Blogit.fi

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Vaarojen Maraton 42,5km 2020 - Kisaraportti

Vuoden päätavoite! Klassikkojen klassikko, jopa tämmöisen noviisin tiedostama ja kunnioittama Vaarojen Maraton. Tätä reissua suunniteltiin miltei koko vuosi. Viikko ennen tapahtumaa Lieksasta kantautuneet koronavirus-uutiset säikäyttivät oikein kunnolla, kun hetken näytti jopa siltä että koko kilpailun järjestäminen on vaakalaudalla. Onneksi järjestäjät ja viranomaiset päättivät lopulta näyttää vihreää valoa. 

Perjantaina koitti vihdoin se päivä, kun auton nokka suunnattiin kohti Kolia. Isovanhemmat oli valjastettu viikonlopuksi lastenvahdeiksi, joten pääsimme lähtemään reissuun jo hyvissä ajoin aamupäivän puolella. Sovimme Jyrin, Annan, Timon ja Riinan kanssa treffit Vaajakosken ABC:lle, josta ajoimme peräkanaa kahdella autolla kohti Kolia, josta olimme vuokranneet mökin Pielisen rannan tuntumasta. Matka sujui ilman mitään ongelmia, parin pysähdyksen jälkeen saavuimme Kolille illansuussa. Numerolaput nappasimme matkan varrelta. Sitten vaan mökille, pikku kävelylenkki Jyrin ja Annan koirien kanssa, ja siitä Annan johdolla lasagnen tekoon lauantai-ilta varten! Loppuilta sujui suhteellisen hiljaisissa merkeissä, kaikilla tuntui olevan pientä kisajännitystä päällä.
On the road again...
Kisakamat valmiina. Jos Kolmosen pyyhkisi numerosta pois, niin voisin olla vaikka James Bond. 
Pielinen oli auringonlaskun aikaan upea ihan rannastakin katsottuna. 

Lauantaiksi laitoin kellon herättämään seitsemältä, joskin itse heräsin jo varttia ennen hälytystä. Ilmeisesti pitkä ajomatka Kolille oli vaatinut veronsa, nukuin kisaa edeltävän yön kuin tukki! Aamulla olo olikin virkeä, ja kun sai vielä pari kuppia kahvia alle, niin tuntui jo siltä että olisi voinut startata matkaan suoraan vaikka mökin pihasta. Hyppäsimme kuitenkin autoon tarkoituksena ajaa P1-alueelle, ja sieltä bussikuljetuksella ylös lähtöpaikalle. Parkki oli kuitenkin täynnä, joten meidät ohjattiin tuolihissien luokse. Itse olin salaa tyytyväinen, koska tämä tiesi hienoa maisemareittiä ylös huipulle! Emmalla meinasi iskeä pieni paniikki päälle, mutta hyvin tuosta matkasta kuitenkin selvittiin. Huipulla oli sen verran vilpoista, että jätimme vaan ylimääräiset kamat narikkaan ja suuntasimme suoraan reitille. Lähtö oli toteutettu loistavasti, käytännössä reitille sai suunnata ihan silloin miltä itsestä tuntui. Me lähdimme poluille välittömästi 9:30 startanneen ryhmän perään.
Tässä vaiheessa Emmaakin vielä hymyilytti tuolihissin kyydissä. 
Ei lisättävää. Huikeat maisemat! 
Kohta mennään! Allekirjoittaneen lisäksi sumun keskellä lähdössä Emma, Riina, Jyri ja Timo. Anna tulisi starttaamaan 14 kilsan matkalle pari tuntia meidän jälkeen. 

Alkumatka oli todella juostavaa helppoa polkua. Ekan parin kilometrin aikana aina Mäkrän nousun juurelle asti juoksu maistui kenties paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Timo, Jyri ja Emma lähtivät tässä vaiheessa tykittelemään ainakin itselleni ihan liian kovaa kyytiä, joskin Emma jäi heti Ikolan ahon mutkan jälkeen odottelemaan minua. Nousu Mäkrälle sujui myös yllättävän kevyellä jalalla, vaikka se toki varsin raskas olikin. Mäkrän laella pysähdyimme hetkeksi, Emma otti pitkähihaisen paidan reppuun ja itse nappasin ensimmäisen geelin jo tässä vaiheessa. 
Mäkrän huipulla oli melkoinen sumu, itselläni jalka nousi vielä tässä vaiheessa. Kuva: Jere Alén
Sumun keskeltäkin pystyi aistimaan kansallismaiseman kauneuden. Ihan huikea!

Vaikeudet alkavat:
Mäkrältä kun lähdettiin laskeutumaan, tiesin oikeastaan jo puolivälissä mäkeä että kaksi viikkoa sitten Aulangolla oireilemaan alkanut juoksijan polvi ei kestä. Yritin tämän parin viikon aikana putkirullata sitä auki, ja lisäksi venytellä ja tietenkin lepuuttaa. Valitettavasti tuo kaksi viikkoa taisi olla vähän liian lyhyt aika sitten kuitenkin. Onneksi tässä vaiheessa polut olivat vielä kuitenkin varsin helpostikin juostavia, eikä omaan tilanteeseeni melkoista myrkkyä olleita pitkiä alamäkiä ollut ihan kauheasti. Heti Mäkrän laskun jälkeen ollut pieni tienpätkä auttoi myös, siinä otin rauhallisesti ihan kävellen ja se tuntuikin auttavan ensiapuna tilanteeseeni. Tienpätkän jälkeen seurannut polku oli myös niin huikaisevan kaunista, että se yhdistettynä rupatteluun Emman kanssa sai hetkeksi jo unohtamaan kivutkin. Jauholanvaaran päällä itselläni meni jo kylmät väreet maisemista, niin upeilta ne näyttivät. Tänne on päästävä uudestaankin!
Jauholanvaaran huipulla

Polvelleni erittäin kivuliaan Jauholanvaaran laskun jälkeen polku oli jälleen aivan mielettömän kaunista. Maisemat ja alustat vaihtelivat mukavasti, pieniä puronylityksiä siellä ja täällä, välillä mentiin pitkospuilla ja välillä jopa neulasbaanaakin. Lakkalan tilan jälkeen saimme Emman kanssa seuraa. Olimme juosseet sieltä Mäkrän laskun jälkeiseltä tiepätkältä asti käytännössä näkemättä ketään, joten oli varmastikin ihan luontevaa että seuraava kohtaamamme juoksija oli meidät kiinni juossut jämsäläinen Jarkko. Taivalsimme muutaman kilometrin porukalla aina Kiviniemen huoltoon asti. Jarkon ansiosta saimme veneeseen 3/4 edustuksen jämsäläisiä kilpailijoita. Sivuhuomautuksena täytyy muuten nostaa kyllä hattua näille soutajille! Hurjaa touhua vedellä pienen salmen läpi ties kuinka monta kertaa, ja luultavasti kuunnella vielä samat vitsit jokaiselta venekunnalta. Kovia syrjiä! Kiviniemessä kohtasimme (tietysti) lisää jämsäläisiä, kun junioriaikainen jääkiekkovalmentajani Jopi oli siellä suorittamassa huoltoa! Jämsä maailmankartalle - ainakin Kolin mittakaavassa. Huollon otimme todella rauhallisesti, vaikka Emma olikin sitä mieltä että oli kauhea kiire. Kiviniemessä tsekkasin puhelimesta, että Anna oli lähdössä omalle 14 kilsan kisamatkalleen, ja Jyrikin oli viestien perusteella hengissä. Timosta ja Riinasta meillä ei tässä vaiheessa ollut havaintoja, itseasiassa mietimme pitkään, että oliko Riina meidän edellämme vai perässä. 

Jopi ja Jarkko lähtivät jo taipaleelle meidän jäädessä vielä Kiviniemeen. Lopulta jatkoimme matkaa varsin helpon oloista hiekkatieosuutta pitkin. Sen perään alkoikin sitten seuraava raju nousu Kolinvaaran laelle. Nousu meni itseasiassa varsin mukavasti, mutta se alastulo. Polveni oli tässä vaiheessa niin kipeä, että jyrkissä alamäissä sille ei oikeastaan ollut mitään käyttöä. Yritin hyppelehtiä kalliota toiselle yhden jalan varassa käsillä puunrungoista ja juurista tukea ottaen. Laskun loppupäässä ollut Ryläyksen suuntaviitta loi vielä pikkuisen lisää kauhua itselleni. Siitä olen kuullut puhuttavan niin monta kertaa, että se oli saavuttanut jo tavallaan myyttiset mittasuhteet. Jos Kolinvaaran lasku oli kamala, niin mitä se Ryläys olisikaan. Tässä vaiheessa mielessäni kävi rehellisesti sanottuna myös keskeytys. Jos laskun juurella olisi ollut toimitsija odottamassa, niin olisin luultavasti jättänyt homman siihen. Katsoin puhelimestani, että Jyrilläkin oli tahollaan samansuuntaisia ajatuksia. Toisaalta sitten taas tiedostin vammani, ja tiesin että ei siellä enää mikään voi pahemmin rikkoutua. Kuten eräs ultrajuoksija on joskus televisiossakin sanonut, niin "kipu on vain tunne". Näillä eväillä eteenpäin. 
Kolinvaaran huippu
Pelottava näky - varsinkin rikkinäisen polven kanssa 

Vierastan yleensä särkylääkkeiden käyttöä, mutta Kolinvaaran jälkeen polveni oli siinä kunnossa että oli pakko ottaa yksi Panadol. Kävelimme kohti Ryläyksen nousua, ja lääkekin alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa. Itse Ryläys ei lopulta ollutkaan niin pelottava ja mielen musertava, mitä olin ennakkoon ajatellut. Toki hurjan vaativa ja raastava nousu, mutta seassa oli kuitenkin aina pieniä tasaisia pätkiä ja jopa laskujakin (ne eivät lääkkeen vaikutuksesta huolimatta tuntuneet vieläkään kivoilta). Pariin kertaan luulinkin huipun jo saavutetuksi, mutta aina jonkun kulman takaa polku lähti vielä nousemaan ylös. Vasta näkötornin juurella tajusin, että tässähän se hemmetti on! Sen jälkeinen jyrkkä lasku oli aikamoista tuskaa. Onneksi alhaalla odottivat pitkospuut, joita pystyin jopa juoksemaan. Kolmeenkymppiin tultaessa alkoi huumori kuitenkin olemaan jo koetuksella. Emmalla loppui lötköistä neste kokonaan Ryläyksellä, joten jouduimme vielä jakamaan juomarakkoni vedet. Onneksi olin lähinnä lipitellyt urheilujuomaa, ja vettä varsin säästeliäästi, joten tästä ei muodostunut ongelmaa. Huoltoon oli kuitenkin vielä pitkä ja tuskainen matka... Pieni hiekkatien pätkä ja sitä seurannut nopeahko polkuosuus menivät vielä joten kuten juoksemista muistuttavalla etenemisellä, mutta pienetkin korkeuserot ylös tai alas oli itseni kyllä muuten käveltävä. Särkylääkekään ei enää vaikuttanut tässä kohtaa. 
Emma Ryläyksen serpentiininousussa. 
Ryläyksen huipulla meno näytti kuvien perusteella ei niin kivalta retkeilyltä. Kuva: Touho Häkkinen 

Lopulta huolto ilmestyi näkökenttään! Laskeskelin että maaliin olisi tästä noin kymmenen kilometrin matka. Lisäksi kuuntelin kokeneempien jermujen sotajuttuja: "Joo, tästä eteenpäin on helppoa juostavaa baanaa maaliin saakka!" Tämän vuoksi jätin tarttumatta toimitsijan tarjoamaan Nissan-kyytiin maaliin asti. Iso virhe! Juuri kun olimme lähdössä takaisin reitille, Riina juoksi metsän siimeksestä huoltoon. Päätimme yksissä tuumin kuitenkin, että jatkamme Emman kanssa matkaa, Riina tulisi kuitenkin saavuttamaan meidät ensimmäisessä alamäessä. Niin siinä myös tuli käymään. 

"Helppoa ja juostavaa baanaa!" All right! Heti huollon jälkeinen jyrkkä nousu uudestaan Ikolan aholle meinasi koitua kohtalokseni. Enpä olisi arvannut että kamalampaa oli vielä luvassa. Seuraava lasku oli luultavasti kamalinta mitä olen lenkkarit jalassa koskaan tehnyt. Pitkä ja laskeva polkupätkä olisi varmaan jossain tilanteessa ihanteellinen juostava, mutta itselleni se oli ihan täyttä myrkkyä. Tässä vaiheessa sanoin Emmalle, että antaa mennä vaan, oma etenemiseni oli niin hidasta että olisi ollut kohtuutonta pidätellä muita. Jälkeenpäin kuulin Emmalta, että muutkin juoksijat jotka olivat tulleet ohitseni tässä olivat kyselleet, että "olikohan sillä miehellä kaikki kunnossa?". Kiitokset kyllä kaikille voinnistani huolehtineille, jokainen joka minut tässä kohtaa ohitti, tarjosi myös apuaan särkylääkkeiden tai sympatioden muodossa. 

Oma etenemiseni muuttui oikeastaan vain synkemmäksi ja synkemmäksi. Loputtomalta tuntuneiden portaiden aikana minut ohitti varmastikin parisenkymmentä kilpailijaa, ja laskettelurinteiden kohdalla mielessä kävi jo oikeasti se, että olisin kääntynyt parkkipaikalle ja hypännyt autoon. Nyt vasta tätä kirjoittaessa tajusin, että avaimet olisivat olleet narikassa kuitenkin, joten luultavasti oli ihan hyvä ratkaisu etten tehnyt niin. Viimein koitti Kolin rantatien pätkä. Kokeilin pistää juoksuksi, ja jollain lailla siinä myös onnistuinkin. Ajattelin siinä mennä rallatellessani, että näin se maisema vaihtuu. Sitten katsoin kellosta nopeuteni, joka oli 9:10 minuuttia/kilometri. En tiedä meinasinko purskahtaa itkuun vai nauruun, jonkinlaisen tunnereaktion se kuitenkin sai aikaan, ja lopulta onnistuinkin "juoksemaan" melkein koko tienpätkän Kolin satamaan asti. 

Oikeastaan vasta tässä vaiheessa tajusin pääseväni maaliin asti! Viimeinen varsin kamala nousu tuli olosuhteisiin nähden jopa helpon tuntuisesti, vaikka sitä se ei kyllä ollut. Viimeisesen nousun viimeisessä mutkassa näkyi taas lisää jämsäläisiä! Sanna oli siinä vielä tsemppaamassa, ja vakuuttamassa että kyllä se maali ihan kohta tulee! Lopulta alitin maalivaatteen ajassa 8:57 ja jotain. Viimeinen kymppi vei aikaa pyöreästi kaksi ja puoli tuntia! 
Kaikkeen sitä ihminen vapaaehtoisesti lähtee, ja vielä maksaa siitä! 
Kaverikuva Emman kanssa 

Maalissa tarjoiltu makkara ja urheilujuoma maistuivat aika taivaallisilta! Nopeasti siinä napsittiin asiaankuuluvat idioottikuvat kylttien kanssa, ennenkuin kylmä alkoi kangistamaan ja oli pakko lähteä vaihtamaan kuivaa vaatetta ylle. Emmaa ja Riinaa hakemaan tullut Anna tarjosi vielä kyytiä tuolihissin parkkipaikalle, mutta halusin vielä nautiskella viimeiset siemaukset kansallismaisemasta. Ihan henkeäsalpaavan kaunis näkymä kyllä Pieliselle. Sitten vaan könkkäys autolle ja lyhyt ajomatka mökille, jossa odotti lämmin lasagne ja lämmin sauna. Tunnelma mökilläkin oli huomattavasti vapautuneempi kuin perjantaina, koiratkaan eivät enää stressanneet omituisesti käyttäytyviä ihmisiä. Teki kyllä vielä todella hyvää purkaa päivän kokemuksia muiden kanssa.
Maaliintulojuoma maistui erityisen hyvältä näissä maisemissa. 

Mitä reissusta jäi käteen? 
No, opintomatkaksihan se hyvin pitkälti jäi. Tuli viimeistään nyt selväksi, että tällä olemattomalla kehonhuollolla, mitä itse olen harrastanut on ihan turha haaveillakaan vastaavista tapahtumista. Se ehkä tärkeimpänä oppina. Uskoisin että "kone" kyllä kestäisi hyvinkin tämänkaltaisia tapahtumia, mutta muut osat prakaavat sitten alta pois. Toisaalta tällä retkellä kävi myös se ilmi, että jos koskaan haikailisin pidemmille matkoille, niin pään kestävyydestä niiden toteutumiset tuskin jäisivät kiinni. Vaikka 2020 vuoden Vaarojen Maratonilla ei ollut itselläni kauheasti Kiviniemen jälkeen juoksun kanssa mitään tekemistä, niin silti tämä oli itselleni oman pään sisällä tärkeä projekti viedä maaliin asti. 

Kiitos hienolle mökkiporukalle, Emmalle, Annalle, Riinalle, Jyrille, Timolle, Timmalle ja Vartille unohtumattomasta viikonlopusta! Kolille palataan vielä joskus! Kiitos myös kaikille minua tsempanneille, niin poluilla kuin myös sosiaalisessa mediassa. Katsotaan mitä keksitään seuraavaksi. 


maanantai 21. syyskuuta 2020

Aulanko Tower Trail 22km - Kisaraportti

Alunperin kesäkuulle kalenteriin lyöty Aulanko Tower Trail juostiin vihdoin lauantaina. Omalta kannaltani valitettavasti siirto osui juuri tähän kohtaan, se tarkoitti sitä että Finlandia Marathon Jyväskylässä jäi väliin. Tarkoitus olisi ollut juosta Jyväskylässä joko varttimaraton tai puolikas. Pitkin viikkoa Aulangolle lähdössä olleita juoksukavereita alkoi putoilla pelistä pois sairasteluiden vuoksi. Lopulta vielä lauantai-aamuna Emma heräsi kurkkukipuun ja flunssaiseen oloon. Tämä tarkoitti sitä, että jouduin lähtemään reissuun yksin.
Kuva: Miska Koivumäki

Matka Aulangolle sujui mukavasti podcasteja kuunnellen, olin perillä puolitoista tuntia ennen omaa starttia. Sattumalta parkkipaikalla viereiseen "ruutuun" peruutti Jimi, jonka kanssa kävimme hakemassa numerolaput kisakeskuksesta. Sen jälkeen kanttiinista kahvia, ja ei muuta kuin odottelemaan kisan alkua. Kisakeskuksessa tuli vastaan muutama tuttu naama Jämsästä, sekä useampikin sosiaalisen median kautta ainakin ulkonäön perusteella tutuksi tullut henkilö. Näiden kanssa rupatellessa aika kului nopeasti, ja yhtäkkiä kuulutettiinkin jo ykköslähtöryhmälle käsky siirtyä lähtöalueelle. Otin itse tässä vaiheessa paikan yleisöstä, olihan oma lähtöryhmäni nelonen, ja aikaa starttiin vielä puoli tuntia. Ehdin hyvin katsella ykkös- ja kakkosryhmän lähdöt, ennenkuin kävelin autolle kiinnittämään numerolappua ja vaihtamaan kisakamoja päälle. 
Mahtava Päijät-Hämeen Mänty sai lauantaina viivalle vain yhden osallistujan
Ensimmäinen lähtöryhmä matkassa. 

Ajattelin itselläni olevan hyvin aikaa kakkosryhmän startin jälkeen, mutta yllättävän kauan siinä kuitenkin meni, että sain lapun rintaan ja muutkin kamat päälle. Yhtäkkiä huomasin kellosta, että omaan lähtöön on enää viisi minuuttia aikaa! Tämä tarkoitti sitä, että piti jopa pistää juoksuksi matkalla autolta lähtöpaikalle. Onneksi matka oli lyhyt, ja ehdinkin ihan hyvin omalle lähtörastilleni ennen paukkua. Silmämääräisesti arvioituna nelosryhmässä oli huomattavasti vähemmän juoksijoita, kuin ykkösessä ja kakkosessa. Tilaa olikin aika hyvin ottaa oma paikka joukon hänniltä.
Kohta mennään!

Ensimmäiseen pitkään ylämäkeen tultaessa joukko oli jo venynyt aika pitkäksi. Suurin osa vaihtoi kävelyyn kyseisessä mäessä, ja se sopi myös itselleni. Mäen päältä käännyttinkin sitten jo mukaville juostaville pienemmille poluille. Mieleen jäi hieno kohta, jossa juostiin pieni matka pitkin vanhan graniittilinnan raunioiden muuria, ja linnan pihan läpi. Näillä main alkoi muodostumaan itselleni aika sopivaa vauhtia pitänyt yhteensä viiden hengen porukka, jonka kyydissä jatkoin aina reiluun viiteen kilometriin asti. Porukan vauhti alkoi kuitenkin hieman hidastumaan, ja lähdinkin siitä omille teilleni. Koneessa tuntui olevan hyvin bensaa, ja kaikki oli muutenkin kunnossa. Pystyin jopa kaikki ylämäetkin menemään juoksemalla. Vielä juoksuun lähtiessä en ollut varma menisinkö 13 kilometrin vai 22 kilometrin matkan, mutta kyseisten lenkkien risteykseen tultaessa vointi oli niin hyvä, että suuntasin epäilemättä pidemmälle lenkille.

Pian risteyksen jälkeen tuli ensimmäinen huolto. Täytin siinä vesipullon, ja vaihdoin muutaman sanan toimitsijoiden kanssa. Yksi juoksija, jonka olin ohittanut kilometri aikaisemmin paineli suoraan huollosta metsään pysähtymättä. Itselläni meni sen verran aikaa, että hukkasin tämän selän ihan kokonaan, ja lähdin täysin soolona itselleni ihan tuntemattomaan metsään. Onneksi reitin merkintä oli todella selkeä, eikä tässä vaiheessa käynyt edes mielessä että voisin eksyä. Seuraavat 5-6 kilometriä juoksin käytännössä näkemättä ketään. Koska takaa ei kuulunut eikä näkynyt mitään, aloin epäillä että mahdanko olla oman lähtöryhmäni viimeinen pidemmälle lenkille lähtenyt. Jonkin aikaa - huolimatta hyvin merkitystä reitistä - olin jo hieman huolissani ylipäätään siitä olenko enää edes Aulangolla, ennenkuin selkiä alkoi tulla vastaan. 

Sibeliuksen metsään tultaessa vointini oli edelleen erinomainen ja juoksu maistui hyvältä. Polut ja maisemat olivat muutenkin aivan huikeita. Sitten alkoivat ongelmat... Hieman 15 kilometrin matkan jälkeen pysähdyin Aulankojärven rannasta nousevien kallioiden päälle ottamaan geelin, nappasin myös kuvan vastarannalla siintäneestä näkötornista kun ei muita juoksijoitakaan näkynyt missään. Jatkaessani matkaa en keskittynyt reittimerkintöihin, ja juoksin vain suoraan eteenpäin jatkunutta polkua pitkin. Yhtäkkiä polku hävisi, ja matkalle tuli todella jyrkkiä kallionkielekkeitä. Tajusin myös, että en ole havainnut reittilippujakaan vähään aikaan. Onneksi olin katsonut reitin kartalta aikaisemmin, joten kun Aulankojärven rannasta nousevat portaat tulivat näkyviin, tajusin että en tosiaankaan ole reitillä. Ei muuta kun portaiden vierestä könyäminen takaisin ylös jyrkkää penkkaa pitkin. Päästyäni takaisin reitille, muutama kilometri aikaisemmin ohittamani toinen juoksija paineli ohitseni. Arvioisin, että tuohon seikkailuuni tuhraantui ainakin pari minuuttia aikaa, lisäksi jyrkkä nousu miltei järven rannasta pisti jalat aika väsyneiksi. Oikea nivuseni alkoi myös kramppailemaan aika pahasti tässä vaiheessa. Sinnittelin minut ohittaneen juoksijan perässä vielä toiseen huoltoon asti, ennenkuin oli pakko päästää se selkä menemään, ja matka jatkui taas yksin.
On sitä varmaan huonompiakin paikkoja eksyä, kun nämä maisemat. Tämän kuvan ottamisen jälkeen ei mennyt varmaan kuin sata metriä, kun harhauduin reitiltä.

Täytin huollossa urheilujuomapullon, ja huomasin heti että oli iso virhe pysähtyä. Nivunen ei meinannut päästää jatkamaan matkaa lainkaan, ja lisäksi oikeaan polveen alkoi ilmaantua viime syksyltä tuttuja juoksijan polven oireita. Näiltä main alkoi vieläpä melkoisen vaativa nousu kohti näkötornia. Ylöspäin meno toisaalta onnistui ihan hyvin, urheilujuoma auttoi kramppaavaan nivuseen, eikä polvikaan vaivannut mäkeä kiivetessä. Lähelle näkötornia päästyäni tajusin, että reitti laskeutuu vielä kerran melkein sinne järvenrantaan, ennen uutta kapuamista ylös! Tuo jyrkkä alamäki oli ylivoimaisesti koko kisan vaikein paikka itselleni. Pari kertaa piti oikein ähkäistä kivusta, ja kisan kesken jättäminenkin kävi mielessä. Laskeskelin kuitenkin, että minun on joka tapauksessa päästävä takaisin kisakeskukseen ja tässä vaiheessa kisaa ei ollut enää kuin muutama kilometri jäljellä, joten päätin jatkaa loppuun asti varovaisesti.

Näkötornin kierroksella paikalla oli mukavasti toimitsijoita ja kannustajia tsemppaamassa, lehmänkellot vaan kolisivat kun ryömin ohi. Hieman tämän jälkeen tullut kyltti "Maaliin 2km" näytti aika pirun hyvältä! Juoksuaskelia en enää tässä vaiheessa kauheasti pystynyt ottamaan, mutta jostain vielä löytyi tahdonvoimaa nostaa jalkaa. Viimeinen kilometri oli miltei kokonaan loivaa alamäkeä, joka oli melkoista myrkkyä polvelleni. Tässä vaiheessa vielä muutama juoksija paineli ohitse, mutta annoin heidän mennä menojaan, ja keskityin vain maaliinpääsyyn. Lopulta alitin maalikaaren kellon näyttäessä aikaa 2:57:31. Täytyy sanoa, että olen kolmen tunnin alitukseen enemmän kuin tyytyväinen. Puolivälissä matkaa katsoin kellosta, että jos pystyn pitämään koko matkan samaa tahtia, jopa 2:4~ alkava aika olisi ollut mahdollinen, mutta viimeisen seitsemän kilometrin via Dolorosa kyllä tuhosi tuon haaveen.

Kisan jälkeen sitten maalihuollosta kaikkea mahdollista tarjottavaa naamariin, sananvaihtoa muutamien tuttujen naamojen kanssa, ja lopulta autolle vaihtamaan kuivat kamat päälle ja kotimatkalle. Kotona sitten pari palauttavaa olutta, ja saunan lämmitystä. Saunassa venyttely ja polven hierominen tuntui tekevän aika hyvää tuolle polvelle, eikä se tunnu läheskään yhtä pahalta, kuin viime syksynä ensimmäistä kertaa oireillessa. Täytynee kyllä kaivaa putkirulla naftaliinista ja muutenkin suorittaa pientä kehonhuoltoa ennen parin viikon päästä odottavaa Vaarojen Maratonia. En usko että enää kauheasti pidempiä lenkkejä teen ennen tuota, nyt vaan herkistelyä! 
Kisan jälkeinen palauttava alkoholiton olut, ja saunan lämmitys! Parasta tässä touhussa. 

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Himos 36 - kisaraportti

En voi kieltää, etteikö perjantai-iltana olisi jännittänyt lauantain koitos, ja tuleva 36 kilometrin urakka. Valmistautuminen oli mennyt vähän niin ja näin nilkkavamman ja kesäflunssan kourissa. Heinäkuun alusta Himoksen kolmekutosen paukkuun minulle ei ollut kertynyt edes sataa juoksukilometriä. Tätäkään en kuitenkaan perjantaina illalla kamoja kasatessani miettinyt, vaan päällimmäisenä oli pohdinta siitä että otanko matkaan juoksuliivin vai -repun. Liivin etuna on ehdottomasti istuvuus, ja se että geelit ja muut energiat saa pakattua huomattavasti helpommin saataville kuin reppuun. Repun puolesta taas puhuu se, että siinä on tila 1,5 litran juomarakolle. Lopulta päädyin liiviin pähkäiltyäni, että saahan sieltä huoltopisteiltä täytettyä lötköpulloja aina halutessaan. Jälkikäteen katsottuna tämä oli viikonlopun ensimmäinen oikea päätös ja voitto!

Ajattelin itselleni sopivan energiansaannin kisan aikana olevan huoltopisteiden tarjoilujen lisäksi aina tarkasti puolen tunnin välein otettava geeli, proteiinipatukka tai energiakarkki. Laitoinkin kelloon asetukseksi puolen tunnin välein soivan hälytyksen, jotta kisassa ei tarvisi sen kummemmin keskittyä muuhun kuin syömiseen. Energiajuomaa olin myös suunnitellut tankkaavani suorituksen aikana aina jos vähänkään siltä tuntui - lopulta sitä kului arviolta puolisentoista litraa! 

Itse kisa-aamuna kävin nappaamassa Eeliksen kyytiin puoli kahdeksalta Rekolasta. Tarkoitus oli mennä hyvissä ajoin pääkallopaikalle katsomaan Double Extremen lähtöä ja haistelemaan kisatunnelmaa. Kerkisin vielä ennen ultramatkan starttia huikata tsempit muutamalle tutulle kisailijalle, ennenkuin haimme numerolaput ja muut releet. Tämän jälkeen jäi vielä hyvin aikaa tarkastaa Sportian kisatori, ja syödä aamiaista ennen puoli kymmeneltä tapahtuvaa omaa starttia. Viime tipassa Extremeltä 36:lle vaihtaneen Jimin kanssa vaihdoimme myös muutaman sanan. Hetki ennen starttia vaatteita vaihtaessa säikähdin vielä oikein kunnolla, kun vilkaisin rannetta - Garmin näytti sykkeeksi 161! Otin kellon hetkeksi pois ranteesta ja laitoin takaisin, niin lukema onneksi normalisoitui. Vielä nopea joukkuekuva, ja ei muuta kuin omaan karsinaan paukkua odottamaan!
Päijät-Hämeen Männyn joukkue Himos 36:lle. Kuvan otti Mäntyä Enjoy-matkalle edustamaan lähtenyt Anna.
Pieni jännitys kuuluu asiaan. 30 sekuntia aikaa starttiin!

Startissa jättäydyimme suosiolla ristoulmalamaisiin tarkkailuasemiin junan hännille. Alun laskettelurinteen kiepissä, ja tasaisella baanalla kohti ensimmäistä nousua vauhti tuntui silti aika kovalta! Toisaalta olimme tukevasti joukon hännillä, eikä missään tehnyt pahaa, joten ei muuta kun mukaan vaan. Ehtiihän sitä myöhemmin hiivistelemään. Ensimmäinen pitkä hivuttava nousu laavulle asti tuli myös jopa pelottavan helposti - toki kävellen. Tästä alkoikin sitten reitin hienoimmat paikat, joita oli luvassa peräti tuplanautinto - kiersihän 36 reitti Paljakan-Sammalsuon alueen kahteen kertaan. Reitin varrella kannustus oli kyllä huikeaa! Kummasti piristää, kun omalla nimelläkin huudetaan tsemppihuutoja. Tällä lenkillä silmiin pistivät myös ykköset päälle laittaneet toimitsijat, jotka ohjasivat kohti Sammalsuon lenkkiä.

Peuramäentiellä ollut ensimmäinen huoltopiste oli varsin tervetullut näky, homman kruunasi (niinkuin kaikilla muillakin huoltopisteillä) iloiset ja kannustavat toimitsijat. Koronaviruspandemian vuoksi suodatinpusseihin ja kertakäyttömukeihin valmiiksi pakatut tarjottavat toimivat kyllä erinomaisesti. Nautin itse jokaisessa huollossa suolakurkkuja, urheilujuomaa ja vettä. Lyhyellä "juoksu-urallani" olen havainnut, että sipsit ja muut tiukempaa pureskelua vaativat eväät eivät oikein tahdo soveltua itselleni. Huollosta kolmihenkinen joukkueemme lähti seuraamaan varsin sopivaa vauhtia vetänyttä selkää, jonka perässä roikuimmekin aina kisakeskukseen saakka. Vastavuoroisesti toki annoimme vetoapua sitten Pohjois-Himoksen päällä sijaitsevalle huoltopisteelle asti. Kiitoksia vaan Kangasalan miehelle tästä reilusta puolitoistatuntisesta! Kaiken kaikkiaan ensimmäisellä lenkillä meno tuntui yllättävän kepeältä, ja fiilis oli koko ajan erinomaisen hyvä!
Paljakan upeilla poluilla pisti jopa hymyilyttämään! Kuva: Jutta Kirkkala
Toki välillä oli vähän tiukempaakin! Kuva: Nico Peltola

Pohjois-Himoksen lenkki tiedettiin jo etukäteen todella haastavaksi ja kovaksi. Hommahan alkaa kohtalaisen rajulla nousulla Länsi-Himoksen juurelta aina Pohjois-Himoksen huipulle. Tästä reitti vei laskettelurinteen kautta melkoisen tekniseen alamäkeen, joka tällä kertaa otettiin kyllä todella varovaisesti. Muutaman viikon takaisella testilenkillä tällä pätkällä jopa hieman pelotti oma "kova" vauhti. Tiukan laskun vastapainoksi oli toki luvassa seuraava hapottava nousu 15,9 kilometrin huoltoon. Tässä vaiheessa maltoimme onneksi pitää vauhdin tasaisen hiljaisena - itselleni ainakin tämä osuus oli ehkäpä jopa koko kisan vaativin. Huollossa sattui tällä kertaa päivystämään naapuritien mies Jämsänkoskelta. J. Ansio onnistui omalta osaltaan pelastamaan ehkäpä jopa selvitymiseni koko kisasta. Olin jo lähdössä huollosta jatkamaan matkaani, kun Jorkka huomasi lähes tyhjän urheilujuomapulloni. Sanoin kiireessä täyttäväni sen seuraavassa huollossa, mutta onneksi Jorkka suositteli sen tekemistä välittömästi, muistuttamalla samalla että seuraavaan huoltoon on matkaa noin seitsemän kilometriä erittäin rankassa maastossa. Kiitos tästä!

Huollon jälkeinen osuus todellakin vaati nestettä ja energiaa. Ensin edestakaisin ja ylös-alas mutkittelua enduropoluilla, sitten taas vähän nousua laskettelurinteessä upeilla maisemilla höystettynä, sitten takaisin ylös-alas polkurallatteluun, ja sitten vielä huipennuksena nelivetonousu! Tämän päälle vielä pikkupätkä pururataa/latupohjaa ennen tiukkaa laskeutumista seuraavaan huoltoon. Tältä pätkältä oikeastaan omat muistikuvanikin ovat vähän hämärän peitossa. Sen muistan että nelivetonousu mentiin gorillapaitaisen Samba Trail Running Clubin juoksijan perässä. Lisäksi pururatapätkällä tunsin pienen vihlaisun nivusissa, mikä säikäytti sen verran että kompastuin juureen seuraavalla polkupätkällä. Kompastuminen puolestaan sai aikaan kunnon krampin pohkeeseen, mutta se meni onneksi ohi kun tiristin lötköpullosta loput urheilujuoman jämät suuhuni. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos en olisi täyttänyt pulloani edellisessä huollossa. Seuraava huoltopiste 22,8 kilometrin kohdalla oli kyllä varsin tervetullut näky!

Seuraava osuus oli pitkälti siirtymää Pohjois-Himoksesta takaisin Länsi-Himokseen ja kisakeskukseen. Pienen tiepätkänkin sisältänyt osuus oli laskuvoittoista, ja tällä osuudella kellotettiinkin kisan kovimmat kilometrit. Hetkeä ennen kurvaamista kohti Länsi-Himokselle vievää polkua alkoikin sitten Extreme-sarjan kärkeä tulla ohi Mikko Knuuttilan, Arto Talvisen ja Olli Ojanahon johdolla. Ei siinä muuta voinut, kuin nostaa Buffin Himostrail-lippistä päästä, kun ohi mentiin aivan älytöntä vauhtia! Itse en uskaltaisi varmaan mopollakaan ajaa yhtä kovaa noilla poluilla, kun mitä kärki pinkoi ohi. 

Yksi koko kisan nautinnollisimpia pätkiä on pikkuinen polku, joka johtaa Länsi-Himoksen rinteiden päälle pienen lammen rannasta. Pientä hymyä vielä löytyy, vaikka takana on yli 25 kilometriä. Kuva: Nico Peltola

Toista kertaa kisakeskusta ohittaessamme huoltoteltalle tulivat kannustamaan oman 11 kilometrin juoksunsa hienosti jo suorittanut Anna, sekä omaa 18 kilometrin lähtöä vielä odottanut Emma. Nopeat tsempit saattelivat meidät toiselle Paljakan-Sammalsuon kierrokselle. Alun nousu otettiin tällä kertaa erittäin rauhallisesti, osaltaan senkin takia, että perässämme tuli naisten Extreme-sarjassa kovaa taistelua käyneet Anni-Maija Fincke ja Merja Rantanen. Emme halunneet vaikuttaa tuohon kamppailuun millään lailla, joten olimme valmiit hyppäämään sivuun polulta heti kun naiset saavuttaisivat meidät. Siinä ei kauaa mennyt, kun he vilahtivat ohitsemme tiukassa ylämäkipätkässä. Jos aikaisemmin tuli nostettua Buffia miesten kärkiporukalle, niin sama tuli tehtyä myös naisille. Kertakaikkiaan huikeaa menoa! Toki Buffinnoston ansaitsevat kaikki muutkin poluille lähteneet, tapahtukoon se siis nyt myöhemmin virtuaalisesti. 

Viimeistä kertaa Sammalsuon lenkille taitettaessa väsymys alkoi jo painaa jaloissa, ja juuriin kompuroimista tapahtui luultavasti jokaisen maasta kohoavan juuren kohdalla. Edelleen reitin varrella ollut kannustus sai kuitenkin jaksamaan, enkä edes mennyt naamalleni kertaakaan! Peuramäentien huollossa pysähdyin solmimaan auenneen kengännauhan, mutta muuten kauheasti muistikuvia tuolta lenkiltä ei ole, ennenkuin vanhan tutun kuivuneen puronuoman läpi mönkiessäni sain jostain lisää energiaa. Tästä innostuneena pystyin juoksemaan varsin kohtalaista tahtia aina viimeiseen huoltoon asti. Risteävää liikennettä tuli aika paljon lähinnä 26 kilometrin sarjassa, joten Paljakan ja Sammalsuon lenkit yhdistävällä polulla sai olla tarkkana. Kisan kohokohtiin kuului ehdottomasti tällä osuudella vastaantulleen Instagramista tutun @sunnuntaijuoksija 'n kohtaaminen. Jyri ja Eelis jäivät hieman kelkasta tässä vaiheessa, mutta nopeasti pojat juoksivat minut kiinni huollon jälkeisessä alamäessä. Etureidet alkoivat jo jumittamaan sen verran, että alamäkijuoksu alkoi olla varsin varovaista jopa omalle mittapuulleni. Viimeistä kertaa laskettelurinteiden päälle kiivetessäni olisin luultavasti jähmettynyt niille sijoilleni, jos takanani tullut Jyri ei olisi kirjaimellisesti työntänyt minua selästä eteenpäin sanoen että "Mennääs nyt vielä!" 
Viimeisen nousun päällä kuvaaja pääsi vielä kerran yllättämään. Jyri näyttää jo voitonmerkkiä miltei ohi olevan suorituksen kunniaksi Eeliksen viritellessä loppukiriä. Kuva: Antti Saarimaa

Laskettelurinteitä kohti rallatellessamme "1000 metriä maaliin" -kyltti näytti aika hyvältä! Vilkaisin tässä vaiheessa kelloani, joka näytti kuljetuksi matkaksi jo miltei 36 kilometriä. Eelis löysi tässä vaiheessa vielä aivan uskomattoman loikkavaihteen päälle, ja suorastaan lensi louhoksen päältä rinteisiin ja siitä alas! Itselläni ei ollut enää mitään saumaa vastata tähän kiriin, vaan päätin vaan ottaa rauhallisesti ja varovaisesti viimeisen rajun laskun maaliin ensin laskettelurinteessä ja lopulta hissiladulla. Maaliin saavuimme lähes tasatahtiin Jyrin kanssa, itseni kohdalla virallinen ajanotto näytti 5:17:59.

Kisan jälkeen oli pakko vetää henkeä maalialueella, ja nautiskella erinomaista mansikkamehua useampikin mukillinen! Harmillisesti tässä vaiheessa itseltäni meni ohi omalla 18 kilometrin lenkillään juuri tähän aikaan kisakeskuksen ohittaneen Emman kannustaminen. Olin yksinkertaisesti niin poikki, että en oikein pystynyt ajattelemaan lainkaan selkeästi. Kaikki tuli jätettyä poluille! Hiukan ajatusten selvittyä lähdimme vaihtamaan vaatteet autolle, ja siitä bistroon nauttimaan keittoa ja salaattia. Kisani pelastanut Jorkka oli saanut oman talkoourakkansa myös suoritettua, ja istui pöytäämme, joten pääsin myös kiittämään häntä henkilökohtaisesti. Syömisen jälkeen palasin hyvin tönköillä jaloilla maalialueelle, jossa vaihdoin muutaman sanan useammankin 52 kilometrin urakan päättäneen tutun naaman kanssa. Huikea suoritus kaikilta heiltäkin! Sitten olikin jo vuorossa Emman maaliintulo omalta matkaltaan.
Emma maalissa 18 kilometrin Challenge-reitiltä.

Päällimmäisenä kisasta jäi mieleen tietysti oma onnistuminen. Varsinaista aikatavoitetta itselläni ei ollut hieman pieleen menneen valmistautumisen johdosta, joten tavoitteena oli tehdä ehjä suoritus ja jättää kaikki poluille - tämä onnistui juuri niinkuin pitikin! Oma energian saanti täytyy myös nostaa esille positiivisena yllätyksenä. Koko vajaan viiden ja puolen tunnin mittaisen urakan aikana ei kertaakaan tullut seinä vastaan, mitä pidän jopa hieman yllättävänä. Kaikkiaan reissussa kului 7 energiageeliä, yksi proteiinipatukka, yksi Noshtin energiakarkki, reilusti urheilujuomaa ja vettä, pari suklaapalaa sekä lukematon määrä suolakurkkuja.

Kaiken kaikkiaan tapahtumana Himostrail oli jälleen kerran aivan mieletön! Sekä kisakeskuksessa että poluilla tunnelma oli kirjaimellisesti käsinkosketeltava. Reitinvarren yleisön ja toimitsijoiden kannustus oli jälleen kerran vailla vertaansa, lehmänkellot kilisivät, räikät pyörivät ja kannustushuudot kaikuivat pitkälle. Lisäksi, missä muualla voi törmätä metsässä yksinään soittavaan viulistiin?! Suuri kiitos kaikille talkoolaisille ja toimitsijoille! Teidän tekemä pitkä päivä mahdollisti aika monelle samanlaisen elämyksen kuin itselleni. Bonuksena mainittakoon vielä Suomen mittakaavassa ennennäkemätön live-televisiointi 26 kilometrin Extreme-kisasta. Oli hauskaa herätä sunnuntai-aamuun, ja elää tapahtuma uudelleen katsomalla Youtubesta jälkilähetys. Onnistuin myös bongaamaan itsenikin paristakin eri kohdasta, ja vieläpä juoksuaskeleita ottaen! Onpahan jälkipolville todisteita siitä, että olen minä joskus juossutkin. Suuret kiitokset myös kanssajuoksijoille Jyrille ja Eelikselle! 

Nyt hetki menee lepäillessä, ennenkuin on aloitettava valmistautuminen Aulanko Tower Trailiin ja myöhemmin sitten ultimaattiseen haasteeseen, eli Vaarojen Maratonille... 

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Kesän juoksut ja (liki olematon) valmistautuminen syksyn kisaryppääseen.

Kuten jo blogia aloitellessani vähän ounastelin, niin kesällä juoksuhommat tosiaan jäivät vähän vähemmälle, kuin mitä keväällä. Maalis-toukokuun välisenä aikana mittariin kertyi 150-160 kilometriä kuukaudessa. Tätä edesauttoivat itselleni oikeastaan ihanteelliset ilmat juoksuun, ja lisäksi koronaviruksen vuoksi tauolla ollut jalkapalloharrastus. Kesäkuun ensimmäinen viikko, ja siinä alkanut kolmen viikon kesälomajakso näytti vielä varsin lupaavalta. Kesäkuun alussa tuli hölköteltyä oma kaikkien aikojen pisin lenkkikin (reilu 34 kilometriä - Katso edellinen postaus) eikä se edes tuntunut pahalta.

Heti tuon kesäkirmaisun jälkeisellä viikolla alkoivatkin sitten helteet. Hellekeli on ehdottomasti oma pahin viholliseni juoksuun. Kipeytyvät lihaksetkaan eivät ole mitään, kun vertaa kuumaan keliin. Hiki valuu niin että silmiä kirvelee, sykkeet nousevat niin että sydän meinaa tulla ulos rinnasta ja yleinen olotila on vain yksinkertaisesti todella väsynyt.
Voisin teettää itselleni kyltin jossa lukee "Ei kesäkunnossapitoa!" 
Kesäkuun lopulle mahtui toki hyviäkin lenkkejä ja treenejä. Juhannuksena kävimme perheen kanssa Aulangolla, ja aattoaamuna lasten vielä nukkuessa lähdimme Emman kanssa testaamaan koronan vuoksi syyskuulle siirretyn Aulanko Tower Trailin maastoja. Upeat maisemat nappasivat niskalenkin jopa karmeasta kuumuudestakin. Erityisesti Aulankojärven rannan pitkospuilla, ja näkötornin juurella Karhuluolan portaat juuri kiivenneenä fiilis oli kyllä katossa. Juhannuksen jälkeen juuri ennen paluuta töihin, kävimme Jyrin kanssa vielä pitämässä Päijät-Hämeen Männyn historian ensimmäisen mäkitreenin syksyn Himostrailia silmälläpitäen. Kesän kuumimpana päivänä 1150 nousumetriä Himoksen rinteillä oli aika kova rykäisy, mutta kyllä siitäkin vaan hyvän olon sai!
Aamu Aulangolla... 

Näkötornin juurelta avautuvat maisemat olivat kyllä kiipeämisen arvoiset! 

Ei niin kovaa vauhtia, mutta vaarallisia tilanteita ilman muuta! 

Himoksella Jyrin kanssa. Melkein 30 asteen lämmössä tehty mäkitreeni oli kyllä aika raju setti. 

1150 nousumetriä yhteensä. Kymmenen kertaa Länsi-Himoksen korkeimmalle hissin yläasemalle ja päälle sakkolenkkinä nousu huoltotietä pitkin pohjoishuipulle. 
Heinäkuussa juokseminen jäi vielä kesäkuutakin vähäisemmälle määrälle. Tällä kertaa syynä ei kuitenkaan ollut helteet, vaan heti heinäkuun alussa ikämiesten jalkapallopelissä venähtäneet nilkan nivelsiteet. Käytännössä kaksi viikkoa meni ihan täysin jalkaa rasittamatta, ennenkuin se kesti juoksua. Pallon potkaisemisesta ei uskaltanut edes uneksia tuon kahden viikon jälkeenkään. Harmilliseen paikkaan kyllä sattui tuo loukkaantuminen, koska enemmän tai vähemmän lepohommissa menneen kesäkuun jälkeen tuntui oikeasti siltä, että juoksu olisi voinut jopa alkaa kulkea ihan hyvin.

Parin viikon levon jälkeen nilkka alkoi lopulta kestää juoksuhommia, ja sehän tarkoitti sitä että katseet piti jo kääntää elokuun 22. päivä Himostraililta alkavalle kisaputkelle. Nykyään internetistä löytyy vaikka mitä, esimerkiksi Tampere Trailrunningin tallentama GPX-jälki vanhasta Himos Extremen reitistä. Ei muuta kun reitti kelloon, ja kohti pahamaineista nelivetonousua Emman kanssa. Kävimme testaamassa reittiä, ja muutamasta harha-askeleesta huolimatta emme onnistuneet eksymään. Jätimme kahdestaan käydessämme tuon Paljakan-Sammalsuon lenkin vielä käymättä - totuuden nimissä nilkkani ei olisi ehkä enää sitä kestänytkään - mutta reilun viikon päästä tästä saimme Jyrin ja Eeliksen myös mukaan. Tällä kertaa menimme koko tuon reitin. TTR:n GPX:n mukaan se oli 21,5 kilometriä, mutta ilmeisesti parissa vuodessa kellojen GPS-tekniikka on hypännyt johonkin suuntaan. Meillä oli neljällä juoksijalla yhteensä viisi kelloa mukana, ja jokainen laite näytti juostun matkan pituudeksi yli 23 kilometriä.
Sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää... Täytyy mennä läpi. Tämä paikka oli muuten jo viikon päästä tästä kuvasta likipitäen kuiva! 

Suonsilmästä kukaan ei kuule huutoasi. 

Ei varsinaisesti voi enää mistään tykittelystä puhua tässä vaiheessa lenkkiä. 

Reitin piti olla 21 kilsaa, mutta todellisuudessa se oli kyllä pidempi. 

Pitäisin itse tuota lenkkiä jopa erittäin tärkeänä, ajatellen tulevaa elokuun lopun Himostrailin 36 kilsan kisaa varten. Vaikka toki nyt juoksemaamme matkaan tuleekin vielä se 13 kilsaa lisää, niin tässä sai kyllä aika hyvän kuvan siitä, mitkä paikat kannattaa ottaa vähän ehkä iisimmin. Lisäksi erityisesti nesteen määrästä on huolehdittava. Toki itse kisassa on paljon huoltopisteitä, mutta kyllä siinä silti on kannettava omaa nestettä ja energiaa mukana. Vähän vielä itselläni auki, että lähdenkö matkaan juomarepun, vai pelkän -liivin kanssa.

Elokuu ei myöskään alkanut varsinaisesti onnellisten tähtien alla. Viimeinen kesälomapätkä alkoi eilen lauantaina 1.8. Sitä edeltävään seitsemään päivään mahtui seitsemän päivää töitä, jalkapallon puulaakiturnaus, kolme täyttä jalkapallo-ottelua kolmessa eri joukkueessa sekä nelisenkymmentä kilometriä juoksua. Nämä yhdessä aiheuttivat kroppaan aikamoisen väsymystilan, ja siihen päälle nappasin vielä allergisen nuhan riivaamalta Emmalta jonkinlaisen pienen kesäflunssan. Nenä vuotaa kuin Huuhkajien puolustus Mixu Paatelaisen aikana, ja pientä lämpöäkin on noussut. Valitettavasti tämä tarkoittaa sitä, että maanantaina alkavat Himostrailin mahtavat yhteislenkit jäävät ainakin ensimmäisen lenkin osalta itseltäni väliin. Vahva suositus kyllä kaikille, ketkä Jämsän seudulla tuolloin ovat. Menkää rohkeasti mukaan! Tiedä vaikka kävisi samalla lailla kuin itsellenikin, ja hieno harrastus vie mukanaan.

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Kisaraportti - Nuts.fi Kesäkirmaisu

Viikonloppuna mentiin taas kisan parissa. Vuorossa oli tällä kertaa Nutsin järjestämä virtuaalinen Kesäkirmaisu. Matkavaihtoehtoina tarjolla oli 34 kilometriä, 55 kilometriä, 83 kilometriä ja 166 kilometriä. Kenenkään ei varmaan tarvitse arvuutella omaa matkaani, jos kuitenkin jollekin on epäselvää, niin vinkkinä voin kertoa että ennen viikonloppua oma kaikkien aikojen pisin lenkkini oli Pirkan Hölkän 33 kilometriä, mikä on samalla ainoa kerta koskaan kun olen juossut yli 30 kilometriä. Tämän virtuaalikisan tarkoitus oli käsittääkseni ainakin jollain tasolla korvata koronan vuoksi peruttua Karhunkierrosta. Varmasti itse tapahtumaan ilmoittautuneiden kannalta tämä ei ihan samaa asiaa ajanut, mutta ainakin minulle tämä formaatti sopii vallan mainiosti! Kun yksinään menee, ei tarvitse huolehtia järjestävän tahon vapaaehtoisten talkoolaisten kotiinpääsystä, vaan voi tosiaan omaa rauhallista tahtia edetä.

"Treenejä" virtuaalikisaa varten kävin alkuviikosta tekemässä Jämsänkoskella Himostrailin omatoimilenkkimaastoissa. Hirvittävässä helteessä hölkätty 20 kilometriä aiheutti nivusiin niin pahat hiertymät, että kaikki muut viikon urheilut saikin unohtaa saman tien. Sinne meni jalkapalloharjoitukset ja muutkin lenkit. Jos jättää hiertymät pois laskuista, niin muutenhan nuo lenkkimaastot eivät kyllä kalpene millekään poluille mitä näiltä seuduilta löytyy, nostaisin ne jopa kärkeen kaikista Himostrailin omatoimilenkeistä.

No, pääsinpähän ainakin tuoreilla jaloilla "kisailemaan". Olin bongannut tämän kisan Nutsin Facebook-sivuilta jo jonkin aikaa sitten, ja tarkoitus oli ehdottomasti osallistua siihen. Olin kuitenkin puoliksi jo unohtanut koko homman, ennenkuin loppuviikosta Vaarojen maratonin Whatsapp-ryhmässämme joku laittoi linkin kisaan. Tämä tapahtuma tarjosi myös oivan tilaisuuden juosta jonkun aikaa suunnittelemani lenkki Jämsänkoskelta Himokselle ja takaisin. Olin jo aikaisemmin keväällä saanut eräältä kaveriltani GPX-tiedostoina Himos Epic MTB -maastopyöräkisan reitit muutaman vuoden takaa, ja pari viikkoa sitten sain työkaverilta suunnistuskarttoja tuolle välille. Perjantai-iltapäivän ratoksi keitin pannullisen kahvia, ja aloin suunnitella reittiä, apuvälineinä nämä mainitsemani tiedostot ja kartat. Miltei kaikki polut Orivuoresta Haapajoelle (eli lähes koko alkumatka) olivat entuudestaan täysin tuntemattomia maastoja itselleni, joten paine piirtää hyvä reitti oli kova. Alunperin piirsin jäljen itselleni Pullautuskartta-sivustolla, mutta en ollut tähän ihan täysin tyytyväinen, ja suunnittelin reitin uudelleen Garmin Connectissa. Connectin suurin hyöty Pullautuskarttaan verrattuna ovat heatmapit. Yllättävän hyvin onnistuin myös vapaalla kädellä piirtämään polut, vaikka niitä toki ei näy Connectissa. 

Reitin piirtelyä Garmin Connectissa.

Lauantain säätiedotusta katsoessani suunnittelin aloittavani juoksun aamupäivällä kymmenen aikaan. Jämsään oli lupailtu sadetta puolille päiville, joten ajattelin että se viilentäisi mukavasti paluumatkaa. Reppuun pakkasin puolentoista litran täyden juomarakon lisäksi kaksi puolen litran lötköpulloa vettä (unohdin ostaa kaupasta urheilujuomajauhetta), kuusi energiageeliä, banaanin, puolikkaan paketin suolakeksejä, varmuuden vuoksi vähän suolaa, sekä varmuuden vuoksi kyypakkauksen. Sitten olinkin valmis lähtöön. Ensimmäiseen kolmeen kilometriin sisältyi jo koko reissun toiseksi pisin nousu Orivuoren huipulle. Varmuuden maksimoimiseksi en oikeastaan edes yrittänyt juosta tästä noususta, kuin loivat pätkät. Lopulta pitkän kiipeämisen jälkeen Orivuoren päältä alkoivat sitten pienet polut, ja pääsin vapauttamaan sisäisen polkujuoksijani. Se sisäinen kaveri on toki yhtä hidas kuin ulkoinenkin, mutta pääasia että hauskaa oli. En tosiaan ollut koskaan näilläkään poluilla käynyt, mutta jopa pieneksi yllätyksekseni olin onnistunut piirtämään reitin aikalailla täydellisesti suoraan poluille, ja ranteessa oleva Garmin tiesi koko ajan missä mennään. Itsestäni en ollut niin varma.
Orivuoren pikkupolkuja

Mukavaa mutkittelua

Kuva ei anna oikeutta Orivuoren huipulta avautuvalle maisemalle

Orivuoresta lähdin laskeutumaan kohti Kastjärven kotaa. Tämän osuuden vuoksi olin varannut itselleni kyypakkauksen mukaan. Emman kertoman mukaan polku mutkitteli etelärinteessä melkoisessa kivikossa, joten kertoimet kyyn kohtaamiselle olivat aika matalat. Keli oli kuitenkin lopulta varsin viileä, eikä aurinkokaan paistanut, joten kärmekset pysyivät koloissaan lämmittelemässä. Itselläni toki oli jo melkoisen kuuma, mutta hienot polut veivät sen tunteen mennessään. Kastjärveä lähestyttäessä polut vaihtuivat hetkeksi hiekkatiehen ja sitten latupohjaan. Tämä nosti hiukan vauhtia, mutta yhtä mielekästä juoksu ei näillä alustoilla kuitenkaan ole. Näitä reittejä olin myös mennyt kerran aikaisemmin, joten kulmat olivat hetkellisesti taas vähän tutumpia.

Kastjärven kodalta matka jatkui ensin latupohjaa pitkin kohti Haapajoen kulmaa. Nyt alettiin taas olla itselleni täysin vierailla seuduilla, joten nakkasin kuulokkeet korvilta vyölaukkuun, jotta pystyin keskittymään reittiin paremmin. Paikkapaikoin piirtämäni reitti kulki pitkin umpeenkasvaneita polkuja, joten tarkkana sai olla. Lopulta saavuin kuitenkin Haapajoelle, joten ei muuta kun napit taas korville ja punkki soimaan. Tästä alkoi myös muutaman kilometrin mittainen hiekkatie/asfalttiosuus, joten pieni piristys oli paikallaan. Haapajoenkulmalla pidin myös pienen evästauon, ja nappasin yhden geelin. Samalla hetkellä alkoi myös sataa. Kolme varttia etuajassa, mutta ei kyllä haitannut yhtään. Päinvastoin, pieni viilennys tuli ihan tarpeeseen. Matkaa oli tässä vaiheessa takana reilu 10 kilometriä, miltei kolmannes reissusta jo taivallettu.
Haapajoenkulman evästauko

Tuonne päälle pitäisi kiivetä, ei kuitenkaan (onneksi) korkeimmalle huipulle 

Ihan uusia maisemia Kastjärven ja Haapajoen väliltä. Tässä on ilmeisesti joskus mennyt polku, mutta nyt se oli kyllä täysin umpeenkasvanut 

Haapajoelta Himokselle johtavalla reitillä ei sen kummempaa mainittavaa löydy, pienen koukkauksen kanssa tämänkin matkan olisi voinut osittain taittaa polkuja pitkin, mutta nyt mentiin ihan tiellä. Himoksella juoksin toki vanhan Peikkometsän vierestä, tämä pätkä toiseen suuntaan juostuna oli talven Winter Trailin ehkäpä hirvittävin osuus, nyt alamäkeen mennessä se ei tuottanut mitään tuskaa. Sitä oli toki luvassa, kun vuorossa oli hissilatua pitkin suoritettava laskettelurinteen nousu. Lopulta siellä vielä koukkaus rinteen vieressä olevan jonkinsortin louhoksen päälle, josta alkoikin melkoinen polun etsintä. Louhoksen päältä sitä ei löytynyt, joten laskeuduin melkoisella freestyle-tyylillä alas täydessä pusikossa paikkaan jossa muistelin polun taas alkavan. Lopulta se löytyi, ja pääsin aloittamaan koko reitin parhaan osuuden. Edessä oli kuutisen kilometriä huippukuntoisia Himoksen polkuja pienessä virkistävässä kesäsateessa. Aivan mieletön pätkä! Pajulammin rannalla olin jo puoliksi kuulevinani kesän Himostraililta tutuksi tullutta hanurimusiikkia, mutta se taisikin olla vaan käki, joka kukkui jossain. Tässä vaiheessa saavutin jonkinsorttisen flow-tilan. Tutuhkot maastot, käkeä lukuunottamatta täydellinen hiljaisuus jota rikkoi vaan oma puuskutukseni, ja yhtäkkiä olinkin jo Peuramäentiellä! Vajaa kuusi kilometriä tuntui reilulta kilometriltä.

Peikkometsän painajaiset talvelta eivät onneksi nousseet pintaan

Oispa hissi

Harmaa on uusi auringonpaiste

Näillä main kuului viime kesänä haikeaa hanurimusiikkia

Tässä virtasi talvella vuolas puro

Peuramäentien päästä alkoikin koko reitin ehkäpä erikoisin osuus. Käytännössä kolme kilometriä pitkä alamäki. Kokonaisuudessaan matkaa alkoi olla näillä main kuljettuna se reilut 20 kilometriä. Yli 20 kilsan lenkit eivät ole minulle edes jokaviikkoista hupia, joten päätös ottaa alamäkiosuus rauhallisesti oli varsin helppo. Tässä vaiheessa olisi voinut vetää itsensä helposti ihan piippuun, mikä olisi tarkoittanut melkoista Via Dolorosaa viimeiselle kympille. Peuramäentieltä ja Säyryläntieltä lasketeltiin suoraa tietä Jämsänjoen rantaan Kansanopiston taakse. Siitä reitti jatkui latupohjaa ja kävelytietä pitkin aina Seppolan sataman ohi Paunun urheilupuistoon asti. Tasainen reitti ja miellyttävät jokimaisemat veivät huomiota pois siitä, että jatkuva iskutus alkoi jo vähän tuntua jalkapohjissa. Joenrannassa pystyin kuitenkin vielä juoksemaan kilometrin 6:21 aikaan, joten ihan kauheaa katkeamista ei ollut vielä tapahtunut. Paunusta kiipeäminen Jämsän kirkolle, ja siitä Auvilan tiehaaraan oli kuitenkin aika tiukka rupeama. Auvilan tiehaaraan jälkeen aukeni onneksi loivasti alamäkeen viettävä pätkä Mellansuoraa, ja siitä vielä koukkaus Kellokalliolle hiekkatielle ja kävelytielle, niin siitä sain vielä sen verran energiaa, että pystyin juoksemaan vielä yhden kutosella alkavan kilometrin. Jos joku olisi sanonut minulle vielä vuosi sitten, että pystyn 34 kilometrin lenkillä menemään 30-31 kilometrinvälin tahtiin 6:27, niin olisin kyllä nauranut ja kovaa! Kellokallion jälkeen väsy alkoi kyllä sitten hiipiä puseroon, ja viimeiset 3 kilometriä meni kyllä vähän heikomman puoleisesti. Pystyin sentään juoksemaan suurimman osan matkasta, mutta vauhti oli jo kyllä blogin nimen mukaista.
Jokisuu Kansanopiston takaa kuvattuna

Tässä vaiheessa olisin varmaan sortunut terassille yhdelle oluelle, jos Seppolan satamassa terassi olisi... 

Ei enää pitkä matka kotiin! 

Reilu kilometri ennen kotia Whatsappissa kilkkasi viesti. Vaarojen maraton -ryhmässämme Riina pisti viestin, että hän oli juuri päässyt maaliin omalta 34 kilsan matkaltaan. Tässä vaiheessa palauttavan oluen mallas alkoi jo maistua suussa, ja vauhti kiihtyi kuin itsestään, liki pysähtyen reitin viimeiseen koitinkiveen. Nousu Suomontusta Mäntykallion koulun viereen tuntui miltei ylitsepääsemättömältä, mutta niin vaan siitäkin selvittiin. Edessä oli enää loppusuora. Mitään varsinaista kiriä en enää lähtenyt virittelemään, mielessä oli vaan huojennus siitä että maali oli muutaman sadan metrin päässä! Lopulta saavuin kotiportille 4h 27min ja 17 sekunnin juoksun/hölkän/kävelyn päätteeksi. Ehkä paras asia tällä reissulla oli se, että aikaisemmin likipitäen aina yli 20 kilometrin lenkeillä vihoitellut vasen polvi ei ilmoitellut olemassaolostaan kuin yhden kerran! 28 kilometrin kohdalla siellä tuntui ihan pieni vihlaisu, mutta sekin meni kokonaan ohi pienellä kävelyllä. Ehkä tässä voi jo oikeasti luottavaisin mielin olla sen suhteen, että selviän ainakin hengissä loppukesän Himostrailin 36 kilometrin matkalta ja Vaarojen maratonin 42 kilsalta. Toki niille matkoille mahtuu reilusti enemmän nousua, joten mäkitreeniä täytyy ottaa ohjelmaan säännöllisesti.
Maalissa!

Reitin korkeusprofiili. Nousua kertyi lopulta ainoastaan 455 metriä. 

Muistoksi rupeamasta talteen hieno kunniakirja!