Blogit.fi

sunnuntai 30. lokakuuta 2022

Halloween Hike 2022 50k

Viime syksynä piti jo lähteä rymyämään Halloween Hike läpi, mutta se olisi ollut niin jumalattoman säädön ja työn takana, että se reissu jäi tekemättä. Tein silloin omatoimipitkiksen Jämsänkosken poluilla. Tänä vuonna päädyin samana ajankohtana tekemään vielä pidemmän pitkiksen osin samoilla poluilla, mutta tällä kertaa itse tapahtumassa mukana! Järjestettiinhän tämän vuoden tapahtuma nimenomaan Jämsänkoskella. Kotiovelta kisakeskukseen oli matkaa aika lailla tasan kaksi kilometriä. 

Itse tapahtuma oli etäisesti tuttu työkaverin ja Jyrin kertomusten pohjalta. Molemmat jo useamman vuoden tapahtumassa käyneitä henkilöitä. Seuraavassa lyhyt kuvaus siitä, mistä on kyse. Halloween Hike ei siis ole sanan varsinaisessa merkityksessä polkujuoksukilpailu, itse näin yhden tapahtuman veteraanina kuvailisin sitä ennemminkin polkujuoksun, rogainingin/suunnistuksen ja seikkailukisan yhdistelmäksi. Reitit julkaistiin lopullisessa muodossa vasta tapahtumaviikolla, ja niitä ei merkitä maastoon millään lailla. Avuksi metsään saa tarkan vedenkestävän kartan, sekä lisäksi reitin voi ladata esimerkiksi älypuhelimen karttasovellukseen tai vaikkapa suoraan kelloon, kuten itse suunnistustaidottomana tein. Järjestäjän toive tietysti on, että karttaan merkittyä uraa seurataan tarkasti, mutta merkitsemättömyys toi ainakin meidän porukalle sen tilanteen, että pari kertaa huomasimme olevan varsinaisen reitin viereisellä polulla. Tällöin nopea tsekkaus kartasta, että merkitty reitti kulkee samaan suuntaan, ja seuraavasta risteyksestä takaisin oikealle uralle. Reitillä olisi ollut myös paljon ihan suoria oikomispaikkoja, mutta kuten järjestäjät sivuillaan sanovat, kehtaisiko sen jälkeen sanoa selvinneensä Halloween Hikestä, jos olisi oikonut. Meillä tätä ei sentään käynyt, reitin virallinen pituus taisi olla 49,2 kilometriä, mutta kelloihin tuli kuitenkin se viisikymppiä täyteen. Todella tervetullutta vaihtelua ihan perus juoksukisoihin toi myös käytössä ollut rastileimaus. Maastosta löytyi kartalle merkityt GPS-rastit, jotka puhelimella leimattiin käydyiksi. Keskimäärin rastivälit olivat noin 1,5 kilometrin luokkaa. Jotenkin omassa mielessä se lyhensi kovastikin tuota kuljettua matkaa, kun sen jakoi päässä nimenomaan noihin rastiväleihin. 

Tapahtumapäiväksi oli luvattu melkoisen kurjaa keliä. Lämmintä, kosteaa ja lopulta sitten ihan kunnon sadetta puolen päivän jälkeen. Tämä asetti melkoiset haasteet pukeutumisen kannalta. Päädyin lopulta itse pukemaan ihan ohuen teknisen juoksupaidan ja siihen päälle vedenpitävä ihan ohut kuoritakki. Jalkaan meni pitkävartiset kompressiosukat sekä ohuimmat trikoot mitkä omistan. Kengiksi valikoituivat Vaaroilla loistavan pidon tarjonneet VJ:n XTRM2 -tossut. Meitä oli retkelle lähdössä itseni lisäksi Jyri joka vielä arpoi 30 ja 50 kilometrin matkan välillä, sekä Hämeenlinnasta Jämsänkoskelle mökille tullut Tawastia Trail Clubin vahvistus Janne. Alunperin tarkoitus oli lähteä poluille aamulla yhdeksältä, mutta säätiedotuksen vuoksi aikaistimme lähtöä tunnilla. Pääsisimmepähän liikkumaan edes tunnin verran kuivemmassa säässä.

Jyri nappasi minut aamulla kyytiin kotoa vähän ennen kahdeksaa, ja viiden minuutin kuluttua olimme jo hakemassa karttoja tapahtumakeskuksesta. Janne oli jo paikalla, joten pienen kamojen säädön jälkeen leimasimme lähtörastin noin varttia yli kahdeksan. Itselläni oli otsalamppu päässä aina lähtörastille asti, mutta siinä totesin että järjestäjät olivat kyllä oikeassa, että 7:54 alkaen näkee liikkua ilman lamppua. Aamun valo oli jotenkin maaginen, kun ohitimme Kaakkolammin. Siinä oli sekoitus vaaleanpunaista, oranssia, harmaata ja ties mitä värejä. 
Lähdön hetkellä. 📷: Janne

Jyrin kanssa Likopohjan poluilla. 📷: Janne

Ensimmäinen kymppi oli itselleni melkein semmoisia polkuja, että olisin osannut liikkua niillä silmät kiinnikin. Metsäoppilaitokselta Toijalan läpi Likopohjaan, ja sitten Toijalanrannan saunan ja Vangonmäen hautausmaan kautta takaisin. Tästä huolimatta onnistuimme eksymään reitiltä jo heti ensimmäisen rastin jälkeen! Kello ei ihan pysynyt mukana, joten jatkoimme Y-risteyksestä suoraan, kun olisi pitänyt kääntyä toiselle Y:n haaralle. Tästä seurasi noin neljänsadan metrin mittainen pummi, kun emme viitsineet kääntyä takaisin, vaan menimme seuraavasta risteyksestä toiselle polulle. Ensimmäiseltä osuudelta jäi myös kaksi rastia välistä, ELY-keskukselta oli tullut tieto vain pari päivää ennen tapahtumaa, että Rasuanniemen kiertoa ei saa tehdä. Onhan se luonnonsuojelualuetta, joten ihan ymmärrettävää. Itseäni tämä ei varsinaisesti haitannut, pieni lyhennys matkaan, ja semmoselta pätkältä minkä tunnen kuin omat taskuni. Toki monelta muulta jäi hienot paikat kokematta. Ekalla kympillä oli myös hauska havaita porukoiden eri reitinvalintoja. Meidän kanssa aikalailla tasatahtia eteni eräs neljän hengen naisporukka, mutta kuitenkin siten että valtaosaa ajasta emme nähneet toisiamme. He vain ilmestyivät aina jostain risteyksestä eteemme tai taaksemme. Ihmettelimme myös paria vastaantullutta pyöräilijää, mutta ilmeisesti pääasia kuitenkin on sitten se, että ne kaikki rastit kerätään suht oikeassa järjestyksessä.

Tapahtumakeskuksen ohituksen jälkeen lähdimme kohti Vangonmäen ja Mäntäntien välisiä polkuja. Nämä neulasbaanat kuuluvat ehdottomasti omiin suosikkipolkuihini. Juoksu kulkikin mukavasti siellä, joskin kävelimme myös muutaman ylämäen joita reitille osui. Matkaa kuitenkin oli edessä sen verran, että ei mitään järkeä vetää itseään piippuun ennen ensimmäisen neljänneksen täyttymistä. Fiilis oli muutenkin todella hyvä. Janne osoittautui mainioksi seuramieheksi, ja juttua ja naurua riitti. Jyrikin teki tässä vaiheessa lopullisen päätöksen lähteä viidenkympin lenkille. Tälle osuudelle sattuvan Niinistö Mäntylän alueen poluilla eksyimme toisen kerran reitiltä. Menimme samaa matkaa kahden naisen porukan kanssa, kun yhtäkkiä tajusin että olemme samassa ylämäessä missä huomasimme Eeliksen kanssa viikko sitten juoksemallamme testilenkillä, että olemme reitiltä sivussa. Pieni vilkaisu karttaan, ja nyt oli jo käännyttävä takaisinkin. Tälle lisälenkille taisi tulla yhteensä parisataa metriä koukkausta. Emme onneksi olleet ainoat eksyjät. Hetken päästä kun käännyimme Mäntäntieltä kohti Haaralankangasta, Juho ja Tero pyöräilivät Mäntästä päin meitä vastaan. Kuulemma se oli kuitenkin vaan taktinen reitinvalinta...

Haaralankankaan enduropolut menivät ihan mukavasti. Leimattavat rastit katkoivat mukavasti matkantekoa, ja yhtäkkiä olimmekin jo Rapualtailla. Tässä vaiheessa kanssamme juosseet kaksi naista vaihtoivat 30 kilometrin lenkille, kun taas me lähdimme nousemaan Tupavuoren rinteitä ylöspäin. Saimme taittaa matkaa suurimmaksi osaksi ihan kolmistaan, välillä ohitsemme tuli muutama pyöräilijä, mutta juoksijat tuntuivat olevan vähemmistössä. Tupavuoren päällä olevalla rastilla tosin oli paljon porukkaa. Se vaikutti olevan aika monella oma taukopaikka. 
Jannen Rocky Balboa -hetki Tupavuoren päällä. 

Seuraavalla osuudella sai valita reitin. Mennäkö virallista polkua pitkin suon yli, vai kiertääkö asfalttia pitkin Hallintien vartta. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Sade oli alkanut, joten suopolku olisi varmasti ollut aika märässä kunnossa. Toki se olisi ehkä silti voittanut tuon asfalttipätkän. Tuulen ja sateen vihmoessa päin kasvoja, fiilis oli ensimmäistä kertaa vähän semmoinen, että olisipa jossain muualla. Onneksi tämä pätkä ei ollut mahdottoman pitkä, Heräkulmalta käännyttiin jo takaisin poluille kohti Ruuhikangasta ja lopulta Rotkojärveä. Ruuhikankaalla tapahtui reissun kolmas eksyminen. Juoksimme enduropolkua johonkin ilmansuuntaan, kun yhtäkkiä kello herjasi että olemme poissa reitiltä. Tässä kohtaa oli muutama muukin juoksija, ja useampi pyöräilijä. Katsoimme kellosta ja karttasovelluksesta, että meidän pitäisi itseasiassa olla monta kymmentä metriä pohjoisempana sijaintiimme nähden. Päätimme ottaa suoraan suunnan kohti pohjoista umpimetsän läpi. Pyöräilijöillä ei selvästi ollut luottoa meidän digitaitoihin, mutta muutama juoksija lähti rohkeasti seuraamaan meitä. Eipä siinä lopulta kauaa kestänyt, kun olimme taas oikealla polulla, ja matka kohti reitin läntisintä pistettä, Rotkojärveä jatkui. Tässä vaiheessa aloimme olla jo lähellä puolivälin krouvia.
Heräkulma
Iitankadun "pysäkki" vähän ennen Rotkojärveä. 

Rotkojärven pyöräparkin rastilla olikin sitten melkoinen kuhina. Toistakymmentä osallistujaa oli siinä pohtimassa strategiaa, ja paikalla oli myös valokuvaaja Touho Häkkinen. Rastin leimauksen kanssa oli myös monella haasteita, olimme sen verran korvessa, että matkapuhelinverkon kenttiä ei oikein tahtonut löytää. Itse sain rastin kuitenkin leimattua, ja lähdimme kiipeämään kohti Rotkojärven näköalapaikkaa. Olen itse viimeeksi käynyt siellä joskus 90-luvun puolella retkellä perheeni kanssa. Kipuaminen oli pahimmillaan ihan nelivedolla möyrimistä. Ei mikään ihme, että järjestäjät olivat kieltäneet edes yrittämästä tuonne menemistä polkupyörällä. Lopulta lyhyen, mutta jyrkän nousun päätteeksi kallionkielekkeeltä avautuivat upeat näkymät. Leimasimme rastin, pyysimme kanssakilpailijaa ottamaan meistä joukkuekuvan, ja sitten jatkoimme matkaa. Tässä vaiheessa jo oli vahva fiilis siitä, että kannatti lähteä 50 kilsalle kolmenkympin sijaan.
Jannen kanssa kepeällä jalalla kohti Rotkojärveä. 📷: Touho Häkkinen
Rastin leimausta. Kuvassa myös juoksijat jotka lähtivät rohkeasti peräämme Ruuhikankaalla umpimetsän läpi. 📷 Touho Häkkinen
Rotkojärven pohjan puro. 
Jyrkänteen huipun maisema ei kyllä näytä kuvassa yhtä vakuuttavalta, mitä se oikeasti on. Menkää vaikka itse katsomaan! 
Joukkuekuva. Fiilikset välittyvät ilmeistä. 
Suurpedon jahtaamana takaisin kohti Jämsänkoskea 📷 Touho Häkkinen 

Paluumatka aloitettiin ihan kaikessa rauhassa. Jalka alkoi jo pikkuisen painamaan, ja polkukin oli paikkapaikoin aika kivistä ja vaikeakulkuista. Tällä osuudella oli myös pyöräilijöille suositeltu vaihtoehtoinen reitti, mutta päätimme kuitenkin kulkea ihan virallista polkua pitkin. Pienen kivikkopolun jälkeen tulikin sitten todella hienoa juostavaa neulaspolkua Heräkulman soramonttujen lähistöllä. Matkaa alkoi olla kuljettuna jo 30 kilometriä, mutta vointi oli edelleen ihan mainio, ja juttukin luisti. Näillä main oli myös järjestäjien hoitama pieni huoltopiste, jossa sai täyttää vesipullot. Pysähdyimme tähän ehkä vähän liian pitkäksi ajaksi, jalat olivat todella kankean tuntuiset kun jatkoimme matkaa. En ollut yksin tuntemusteni kanssa, päätimme porukalla mennä toiseenkin suuntaan valinnaisen pätkän asfalttitietä pitkin. Siinä hölkätessä jalat taas pikkuhiljaa vertyivät, ja etenimmekin ihan hyvää tahtia kohti Kollinkangasta jossa reitti jatkui taas polkuja pitkin.
Paluumatkalla Heräkulman suunnilla 📷 Janne
Oli siellä tosiaan muutakin kuin pelkkää neulasbaanaa... 
Myös sitä kamalaa asfalttia! 📷 Janne

Kollinkankaan poluilla eteneminen oli itselläni pääosin kävelyä. Jyri ja Janne onneksi armollisesti odottelivat minua. Enduropolut olivat todella kuoppaisia, ja meno oli kuin pumptrackilla. Tilannettani ei myöskään helpottanut, että edessä oli vielä pitkä pätkä varsin pehmeää moottorikelkkauraa Tupamäen sepelimontuilta aina Ritarinkankaalle asti. Moottorikelkkauralla Jyri selkeästi huomasi jo, että itselläni alkoi pienimuotoinen seinä tulla vastaan, ja hän antoikin varmasti loppureissuni pelastaneen neuvon, että "ota energiaa vartin välein!". En olisi itse edes tajunnut tuota, sen verran alkoi jo mieli sumenemaan. Moottorikelkkauralta pois päästyä alkoikin taas elämä jo voittamaan. Kellossa näkynyt jäljellä oleva matka oli myös kutistunut alle kymmeneen kilometriin, joten siitä sai myös lisävoimia. Kaiken lisäksi tiedossa oli enää oikeastaan pelkkää tasaista baanaa ja hyväkuntoisia polkuja, joten Miekkainpetäjän rastilla olo oli taas jo niin normaali, kuin se voi tämmöisellä matkalla vaan olla. Loppumatka Haaralankankaan ja Vangonmäen polkuja taittuivat melkein koko matkan ajan hölkäten, joten voimia oli kuin olikin vielä jäljellä! Viimeisen rastin jälkeen otimme vielä yhden umpimetsäpätkän, kun emme meinanneet löytää oikeaa polkua. Lopulta muutaman kymmenen metrin rämpimisen jälkeen se tuli vastaan, ja jäljellä oli enää lyhyt hölkkä maaliin. Maaliin tulimme kuitenkin väärästä polkupistosta, mikä tarkoitti muutamaa kymmentä lisämetriä. Näin sain kuitenkin itselleni kelloon vähän yli 50 kilometriä, mikä tarkoitti samalla omaa kaikkien aikojen toiseksi pisintä juoksulenkkiäni! Virallinen matka taisi olla 49,2 km, joten ei meitä oikomisista voi ainakaan syyttää. Maalissa järjestäjän aika näytti itselleni 7:43:20, mikä on noin puolitoista tuntia parempi, kun se mitä lähdin tavoittelemaan! Kaiken kaikkiaan sijoitus oli puolenvälin nurkilla kaikista 50 kilsan juoksijoista (tuloksia ei ole vielä korjattu, joten siellä näkyy vielä viidellekympille ilmoittautuneet 30km juoksijat 50km sarjassa), joten täytyy kyllä olla todella tyytyväinen! Totuuden nimissä ilman Jyrin ja Jannen piiskausta en olisi kyllä ikinä pystynyt moiseen aikaan!

Maalissa kaikilla selkeästi fiilis todella korkealla! 
Olihan siinä reissua kerrakseen. 

Kisan jälkeen pääsimme Gradian tiloihin pesulle, ja erinomaisen hyvälle kasvissosekeittoruoalle! Gradian ruokalasta pois lähtiessämme kohtasimme vielä eräät reitillä muutamaan kertaan tapaamamme naiset nopeasti, ja heiltä pääsi ihan spontaani naurunpurskahdus, kun he näkivät aika vaivalloisen kävelyni. Nyt päivä tapahtuman jälkeen jäljellä on enää aika voimakas lihasten jäykkyys, mutta muuten ei mitään sen ihmeellisempää vaivaa ole. Kengät eivät hiertäneet rakkoja, eikä polvissakaan ole mitään tuntemuksia. Sateessa kastuneet trikoot tekivät hiukan nivusiin pientä hiertymää, mutta ei mitään sen pahempaa. Nyt ajattelin pitää pari viikkoa kuitenkin ihan vaan taukoa juoksuhommista, ennenkuin marraskuun loppupuolella alkaa treenit ensi vuoden koitoksia varten! Toistaiseksi olen ilmoittautunut Himos Winter Trailille 13+25 kilometrin matkalle, sekä Karhunkierrokselle 83 kilometrin matkalle. Iso kiitos Halloween Hiken järjestäjille! Ihan huippu tapahtuma, johon varmasti palaan vielä uudemman kerran!

Nähdään poluilla! 

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Vaarojen Maraton 2022

Kolin kansallispuisto, Jauholanvaara. 1.10.2022. Herajärvi ja upea ruska + allekirjoittanut pilaamassa maisemaa. Kuva: Touho Häkkinen

"Never again!", kuten Jyri asian ilmaisi viime vuoden Vaarojen maalintulon jälkeen. Vaan kuinkas sitten kävikään? Tiketit ostettiin heti kun ne tulivat myyntiin, ja taas sitä oltiin Kolilla perjantaina illansuussa 30.9.2022 tarkoituksena juosta, tai ainakin edetä jollain tavalla ilman moottorin tai pyörän apua Vaarojen Maraton. Lähtökohdat eivät luvanneet itselleni hyvää, sairastuin Aulanko Tower Trailin jälkeen pieneen flunssaan, jonka kourissa kärvistelin koko Aulangon jälkeisen viikon. Kaikkein ikävimpänä asiana, onnistuin tartuttamaan sen myös Emmaan, joka sairastui Vaarojen viikon alkupäivinä. Eelis oli joutunut myymään oman tikettinsä jo aikaisemmin, joten päädyimme lähtemään Kolille kolmistaan Jyrin ja Pekan kanssa.

Matka meni mukavasti, Pekka teki etätöitä alkumatkasta ja me keskustelimme Jyrin kanssa kisataktiikasta. Perinteinen kauppareissu Juukaan, ja siitä Kolin kylälle numerolappujen hakuun. Kolin Salen aulassa törmäsimme myös iltalenkillä olleeseen Jimiin, jonka kanssa sovimme illallistreffit Sokos Hotel Kolin buffettiin. Yritimme ujuttaa kisahintaan kuulunutta buffetlippua jo etukäteen tarjoilijoille, mutta kävikin ilmi että se oli voimassa ainoastaan kisapäivänä. Päädyimme lopulta Jyrin kanssa tilaamaan herkulliset pizzat, Pekka lähti buffetin kimppuun.

Ilta mökillä sujui rauhallisesti. Itse pakkasin juoksurepun valmiiksi ja täytin lötköpullot urheilujuomalla. Olin kotona katsonut, että viime vuoden aikani oli ollut 8:29:50, joten ajattelin että tavoite tälle vuodelle voisi olla juurikin tuo kahdeksan ja puolen tunnin alitus. Olihan valmistautuminen jo kesästä alkaen ollut aika tahmeaa, kaiken kruununa viikko ennen kisaa sairastettu flunssa. Tätä silmälläpitäen olin pakannut eväätkin. Neljä pakettia Noshtia, neljä geeliä, pari kofeiinishottia, urheilujuomaa ja varmuuden maksimoimiseksi Snickers, suolapähkinöitä ja suolaa. Mikäs sen hauskempaa kuin retkeily, ja retkeilyeväät!
Parempi överit kuin vajarit! 

Kisapäivä valkeni tihkusateisena, joskin aika lämpimänä. Jyri ja Pekka vannoivat pitkien housujen ja pitkien paitojen nimeen, mutta itse olin kyllä suunnitellut lähteväni shortseilla, lyhyellä juoksupaidalla ja irtohihoilla. Epävakaisen sään vuoksi pakkasin juoksureppuun vielä ohuen pakattavan juoksutakin. Sitten vaan auton nokka kohti tuolihissin pysäköintialuetta. Tuolihissimatkalla alkoi jo satamaan vettä vähän enemmän kuin pelkästään tihkuttamalla, joten ylhäällä päätin ottaa takin repusta ja heittää sen vielä niskaan ennen reitille lähtöä. Sitten vaan nopea joukkuekuva, ja menoksi!
Sumua Pielisellä 
Kohta mennään! 

Kisa alkoi suunnitelmien mukaan. Jyri lähti pitämään kovempaa vauhtia, ja me tulimme Pekan kanssa rauhallisesti perässä. Sade oli lakannut, ja juoksu tuntui maistuvan mukavalta. Pekalla oli kenkien pidon kanssa isoja ongelmia, ja Ikolanahon laskussa hän kaatuikin, mutta onneksi mitään ei sattunut. Mäkränaholle vievä jyrkkä lasku otettiinkin sitten todella varovaisesti kummankin toimesta. Oma kenkävalintani tuntui varsin onnistuneelta, Aulangolta ostamani VJ XTRM2 tarjosi suorastaan naurettavan hyvää pitoa. Mäkrän nousu on itselleni tuttu jo kahdesta kisasta, joten tiesin mitä odottaa. Toistakymmentä katumaratonia juossut Pekka puolestaan puhalteli huipulla touhun raakuutta. Ei ole Tukholman Maratonilla tämmöisiä nousuja! Sää alkoi myös selkenemään, ja näkyvyys Pielisellekin alkoi olla niinsanotusti kohdillaan aamun sumun jälkeen. 
Kansallismaisema

Mäkrän laskun otimme taas todella varovaisesti, päästelimme muita juoksijoita ohitse ja varoimme kaatumisia. Hiekkatien pätkällä kohti Havukanahoa otimme aika rauhakseen. Ylämäen kävelimme, mutta muuten rennon letkeää juoksua. Pekallakin tuntui hiekkatiellä kulkevan paremmin kuin juurakkoisilla ja kivisillä poluilla. Havukanaholta Jauholanvaaralle kulkevalla polulla meillä alkoi sitten olla jo vähän vauhtieroa, itse en pysyisi Pekan perässä maantiellä luultavasti kilometriäkään, mutta poluilla taas minun vauhtini on hiukan Pekkaa kovempaa. Tähän varmasti kyllä vaikutti myös kenkävalinta. Jauholanvaaralle tultaessa Pekka oli jäänyt hieman jälkeeni, joten pysähdyin odottelemaan. Siellä sattui myös päivystämään Touho Häkkinen kameransa kanssa, ja hän pyysikin minut poseeraamaan upeassa ruskamaisemassa. Tuloksena syntyi tämän blogin kansikuvana oleva hieno otos. Häkkinen nappasi myös pari muuta kuvaa, ennenkuin Pekka tuli vaaran päälle. Pidimme pienen energiapaussin, ja jatkoimme matkaa kohti Lakkalaa.
Jauholanvaaralla jalka nousi ainakin näön vuoksi. Kuva: Touho Häkkinen 
Vaarojen Maratonilla voi kohdata myös vähemmän vaarallisia eläimiä. Kuva: Touho Häkkinen 

Polku kohti Lakkalaa on pääosin varsin mukavaa ja juostavaa. Mahtuupa sekaan myös Vaaroilla harvinaisempaa neulasbaanaa. Pidimme vauhdin kuitenkin maltillisena. Omaa menoani alkoi tässä vaiheessa hieman haitata oikean akillesjänteen kohdalle muodostumassa oleva rakko. Joku fiksumpi olisi ehkä kiristänyt kenkiä tässä vaiheessa, mutta itse vihaan sitä että joutuu kisassa (tai ylipäätään lenkillä) säätämään minkään varusteen kanssa. En siis kiristänyt kenkiä... Irtohihat otin kuitenkin pois käsistä, ne olivat ensinnäkin aika kuumat, ja toisekseen kompressiohihat alkoivat vähän puristaa muutenkin turvonneita ranteita. Vähän ennen Lakkalan tilaa meidät ohitti kaksi naista, joista toinen tunnisti minut Instagramista, hän myös muisti että olimme kohdanneet Karhunkierroksella. 
Kyllä Vaaroillakin on neulasbaanaa! 

Lakkalasta Kiviniemeen johtava osuus ei ole noussut omien suosikkieni joukkoon tällä reitillä. Se sisältää kyllä jopa ihan juostavaakin polkua, mutta maisemallisesti kyseinen pätkä ei vedä vertoja muulle Vaarojen reitille. Pidimme yhä rauhallisen tahdin, ja veneille ja Kiviniemen huoltoon saavuimme molemmat varsin hyvävoimaisina. Tässä vaiheessa olin noin 17 minuuttia perässä viime vuoden aikaa, mutta en oikeastaan noteerannut sitä, kun vasta kisan jälkeen. En tosiaankaan juossut (vielä tässä vaiheessa) aikaa, vaan itseäni vastaan. Huollossa tuntui menevän paljon aikaa. Minulla oli hienosti urheilujuomajauheet pakattuina minigrippeihin, mutta minigripeistä jauheen tyhjentäminen pienellä suuaukolla varustettuihin lötköihin on mahdoton tehtävä! Varmasti yli puolet jauheesta varisi suoraan maahan. Kuka ihme on ajatellut, että on hyvä idea laittaa pienet suuaukot lötköihin? Ihan järjetöntä! 
Pekka Lakkalan ja Kiviniemen välillä 

Huollon jälkeen odottikin sitten reitin vaativin etappi. Ryläys kummitteli mielessä, olinhan katkennut sinne aivan totaalisesti viime vuonna. Ennen Ryläystä ollut Kolinvaaran nousu ja lasku meni itseltäni paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Erityisesti nousu yllätti, muistelin sen olleen paljon vaativampi! Laskuhan toki on varmastikin koko kisan vaikein lasku. Pekalla erityisesti oli lipsuvien kenkien kanssa haasteita siinä. Itse muistelin kauhulla kahden vuoden takaisia kokemuksiani kipeän polveni kanssa. Nyt ei onneksi mikään muu vaivannut vielä kuin oikean akillesjänteen rakko. Etureidet ja nivuset osoittivat pieniä kramppailun merkkejä, mutta en osannut niistäkään huolehtia. Pidimme juomatauon Ryläyksen ensimmäisen nousun puolivälissä, ja otin siinä samalla muutaman kiteen suolaa. 

Ryläyksen pätkän alettua Pekka alkoi jäämään tasaisesti minun vauhdista. Pysähdyin erään nousun päälle odottamaan, mutta jo hetken seistyäni paikallani alkoivat jalat kangistua uhkaavasti. Käytännössä minun oli pakko jatkaa matkaa, kun Pekkaa ei vielä edes näkynyt nousussa, joten laitoin Pekalle viestin ja jatkoin eteenpäin. Tuntui tietysti ikävältä jättää Pekka yksin taivaltamaan ja toki tuntui myös ikävältä lähteä taas yksin kohti Ryläystä. Hetken ajan kuluttua kohtasin meidät ennen Lakkalaa ohittaneet naiset, ja päädyin hetkeksi juoksemaan yhdessä heidän kanssaan. He jäivät kuitenkin ottamaan valokuvia upeasta ruskasta, joten jatkoin taas matkaa yksin. Jyri soitteli tässä vaiheessa, että hän oli juuri huiputtanut Ryläyksen ja kannusti ottamaan kiinni. Välillämme oli noin 3 kilometriä, joten totesin yrityksen toivottomaksi ja keskityin vaan omaan tekemiseeni. Viime vuonna kanttasin täällä oikein huolella, ja silloin kun en edennyt yksin, minua ohiteltiin sekä oikealta että vasemmalta. Nyt minä olinkin se, joka ohitteli muita! Ennenkuulumatonta. Pieni sadekuurokin virkisti mukavasti itseäni tässä vaiheessa. Itse Ryläyksen huippu tuli lopulta vähän taas yllättäen eteen, ja matka kohti pitkospuita jatkui. 
Ryläyksen nousun alkuvaiheita. Tässä kohtaa pysähdyin vuosi sitten ottamaan yhden kofeiinishotin
Upea maisema Ryläyksen noususta Herajärven yli Pieliselle. Valitettavasti kuva ei tee oikeutta maisemalle. 
Ryläyksen huippu

Jos Lakkalasta Kiviniemeen ei ole oma suosikkipätkäni, niin sitä ei myöskään ole Ryläyksen huipulta Peiponpellon huoltoon. Erityisesti tuo Ryläykseltä pienelle hiekkatienpätkälle johtava osuus tuntui taas ihan loputtoman pitkältä, vaikka ei se oikeasti taida olla kuin pari kilometriä. Hiekkatien pätkä on sinänsä mukavaa vaihtelua Ryläykseen, varsinkin kun se viettää vielä alaspäin. Siinä pystyy oikeasti juoksemaankin. Peiponpellon huoltoon johtava polku on samaa sarjaa, kun Ryläykseltä tielle johtava polku. Se tuntuu paljon pidemmältä kuin onkaan. 

Lopulta kuitenkin löysin tieni huoltoon. Jalkani alkoivat jo kangistumaan pullojen täyttelyssä, joten en todellakaan jäänyt säätämään urheilujuomajauheen kanssa. Jatkoinkin suoraa päätä matkaa kohti Ikolanaholle nousevaa ylämäkeä. Tein tässä mäessä liikkeessä loput huoltotoimenpiteet, eli kaivoin viimeisen etapin eväät repun selkätaskusta etutaskuun. Vähän ennen Ikolanahoa valokuvaaja Touho Häkkinen tuli jo toista kertaa päivän aikana vastaan. Kohtaaminen sattui sopivasti tämän nousun ainoaan juostavaan pätkään. 
Peiponpellon ylämäessä hyvä fiilis! Maaliin alle 10 kilsaa. Kuva: Touho Häkkinen 

Mäkrän takapuolen nousussa oikean akillesjänteen rakko vihdoin puhkesi, ja toi pientä helpotusta. Erityisesti ylämäet olivat aika kivuliaita siellä osastolla ennen puhkeamista. Siitä innostuneena laskettelin Mäkrän juurelta metsäautotielle suorastaan hurjaa kyytiä. Toki etureisissä ei ollut enää kauheasti voimaa jarrutella, oli vaan helpompi antaa painovoiman tehdä työtään. Jouduin huutelemaan varoituksia muille juoksijoille että en pysty hallitsemaan vauhtiani, onneksi kaikki kerkisivät alta pois. Metsäautotieltä alkaen aloin oikeastaan vain ja ainoastaan ajatella maaliin pääsyä. Pikku-Kolin portaissa tuntui, että etureidet ovat ihan lopullisesti syöty. Ajatus loppunoususta hirvitti. Rantatielle johtava alamäki liukkaine puuportaineen tuli pitävillä kengillä paremmin kuin koskaan aikaisemmin, sain siitä uutta uskoa että kyllä se loppunousu selätetään. 

Satamasta kohti Ukko-Kolia kurvatessa katsoin kellostani, että minulla olisi vielä seitinohuet mahdollisuudet alittaa kahdeksan ja puolen tunnin aika! Tästä sisuuntuneena laitoin ihan kaikki peliin. Ohitin jopa useamman kilpailijan vielä tämän nousun aikana, joskin tosin kyllä myös minut ohitettiin. Viimeisen jyrkimmän rypistyksen kohdalla silmissä alkoi jo mustenemaan ja huomasin huutavani kannustajille hoiperrellessani että etureisissäni ei ole mitään jäljellä, ne myös kramppasivat todella voimakkaasti. Ystävällisesti minut ohjattiin viimeisestä mutkasta vielä oikeaan suuntaan, ja kun näin punaisen maton, pistin vielä juoksuksi. Lopulta ylitin maaliviivan aivan fyysisesti loppuun ajettuna ajassa 8:29:49! Tavoite täyttyi, ja viime vuoden aika alittui sekunnilla! Eteenpäin on menty, sanoisi Antti Muurinen. Tämä toi ihan uutta virtaa, ja maalissa vastaanottamassa olleen, hienon ajan juosseen Jyrin opastamana lähdin kohti hotellin saunaa, jossa teki hyvää päästä purkamaan kisaa muiden kanssa! 
Maalisuora! Kiitos kuvista Jyrille! 
Maaliposeeraus. Kuva: Hannu Airila

Saunan jälkeen odottelimme Jyrin kanssa vielä Pekan maaliin. Pekka taisteli ensikertalaisena upeasti reitin maaliin asti. Vaaroilla se ei ole missään nimessä itsestään selvyys! Kävimme vielä porukalla syömässä kisabuffetin, ennenkuin siirryimme mökille palauttelemaan. Paikkasin myös oikean jalan rakkoni, Compeed sattui olemaan juuri sopivan kokoinen. Tällä hetkellä tuntuu ehkä siltä, että Vaarojen Maratonin 43 kilsaa on pelattu läpi. Tosiaan sinänsä ihan hauska homma että tämmöisellä reitillä ja näillä ajoilla pystyy kahtena perättäisenä vuonna juoksemaan sekunnin sisään. Tietysti positiivista, että nyt tuli parempi aika kuin viime vuonna, mutta pitkässä juoksussa tuo sekunti on aika vähän. Tasaisella taulukolla minulla olisi 59 vuoden päästä minuutin parempi aika. Ehkä joku vuosi tuo myyttinen Eteläpää saattaisi kiinnostaa... 
Pekka maalissa 
Rakko

Kiva jos jaksoit lukea loppuun asti! Tulkaa moikkaamaan jos näette poluilla tai kisoissa!