Blogit.fi

maanantai 25. toukokuuta 2020

Etälenkkeilyä

Viime kesän yksiä kohokohtia juoksuhommissa itselleni oli Himostrailin järjestämät yhteislenkit. Nyt luonnollisesti koronan kourissa näitä ei pystytä turvallisesti järjestämään, joten Himostrailkin on neljänä viikkona järjestänyt merkityn etälenkin. Kynnys lähteä näille lenkeille mukaan on mahdollisesti jopa vielä pienempi, kuin opastetuille yhteislenkeille. Viime kesänä ainakin itse kun olin usein mukana hitaimmassa vauhtiryhmässä, niin yleensä puseroon hiipi usein tunne, että vetäjätkin haluaisivat varmaankin kotiin jossain välissä. Etälenkeillä vauhdin voi sovittaa juuri omaan päivän kuntoon sopivaksi. Itselläni se tarkoittaa aika usein varsin hidasta vauhtia. Tosin miltei kaikille lenkeille saatiin Emman kanssa kyllä seuraksi kovia kirittäjiä. Yhteislenkkien hyvää tunnelmaa ja yhteisöllisyyttä jäin toki ehkä hieman kaipaamaan, mutta kyllä meillä tosiaan myös hyvä porukka kiersi lenkiltä toiselle, joten ei siitäkään mitään jäänyt hampaankoloon, päinvastoin - todella mukavia lenkkejä kaikki tähänastiset kolme kirmaisua.

Ensimmäinen lenkki suuntautui jo varsin tutuiksi käyneille Paljakan ja Sammalsuon poluille Länsi-Himoksen maastoihin. Nappasimme Emman kanssa Eeliksen kyytiin Rekolasta, ja ajoimme Länsi-Himoksen parkkipaikalle, jossa Jyri ja Anna jo odottelivat kahden innokkaan australianpaimenkoiran kanssa. Parkkipaikalla puhaltanut kova tuuli sai minut jo hieman epäilemään oman pukeutumiseni riittävyyttä, mutta periaate on, että aina kun mittarissa on yli 5 astetta lämpöä, niin se on shortsikeli.

Tämä lenkkihän alkaa melko tiukalla nousulla. Ensin talven kisasta tutuksi tullut varvikossa pujottelu (tällä kertaa toki ylöspäin), ja sitten aina vaan ylöspäin kohti laavua. Laavulta matka jatkui osittain uutta polkua pitkin Sammalsuon lenkin komeille näköalapaikoille, josta aukeaa hieno näkymä aina Kaipolan Pitkävuoren mäkihyppytornille asti. Metsässä ei myöskään puhaltanut lainkaan tuulta, joten totesin oman vaatetukseni aivan sopivaksi ja tilanteenmukaiseksi. Laavun jälkeen vauhti myös hieman kiristyi, kunnes lopulta itseni oli jo reitille osuvalla Peuramäentien hiekkapätkällä pakko vaihtaa kävelyksi ylämäessä. Tämä osuus tuntui varsin karmelta jo talven kisassa, ja samat olivat fiilikset myös nyt. Onneksi tuo hiekkatien pätkä ei kuitenkaan ole kauhean pitkä, ja taas poluilla meno alkoi maistua. Talvella vuolaana virrannut purokin oli kuihtunut niin pieneksi, että siitä pystyi menemään keskeltä puroa. Samalla sai ihan mukavaa viilennystä jaloille. Tämä täytyy pitää mielessä myös kesän 36 kilometrin koitosta varten, kyseinen lenkkihän painellaan kahteen kertaan siinä kisassa. Loppumatka sujui ilman ongelmia, sykkeetkin tasaantuivat kävelyn ansiosta ihan mukavasti, ja tutut polut jopa innoittivat vähän lisäämään vauhtia. Lopun varvikkolaskettelu tultiin taas täysillä, edelleen pidän kantani, että se on mahdollisesti hauskinta hommaa mitä lenkkarit jalassa voi tehdä. Tahti oli lopulta aika kova ainakin itselleni, käytimme 9,2 kilometrin lenkillä aikaa 1:10:07. Kiitokset vauhdinpidosta kuuluvat kyllä Jyrille ja Eelikselle.
Jyri, Timma ja Vartti

Alun nousussa 

Jyri ja Eelis vastasivat vauhdinpidosta

Tästä laskeudutaan Peuramäentielle. Taustalla siintää Pitkävuoren hyppytorni. 

Peuramäntien pätkä, josta on muodostumassa itselleni jonkinasteinen Nemesis. 

Seuraavaksi vuorossa oli Särkijärven/Sorvajärven/Pukinvuoren lenkki. Tänne lähdimme Emman kanssa kahdestaan. Sovimme hitaasta vauhdista, kevään allergiakausi oli aiheuttanut Emmalle melkoisen heinänuhan, eikä vointi ollut paras mahdollinen. Tämän lenkin startti on itselleni varsin nostalgisessa paikassa, Särkijärven kuntotalon vieressä. Täältä lähti usein jääkiekkojoukkueeni kesätreenien lenkki pururataa pitkin Pukinvuoren maastoihin. Tuolloin tapanani oli piiloutua metsään syömään marjoja heti kun valmentajan silmä vältti. Tällä lenkillä se taktiikka ei olisi ollut ehkä kohtelias Emmaa kohtaan, joten hylkäsin sen suunnitelman. Aluksi suuntasimme Sorvajärven rantaan. En ollut ikinä aikaisemmin käynyt näissä maisemissa, mutta palaan kyllä varmasti! Rantabulevardi oli ihan mielettömän hieno polku juosta! Siitä matka jatkui jopa hieman Keski-Eurooppalaista lehtometsää muistuttaviin maisemiin erittäin juostavilla poluilla, kunnes saavuimme takaisin Pukinvuoreen Jaatilanrinteen lähelle. Tästä alkoikin sitten melkoinen ylös-alas -ralli. Totuuden nimissä on kyllä sanottava, että suurin osa ylämäistä meni ihan täysin kävelyhommiksi, sen verran jyrkkiä paikkoja tuolla oli. Nämäkin maastot ovat itselleni jopa hyvinkin tuttuja yläasteen ja lukion suunnistustunneilta. Melkein pystyin mielessäni kuvittelemaan kahdeksannen luokan liikunnanopettajamme odottelemaan Hartusvuoren juurella kääntöpaikalla Land Cruiserissaan kaatosateessa ikkuna sen verran raollaan, että sieltä sai juuri ja juuri ujuttaa täyteen leimatun suunnistuskartan tarkastettavaksi, kun reitti meni siitä kohtaa ohitse. Tällä lenkillä tahti oli tosiaan aika paljon maltillisempaa, ja kymppi kulki aikaan 1:24:41. Emma kävi myöhemmin viikolla vielä juoksemassa uudestaan tuon lenkin vähän paremmilla keuhkoilla. Täytyy myös kyllä ehdottomasti itsekin palata noihin maisemiin, ihan huikea reitti vaihtelevilla poluilla ja maisemilla!
Sorvajärvi

Emma poluilla

Pukinvuoren päällä

Pitkä näkymä Pukinvuoren päältä

Tauon paikka

Satumetsää

Erittäin tuttu näköala Pukinvuoren laavulta yli Jämsän

Vaihtelevat maisemat ja polut olivat tämän lenkin suola! 

Seuraavaksi oli vuorossa paluu Himokselle. Tällä kertaa Pohjois-Himoksen rinteille ja poluille. Näissä maastoissa olin juossut aikaisemmin vain yhden kerran, joten tätä lenkkiä odotin ehkäpä kaikkein eniten. Mukaan lähtivät Emman lisäksi tällä kertaa Santtu ja Jyri. Alun laskettelurinteessä temuamisen jälkeen alkoi lähestulkoon ensimmäisen lenkin varvikkopujottelun veroinen kiviloikka-alamäki. Erittäin hauskaa puuhaa. Yhtäkkiä olimmekin miltei huomaamatta tulleet jo neljä kilometriä, kun kohdalle osui pahamaineinen nelivetonousu. Sitä ei ollut lenkille erikseen merkattu, mutta koska se pitää kuitenkin kesällä mennä, niin lähdimme Jyrin kanssa haastamaan sitä jo nyt! Ehkä jotain kehitystä itsellänikin on tapahtunut. Stravan segmenttien mukaan itselläni meni viime kesänä nelivetonousuun aikaa 4:37, kun nyt Jyrin peesissä se meni aikaan 3:05. Puolentoista minuutin parannus! Jyri pisteli sen vielä noin kymmentä sekuntia nopeammin.

Nelivetonousu veti jalat aika tukkoon, joten seuraavat 4-5 kilometriä olivat aikamoista takkuamista. Sitten yhtäkkiä homma alkoi taas maistua, ja juoksu kulkea. Olin onneksi varautunut kuumaan päivään, ja mukanani oli juoksuliivissä reilusti vettä. Viimeiset kolme kilometriä kulkikin jo todella mukavasti, vaikka sykemittarin mukaan sykkeeni kävikin hetkellisesti jopa 207 lyönnissä. Pari kertaa aikaisemmin olen päässyt yli 200 lyönnin (203 kovin lukema) ja ne ovat kyllä myös tuntuneet sillä. Nyt ei oikeastaan edes tuntunut järin pahalta, joten epäilisin että ranteesta mittaavassa mittarissa on ollut joku hetkellinen toimintahäiriö, aika nopeasti sykkeet palautuivat tuosta myös takaisin inhimillisiin lukemiin. Loppuosan reitistä täytyy kyllä erikseen mainita pururadan vieressä rinteessä edestakaisin mutkitellut osuus. Muutaman kerran kun oli alamäen rallatellut siihen purtsin varteen, niin kyllä meinasi usko loppua kun pitikin taas kääntyä ylös rinteeseen! Aivan viimeisen sadan metrin aikana oli myös melkoinen mutajärvi ylitettävänä. Muut selvisimme suurinpiirtein kuivin jaloin, mutta Santtu upposi oikein kunnolla nivusia myöten mutaan. Vanhat enduromiehet onneksi ovat tottuneita moiseen mutaralliin. Erittäin asiallinen lenkki, joskaan ihan ei minusta ehkä kuitenkaan vedä vertoja Paljakan/Sammalsuon poluille. Nelivetonousun ja yhden pienen harharetken (emme yksinkertaisesti vaan katsoneet opasteita) jälkeen tälle lenkille kertyi mittaa hiukan alle 12 kilometriä. Aikaa siihen kului 1:39:30.
Jo lähdössä avautui komea maisema

Jyri, Santtu ja Emma ensimmäisen alamäen loppulaskussa. 

Nelivetonousu

Santtu, Emma ja Jyri Himoksen päällä. 

Komeat maisemat saavat suupielet ylöspäin. 

Itse selvisin lopun mutarallista suhteellisen kuivin jaloin. 

Santtu kastui hiukan enemmän... 

Emma tulossa maaliin. 
Neljäs etälenkki juostaankin sitten itselleni kaikista tutuimmissa maisemissa, kun vuorossa on Vangonmäen ja Rasuanniemen polkuverkosto. Täytyy yrittää ennättää käydä tuolla vaikkapa parillakin eri matkalla, hommaa helpottaa aika kummasti, kun lähtö on parin kilometrin päässä kotiovelta, ja polut ovat pääosin tuttuja kuin omat taskut. Ainakin Jyrin kanssa jo alustavasti puhuttiin, että käydään perjantaina juoksemassa tuo pisin 15 kilsan lenkki (mahdollisesti höystettynä Rasuanniemen lisälenkillä), ja pikkusiskolleni lupasin lähteä kävelyseuraksi myös jollekin lenkille. Näistä lenkeistä mahdollisesti tulossa myös kirjoitus myöhemmin.