilikset olivat samanlaiset. Juoksu kulki edelleen oikein mukavasti. Rastien leimaukset seurasivat toisiaan, ja rytmittivät mukavasti matkantekoa. Kilometriväleistä 14-18 ei oikeastaan ole edes kauhean selkeitä muistikuvia, niin "itsestään" ne valuivat.
Juuri kun kello huusi 18 kilometrin matkan täyttyneen, alkoi omasta mielestäni koko tapahtuman parhaat polut. Seuraavat kolme kilometriä olivat toinen toistaan hienompia, ja oikeasti todella juostavia polkuja. Leikimme Jarkon ja Jopin porukan kanssa melkoista kissa-hiiri -leikkiä tällä pätkällä, ja ohittelimme jatkuvasti toinen tosiamme. Jossain vaiheessa puhkesin jo lauluunkin, kun tuttu porukka tuli näkyviin: "We'll meet again, don't know when, don't know where.."
Jopin ja Jarkon jengin kanssa jatkoimme jojoilua vielä hetken aikaa, ennenkuin tasaisemmat asfalttipätkät käänsivät edut pyörällä kulkijoiden puolelle. Valitettavasti, jos kilometrit 18-21 olivat koko kisan kohokohta, niin tästä maaliin asti olivat ehkäpä sitten se koko kisan heikoin lenkki itselleni. Varsin vähän polkuja, ja paljon asfalttia. Onneksi itselläni oli jalassa Hokan Speedgoat vitoset, joilla myös asfalttijuoksu onnistuu jollain tavalla. Aamulla kädessäni oli jo VJ:n XTRM Kakkoset, joiden ajattelin tarjoavan paremman pidon liukkaille poluille, mutta niillä kyllä ei asfaltilla pitkään juosta. Onneksi polut eivät kuitenkaan oikeastaan olleet missään vaiheessa liukkaita.
Lyhyt pyrähdys Keuruun keskustaan sujui ilman sen suurempia ongelmia. Pieni pummi jäähallin kulmalla ei sinänsä edes syönyt aikaa juurikaan. Uimahallin nurkalle kiivettyämme huvitti kahden pyöräilijän kommentti, että olemmeko paikallisia, kun he ovat aina perässämme reitinvalintojen jälkeen. En kehdannut sanoa, että itse suunnistan ainoastaan kellossa olevan kartan voimin... Uimahallilta reitti laskeutui pienten polkujen kautta Keuruun vanhan kirkon kulmalle. Näillä poluilla tuskin menin ihan oikeaa uraa pitkin, niin paljon siellä oli risteäviä pieniä polkuja. Mutta sentään suunta oli ainakin oikea, ja lopulta vanha kirkko tuli näkyviin.
Kirkon jälkeen onnistuin tekemään vielä yhden pienen pummin loppumatkalla, eikä kyseessä ollut edes polku. Ylitin vesistön väärää siltaa pitkin, ja ihmettelin kun en nähnyt oikeaa polkua kohti maalia. No ei muuta kun takaisin, ja oikeaa siltaa pitkin yli. Hauskaksi tämän tekee se, että olin oikeasti katsonut tuon paikan jo etukäteen, että mikäli jatkan 50 kilsan lenkille, on minun juostava pohjoisempaa siltaa, ja mikäli menen vain 30 kilsaa, on valittava eteläisempi silta. Ilmeisesti mieli oli sittenkin asettunut 50 kilsalle. Loppumatkasta ratamestari oli vielä kikkailut yhden loopin rantaan, mutta sekään ei estänyt omaa tahtoa alittaa neljän tunnin merkkiä. Maaliin saavuin lopulta helposti alle neljän tunnin, aikaan 3:59:53. Maalin jälkeen saunaan, ja sen päälle vielä maistuvalle keittolounaalle. Galina, Terhi ja minun kanssa viitisentoista kilometriä yhdessä juossut poikani opiskelukaveri olivat myös ehtineet maaliin tässä välissä, joten pääsimme suoraan purkamaan kokemuksiamme juoksusta keiton äärellä.
Kahden vuoden kokemuksen perusteella uskallan kyllä suositella tapahtumaa kaikille juoksun harrastajille, miksei toki pyöräilijöillekin. Täällä ei turhaa pönötetä, jokainen saa olla mitä on! Minuakaan ei kukaan katsonut kieroon vaikka kartta olikin repussa koko juoksun ajan. Rastileimaukset tuovat myös hommaan oman lisämausteen. Matka jotenkin tuntuu lyhyemmältä kun mitä se oikeasti on. Itselläni oli tuon 30 kilsan jälkeen semmoinen fiilis, että olisi oikeasti voinut hyvinkin mukavasti jatkaa vielä siitä sen 20 kilometriä. Ehkä jätän sen seuraavaan Halloween Hikeen.
Semmoinen retki se oli.
