Vaarojen Maraton 2021

Viime syksyn synkät hetket Vaaroilla välkkyivät vielä mielessä talvella ilmoittautumisen avautuessa. Pikku-Kolin portaissa kiroilu ja Kolinvaaran jyrkkä lasku jyskytti takaraivossa - miksi ihmeessä olin uudestaan lähdössä siihen samaan rääkkiin? Vanha sanonta: "Kaverit yllyttivät..." Jep. Meitä oli alunperin lähdössä Vaaroille viiden hengen porukka, joista neljän oli tarkoitus juosta. Minä, Jyri ja Emma 42 kilometriä ja Olli 7 kilometriä. Annan oli tarkoitus toimia huoltojoukoissa koirien kanssa. Loma-Kolin puolelta varattu mökki oli kuitenkin sen verran tilava, että viikko ennen Vaaroja näytti siltä, että seurueeseemme kuuluukin yhteensä 8 henkeä, matkoina lähes kaikki mahdollinen tarjolla oleva 7 kilometrin pyrähdyksestä aina 130 kilometrin ultraan asti. Niin vain suomalaisten varhaiskeski-ikäisten harrastelijaurheilijoiden kropat antoivat periksi, ja kisan aattona perjantaina mökille päätyi lopulta ainoastaan neljän hengen porukka. Tuosta neljästä hengestäkin Emma vaihtoi maratonmatkansa puolikkaaseen pohkeen revähdettyä tanssitunnilla kolme viikkoa ennen Vaaroja. Vaarallista hommaa!

Starttasimme perjantaina Emman kanssa heti aamusta Jämsänkoskelta kohti Jyväskylää. Emma teki vielä puolikkaan työpäivän, ja itse kiertelin ympäri kaupunkia useamman kilometrin kävellen ja haistellen nousevaa rallitunnelmaa. Olihan Suomen MM-rallin määrä startata Harjun erikoiskokeella Jyväskylässä perjantaina. Yhden aikaan hyppäsimme sitten Jyrin ja Annan kyytiin ja otimme suunnan Kolille. Matka meni rattoisasti ralliradioa kuunnellen ja lauantain kisastrategiaa laatiessa parin pysähdyksen taktiikalla. Kolin kylään saavuimme illansuussa vähän sen jälkeen kun 130 kilometrin ultramatkalaiset olivat aloittaneet taipaleensa. Numerolappujen haussa meidän perään sattui maratonin ennakkosuosikkeihin kuulunut Henri Ansio, joten ainakin hetkellisesti olimme Jyrin kanssa kärkeä edellä! Numeroidenhaun jälkeen vielä nopea siirtymä Loma-Kolille ja viimeiset hiilaritankkaukset pizzan muodossa. Viime vuoden tapaan uni tuli pitkän ajomatkan rasituksen ansiosta varsin nopeasti. 

Jyri oli tilannut komean seuran tarran suksiboksiin! 

Timman kanssa jossain Jyväskylän ja Kolin välimaastossa. 

Mökin terassilta aukeni kaunis syksyinen järvimaisema. 

Kisa-aamuna kello herätti kuuden aikoihin. Aamiaiseksi kahvia, sämpylää, karjalanpiirakkaa, kananmunia, banaania ja tuoremehua. Harvoin tulee itse syötyä noin tuhtia aamupalaa, mutta odotettavissa oleva rankka päivä sai jopa minut poikkeamaan tavoistani. Anna lähti viemään Emmaa aikaisemmin olleeseen puolimaratonin lähtöön ja me jäimme Jyrin kanssa vielä tekemään viimeiset valmistelut. Pitkällisen harkinnan ja monen eri mutkan kautta Jyri päätti lähteä kisaan pitkillä housuilla, itse lähdin shortseilla ja teknisellä pitkähihaisella aluspaidalla jonka päälle heitin vielä juoksupaidan. Energiaa laskeskelin yhteensä kahdeksan ja puolen tunnin reissulle, juoksureppuun sujahti yhteensä 12 geeliä, kaksi Snickersiä, yksi proteiinipatukka, yksi banaani ja yksi sokeripala. Tarkoitus oli ottaa energiaa aina tasan puolen tunnin välein, tätä varten laitoin myös kelloon hälytyksen. Lisäksi täytin juomarakkoon kaksi litraa vettä ja lötköpulloihin yhteensä litran urheilujuomaa. Pakkasin reppuun myös litraan sekoitettavan määrän Dexalin urheilujuomajauhetta ja pahan hetken varalle yhden kofeiinishotin. Joku voi ajatella että onpas isot määrät kaikkea, mutta viimeistään nyt kesän Himostrail 36 opetti itselleni sen, että mieluummin liikaa kuin liian vähän. Lopulta meidänkin lähtöaika koitti, ja Anna heitti meidät ylös Sokos Hotel Kolin parkkipaikalle asti. 

Päijät-Hämeen Mänty lähtövalmiudessa

Lähtöalueella ilma ei tuntunut yhtä viileältä kuin vuosi sitten. Hetken jo ajattelin vaihtavani pitkähihaisen paidan pois, mutta rullaavien lähtöaikojen ansiosta saimme Jyrin kanssa hienon idean, että mitä pikemmin lähdemme reitille, sitä pikemmin saamme palauttavat oluet käteen maalissa. Niinpä siis suoraan metsään. Reitin alkua oli hieman muutettu viime vuodesta, en tiedä tuntuiko vaan siltä vai onko vika huonossa kunnossa, mutta ikäänkuin nyt olisi ollut alkupätkällä enemmän nousuja kuin viime vuonna? Toisaalta polku oli (vielä tässä vaiheessa) helppokulkuista, joten alkumatka tuli ilman minkäänlaisia ongelmia. Mäkrän nousun otimme aika rauhallisesti, ja huipulla pysähdyimme Jyrin kanssa nappaamaan pari valokuvaa. Sumu oli tosin melkoinen, joten näkyvyys etenkin Pielisen suuntaan oli aika rajoittunut. Itseäni vähän kyllä alkoi jännittämään. Näillä main omat vaikeuteni alkoivat vuosi sitten... 

Jyrin kanssa Mäkrän päällä. 

Hyvä ja rento meno! Kuva: Jere Alén 

Mäkrän laskussa fiilis oli korkeammalla kuin ehkä koskaan juostessa. Viime vuonna tuskailin tätä samaa alamäkeä kipeän polven kanssa tietäen, että reissua on vielä karvan vajaa 40 kilometriä jäljellä. Nyt ei mitään tuntemuksia jaloissa eikä muuallakaan, Jyrilläkin tuntui olevan juoksu hyvällä mallilla, joten mikäs siinä mennessä upeassa Pohjois-Karjalan Ruskassa. Jossain vaiheessa Mäkrän laskua takaa kuului tuttu ääni. Meidän perään lähtenyt lähtöalueella näkemäni Olli (eri mies, jonka piti alunperin lähteä pyrähdykselle) saavutti meidät. Näyttäisi itselläni olevan tapana Vaaroilla kohdata Jämsäläisiä tai Jämsäläislähtöisiä juoksijoita. Mikäs sen mukavampaa.

Mäkrän jälkeinen lyhyt tienpätkä juostiin muutaman hengen porukassa. Hauska oli kuulla, että eräs henkilö tästä porukasta oli juuri pari päivää ennen kisaa lukenut blogini viime vuoden kommelluksista! Lopulta poluille kännyttyämme meidän kolmikon ja erään naisen johtama letka keräsi peräänsä lopulta varmaan parisenkymmentä juoksijaa. Vauhti tuntui olevan kaikille ihan sopivaa, tai sitten polut olivat liian kapeita ohituksille. Lopulta Jauholanvaaralle noustuamme oli aika hajoittaa possujuna, pysähdyimme Jyrin ja Ollin kanssa nappaamaan muutaman valokuvan. Pitäähän sitä sosiaaliseen mediaan jäädä todisteita näiltä reissuilta. Lisäksi omilla vauhdeillani se on aikalailla se ja sama, että pysähtyykö välillä minuutiksi tai pariksi. Luultavasti muutaman minuutin pysähdys vaan parantaa loppuaikaa... 

Nousu Jauholanvaaralle. Kuva: Touho Häkkinen

Jauholanvaaran huipulla. Taustalla Herajärvi. 

Laskeutuminen Jauholanvaaralta kävi joutuisasti ja mukavasti. Olli otti vetovastuun, ja tahti hiukan kiristyi. Edelleen menimme silti ihan mukavan leppoisaa tahtia. Sykkeet pysyivät kurissa ja juoksu tuntui yhä mukavalta, vaikka polut alkoivatkin mennä vähän hankalampaan kuntoon. Mielestäni polut tuntuivat juurakkoisemmilta ja kivikkoisemmilta kuin viime vuonna, mutta ehkä senkin voi laittaa vaan huonon kunnon piikkiin. Todistimme myös yhtä pahaa kaatumista, kun vähän ennen Lakkalan tilaa eräs juoksija meni ihan kunnolla nurin jyrkässä ja kivikkoisessa alamäessä. Hän valitteli nilkan pyörähtäneen ympäri, mutta vakuutti että selviää ilman apua, joten jatkoimme matkaa kohti Lakkalaa ja Kiviniemen huoltoa. Ennen huoltoa olevaan vesistön ylitykseen oli kovat jonot veneille, joten päädyimme Jyrin kanssa menemään juuri kohdille sattuneeseen vetolossiin, Ollin jäädessä odottamaan venettä. Lossi oli ihan hauska kokemus, joskaan en koe että itsestäni oli mitään hyötyä vetohommissa. Mutta näön vuoksi yritin kiskoa köysistä sen minkä pystyin. 

Kiviniemessä heitin roskikseen matkan varrella kertyneet tyhjät geelipussit, nappasin repusta etutaskuihin geelejä Peiponpeltoon asti, söin muutaman suolakiteen ja täytin toisen lötköpullon vedellä johon lisäsin urheilujuomajauheet. Aikaa huollossa meni muutama minuutti, ja sitten olimmekin taas poluilla Jyrin ja Ollin kanssa. Seuraavaksi odottanut Kolinvaaran nousu oli vähintään yhtä raskas kuin viime vuonna. Vaaran laella puin kuitenkin sanoiksi ajatukseni. Reissua oli tässä vaiheessa takana reilut kolme tuntia, eikä itseäni sattunut vielä mihinkään. Vuosi sitten kolmen tunnin krouvissa polveeni oli sattunut jo reilun kahden tunnin ajan. Olli laskeskeli että mikäli onnistuisimme pitämään suurinpiirtein samaa tahtia maaliin asti, enteilisi se kuuden ja puolen - seitsemän tunnin loppuaikaa. Totesin että itselläni ei ole kyllä mitään mahdollisuutta yrittääkään Ryläyksen ylitystä tuota tahtia. Kolinvaaran laskun jälkeisellä tieosuudella huomasinkin jääväni pojista askel askeleelta, joten oli aika toivottaa toisillemme hyvää loppumatkaa. Tästä eteenpäin etenisin yksin. 

Ryläyksen viittoja kohti käännyttyäni menoni hidastui entisestään. Tässä vaiheessa minua alkoi kiusaamaan myös ilkeästi juiliva päänsärky. Erään jyrkän nousun jälkeen oli pakko pysähtyä nojailemaan isoon kivenlohkareeseen ja kaivaa repustani kofeiinishotti, jonka olin ajatellut säästää Peiponpellon huoltoon. Parin minuutin huilailu ja kofeiini auttoivatkin päänsärkyyn miltei välittömästi, ja matka saattoi jatkua. Viime vuonna Kolinvaaran laskun jälkeen ottamani särkylääke auttoi sillon polveen, ja Ryläys meni oikeastaan jopa ihan hyvin silloin. Lisäksi tuolloin menin Emman kanssa porukassa, joten siinä sai myös vähän tsemppausta. Nyt taivalsin pienessä tihkusateessa aivan omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni haastavia polkuja eteenpäin. Yhdessä vaiheessa meinasin hiukan eksyäkin eräässä polkujen haarassa, ja jouduin palaamaan takaisin jonkun matkaa. Ehkä nämä kaikki asiat kertaantuivat päässäni, ja ensimmäistä kertaa koko reissun aikana pieni turhautuminen alkoi hiipiä juoksupaidan sisään. Jälkeenpäin katsoin, että huolimatta viime vuoden polvivaivasta, Ryläyksen kahdeksan kilometrin mittainen Strava-segmentti oli kulkenut tuolloin pari minuuttia nopeampaa tahtia kuin nyt! Ryläyksellä koin ilman muuta omat vaikeimmat hetkeni tämän vuoden kisassa. 

Edelleenkään mihinkään ei kuitenkaan sattunut, ja loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen näkyville tuli viitta jossa kerrottiin Ryläyksen näkötornille olevan enää muutama sata metriä. Näkötorni tuli ja meni, ja samalla omat fiilikset kasvoivat. Tornin jälkeinen pienehkö pitkospuupätkä kulkikin oikein mukavaa vauhtia, sitten aloin vain odottelemaan sitä koska käännytään pienelle tienpätkälle ennen Peiponpeltoon johtavaa polkuosuutta. Tuo osuus oli oikeastaan koko loppumatkan kohokohta itselleni. Pystyin juoksemaan oikeastaan kaikki omalle tekniikalleni juostavissa olevat pätkät. Toiseen huoltoon saavuinkin olosuhteisiin nähden hyvävoimaisena. 

Huollossa samat toimenpiteet kuin Kiviniemessä höystettynä pienellä piipahtamisella Bajamajan puolella. Nestetankkaus ilmeisesti toimi suorastaan erinomaisesti kaikesta päätellen, energian imeytymisen kanssakaan ei ollut mitään ongelmia. Sitten vaan kohti viime syksyn painajaisia ja viimeistä reilua kymppiä. Nousu Ikolan Aholle ja siitä eteenpäin Mäkrän juurelle oli jopa raskaampi ja hapottavampi kuin olisin muistanutkaan. Aikaa tuntui tuhraantuvan ikuisuus. Onnekseni minulla oli kuitenkin ässä hihassa, ja kunnossa olevan polven ansiosta pystyin juoksemaan edessä siintäneen pitkän alamäen. Sen jälkeinen hiekkatie ja metsäautotie kulkivat myös oikein mukavasti. Nousu takaisin Mäkränaholle ja siitä eteenpäin Pikku-Kolille olivatkin sitten taas vaikeita. Erityisesti rappuset sylettivät - ja paljon. Polut olivat tässä vaiheessa myös omille jaloille (ja tekniikalle) puhtaasti kävelykunnossa. Ärsytti vahvasti oma saamattomuus, vaikka mihinkään ei varsinaisesti sattunut, niin juosta en silti pystynyt muuta kuin pari hyväkuntoisempaa pätkää. 

Laskettelurinteestä Rantatielle lasku alkoi sitten jo tuntua todella vahvasti etureisissä. Palauttelinkin pikkuisen Rantatiellä, kun ohi kauheaa vauhtia painanut 65 kilometrin sarjan J-P yritti houkutella peesiin. En olisi tuossa junassa pysynyt kyydissä varmaan edes ilman pohjilla ollutta 40 kilometriäkään, joten tyydyin hölkkäilemään omaa hidasta vauhtiani Kolin satamaa kohti. 

Loppunousuun taitettuani kaivoin puhelimen esiin laittaakseni viestin että minua voisi kohtapuoliin joku tulla hakemaan. Jyriltä oli tullut pari minuuttia aikaisemmin viesti, että hän oli päässyt maaliin, ja "never again!". Viime vuodesta muistan loppunousun lähinnä helpottavana kokemuksena siitä johdosta, että tiesin siinä vaiheessa liki yhdeksän tunnin Via Dolorosan olevan kohta ohi. Nyt mielessäni oli vain ärtymys. Tämäkin mäki vielä! Jalat olivat jo aika lopussa, mutta nousun varrella olleet kannustajat motivoivat kummasti. Aivan lopussa itselläni oli sitten oikeasti lähellä tulla jo itku silmään, kun huomasin maalia enteilevän punaisen maton, ja tajusin homman olevan oikeasti loppukiriä vaille valmis. 

Kaksi metriä maaliin, ja ilme on sen mukainen. Kiitos upeasta kuvasta Alisa Kinnunen. 

Punaisella matolla katselin vain ympärilleni ja yritin viritellä jotain juoksun kaltaista menoa. Lehmänkellot kilkkasivat ja kuulutus huusi nimeni maaliintulleiden joukossa. Olin sekä henkisesti että fyysisesti aivan loppu. Maaliintulokuvaa katsomalla voin vain muistella sitä fiilistä mikä itselläni oli tuossa kohtaa. Ajallisestihan tulos oli taas varsin kehno (8:29:50), mutta itselleni sillä ei ollut mitään väliä! Lähdin tuonne oikeastaan suurimmilta osin kukistamaan ne viime syksyn katkeransuloiset muistot, ja se onnistui! Kuulin myös monelta taholta, että polut olivat raskaammassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Siihen kun yhdistää raskaassa kunnossa olevan miehen, niin ei se nyt kauhean ruusuinen lopputulos voikaan olla. 

Maaliintulon jälkeen ei muuta kuin makkara suuhun ja elektrolyyttijuomaa perään. Kävin vaihtamassa kuivat vaatteet päälle ja matelin portaita pitkin parkkipaikalle johon Anna oli tullut hakemaan minua. Omaa etenemistäni tuskaillessani mieleeni tuli vanha lastenohjelma Harri ja Dinot, jossa eräässä jaksossa rautatietä ylittävä etana toteaa turhautunena odottavalle Harrille että: "Tämä on maksiminopeuteni!" Mökillä odotti lämmin sauna, kylmä olut sekä erinomainen suppilovahverorisotto. Jyrin kanssa perkasimme saunassa omat kisamme, ja tulimme molemmat siihen tulokseen että polut tosiaan olivat raskaassa kunnossa, miehissä ei tietysti ollut mitään vikaa. Emma oli suoriutunut kunnialla omasta puolikkaastaan, kolme viikkoa sitten revähtänyt pohje oli tietysti vaivannut kisassa paljon, mutta maalissa Emma oli ennen maratonin kärkeä, mikä oli erinomainen suoritus. 

Seuraavana aamuna aamiaispöydässä lauantaina "never again!" todennut Jyri sitten alkoi miettimään, että pitäisikö sitä sittenkin ensi vuonna lähteä Vaaroille. Itse en osaa kyllä tässä vaiheessa vielä jäsenellä niin tarkasti, että pystyisin päätöksen tekemään. On tässä onneksi vielä aikaa. Nyt päällimmäisenä mieleen jäi tietysti se, että paikat kestivät maaliin asti. Aika olisi tietysti voinut olla parempi, mutta ei siihenkään syytä oikeasti löydy kuin peiliin katsomalla. Nyt jos oikeasti edes jollain lailla tavoitteellisesti jaksaisi pienen levon jälkeen treenata marras- ja joulukuun, niin sen jälkeen voisi katsoa vähän omaa kuntoa ja alkaa miettimään ensi vuoden kalenteria. Ainoa varma asia on se, että Kolilla ja Vaarojen Maratonilla tulee aina olemaan paikka omassa sydämessäni. Kiitos vielä kerran hienolle mökkiporukalle, kyllähän tuo ystävien kanssa on mukavampaa kuin yksin. 

Aulanko Tower Trail 2021

Viime syksyn ATT kummitteli vielä takaraivossa siinäkin vaiheessa kun mietin että ilmoittaudunko vai en. Vuosi sitten koko muu seurueeni sairastui kisaviikolla, joten päädyin lähtemään yksin reissuun jossa hajotin polveni niin pahasti että vuoden 2020 päätapahtuma Vaarojen Maraton meni ihan pelkäksi retkeilyksi. No, kummitukset pitää kukistaa, joten ei muuta kuin Aulankoa kohti. Viime vuoden sairastuneesta ja osallistumisen siirtäneestä seurueesta Emma onnistui reväyttämään pohkeensa oikein kunnolla ja Anna sairastui kisaviikolla, joten lähdimme Jyrin kanssa kahdestaan. 

Matka Aulangolle sujui mukavasti, Padasjoella kävimme tankkaamassa vielä viimeiset hiilihydraatit hampurilaisten muodossa. Huolimatta pysähdyksestä olimme perillä reilusti tuntia ennen starttia. Jäipähän aikaa vaihtaa kamat päälle ja vähän haistella kisatunnelmaan. Paikalla näkyikin ennakkosuosikkeja, Juho Ylistä, Henri Ansiota ja ties ketä, mutta omia tuttuja ei kyllä tällä kertaa näkynyt. Olin nukkunut edellisen yön jostain syystä todella huonosti, joten itselläni riesana oli erittäin väsynyt olo, ja herätessä oli myös pientä päänsärkyä. Alkuperäinen suunnitelmani oli juosta pidempi matka ja yrittää parantaa viime vuoden aikaa. Omasta olostani en ollut kuitenkaan ihan sataprosenttisen varma, niin päätin laittaa omat vaihtovaatteeni tapahtumajärjestäjän varustesäilytykseen, jos päätyisinkin menemään lyhyemmän matkan - Jyri oli kuitenkin suuntaamassa pidemmälle reitille, niin se olisi pitkä aika odotella shortseissa ja t-paidassa omia kamoja Jyrin autosta. Jälkikäteen katsottuna tuo oli erittäin viisas päätös.

Jyrin kanssa hetkeä ennen starttia.

Kuuman ryhmän lähtö, Juho Ylinen on jo ottanut oman paikkansa keulilla. 

Katselimme kuuman ryhmän lähdön, ja Aulangon joustavien lähtöryhmien perusteella päätimme lähteä matkaan kakkosryhmässä. Pääsisipä aikaisemmin pois. Silmämääräisesti arvioituna tuossa ryhmässä oli selkeästi enemmän porukkaa kuin viime vuonna nelosryhmässä, josta itse päädyin starttaamaan. Totesin Jyrille starttia odotellessamme että minua ei kannata tänään odotella, olo ei vieläkään ollut mikään paras mahdollinen, joskin pääkipu oli onneksi jo hellittänyt. Ilmeisesti aamun ja aamupäivän aikana nautitut lukuisat kahvikupit, ja Padasjoella syöty hampurilainen olivat tehneet tehtävänsä. Jyri katosikin maisemaan jo heti ensimmäisessä nousussa todella kevyen näköisellä askeleella. Itse päädyin viime vuoden tapaan kävelemään tuota ensimmäistä nousua, sykkeet olivat jo siinä vaiheessa punaisella. Nousun päällä myös kurkussa alkoi tuntua pientä karheutta, joten matkavalinta oli jo tässä vaiheessa selvä - ei mitään järkeä lähteä pidemmälle lenkille. 

Ensimmäiset 4-5 kilometriä taittuivat varsin leppoisaa tahtia edenneen porukan peesissä. He tarjosivat mahdollisuutta mennä ohikin, mutta vauhti oli itselleni juuri sopivaa, eikä minkäänlaista halua kovempaan tahtiin ollut. Tämä porukka kuitenkin pysähtyi hetkeksi juuri kun alettiin nousta kohti Mummonmäkeä, joten ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa eteenpäin. Tässä vaiheessa ohi alkoi tulla myös enenevässä määrin kolmoslähtöryhmän kovimpia menijöitä, joten tarkkana sai olla että ei kolannut vahingossa ketään nurin. 

Mummonmäellä. Kuva: Miska Koivumäki

Perkeke näitä kallioiden ylityksiä! Kuva: Miska Koivumäki 

Mummonmäen laskeutuminen oli jäänyt jo viime vuodesta mieleen todella siistinä ja haastavana teknisenä polkuna. Edelläni mennyt juoksija päästi minut ohi, joten en kehdannut jäädä kauheasti jarruttelemaan. Toisaalta alamäkivoittoinen osuus sai vähän sykkeitä laskemaan, eikä kurkkukipukaan ollut mennyt mitenkään pahempaan suuntaan, niin mikäs siinä lasketellessa. Samoilla vauhdeilla laskettelin sitten aina lenkkien risteykseen saakka, josta tosiaan tällä kertaa taitoin vasemmalle pitkospuille. Juoksu kulki todella mukavasti niitä pitkin, ja huoltoon tultaessa jopa vähän harmitti että en lähtenyt pidemmälle lenkille. Olo oli selvästi parempi kuin startissa. Ohitin huollon pysähtymättä, ja pian tämän jälkeen 22 kilometrin kisassa kakkosena ollut Henri Ansio ohitti minut. Yritin pururadalla roikkua hetken Henrin koukussa, mutta se hetki kesti ehkä 15 metriä, jos sitäkään. Hurjaa oli vauhti! 

Jos huollon kohdalla oli harmittanut päätös lyhyemmästä matkasta, niin hyvin pian huollon jälkeen kun taitettiin poluille kohti Aulangon näkötornin nousua, se päätös helpotti. Todella vaativa juurakkoinen ja mutkitteleva polku tuntui pahimmillaan jopa ylitsepääsemättömältä esteeltä. Jossain vaiheessa huomasin takanani tulevan Eetu Nordmanin ja pysähdyin polun viereen antamaan tietä. Eetu morjesti jopa vielä iloisemmin kuin muutama viikko sitten Himoksella ohittaessani minut. Eihän tämän miehen tyylistä voi olla pitämättä! Oma nousuni kohti Aulangon huippua sujui lopulta kanssa ihan mukavasti, ja itsekin jopa saavutin edelläni muutaman kymmenen metriä nousuun lähteneen juoksijan ja ohitinkin hänet hieman ennen pururadan pätkää, jossa juostaan hetken aikaa vastaan jo alhaalla järvenrannassa käyneitä juoksijoita. 

Lasku järvenrantaan kummitteli takaraivossa viime vuodelta suorastaan painajaismaisena. Kipeän polven ja kramppaavan nivusen kanssa se tuntui monta kertaa pahemmalta kuin mikään nousu vuosi sitten, mutta nyt se meni kuin vettä vaan! Nousu takaisin tornille meni aika leppoisasti, laskeskelin mielessäni että sen jälkeen edessä on pelkkää alamäkeä maaliin asti, joten ihan turha repiä nousussa kaikkea irti. Hetki ennen näkötornia naisten 22 kilometrin voittaja Annastiina Erkkilä ohitti minut suorastaan lentäen jyrkähkössä ylämäessä. Yksi näiden polkujuoksutapahtumien suola on ehdottomasti nähdä näiden huippujuoksijoiden suorituksia reitin varrella. 

Päässäni raksuttava tietokone ei ollut pettänyt, ja tornilta maaliin oli käytännössä se kaksi ja puoli kilometriä melkein pelkkää laskua. Annoin tulla aikalailla vapaalla vaihteella koko tuon matkan, ja tuloksena olikin kisan nopein ja kolmanneksi nopein kilometriaika. Muutama juoksija ohitti minut vielä loppulaskun aikana, mutta siltikin itse lähinnä olin tyytyväinen siitä että maali tulisi kohta vastaan, ja kaikki niveleni olivat säilyneet ehjinä. Maalivaate alittui aikaan 1:42:35 (oma kello näytti 10 sekuntia enemmän) ja pääsipä siinä pieni spontaani tuuletus. Hankalista lähtökohdista huolimatta sain tehtyä itselleni ihan hyvätasoisen juoksun. Jalat tuntuivat jopa aika tuoreilta, eikä kurkkukipukaan ollut pahentunut yhtään sen ensimmäisen mäen päälle kapuamisen jälkeen. 

Maalissa! Kuva: Miska Koivumäki 

Maalissa oli mukava lämmitellä nuotion ääressä. 

Urakka takana! 

Maalissa ensimmäiset hetket menivät polviin nojaillessa ja happea kerätessä. Siitä sitten nopeasti vaihtamaan kuivaa vaatetta ylle ja lämmittelemään nuotion ääreen. Siitä oli myös hyvä katsella palkintojenjakoa. Muutaman sanan ehdin myös vaihtaa järjestäjiä edustaneen Jussin kanssa. Katselin live-tulospalvelusta Jyrin väliaikoja ja menin kahvioon odottelemaan. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, kun Jyri tuli näkyviin edelleen kevyen näköisellä askeleella. Pikaisen maalihuollon jälkeen lähdimme sitten suoraan kävelemään autolle ja nokka kotia kohti. 

Jyri maalisuoralla. 

Parin tunnin autossa istumisen jälkeen jalat olivat kotiin päästyäni hieman tukossa, mutta pieni ravistelu ja lämmin suihku herättelivät ne aika mukavasti. Olin aamulla vaivannut pizzataikinan kohoamaan, joten ei muuta kun jauhot pöydälle ja pizzaa paistamaan sitten illalla. Mikäs sen parempaa palautusruokaa! Nyt yön yli nukuttuani täytyy kyllä olla edelleen tyytyväinen tuohon päätökseen mennä se lyhyempi reitti. Nenä on mennyt yön aikana tukkoon ja kurkussa on edelleen pieni kaktus. Mitään lämpöä ei onneksi ole, eikä myöskään semmoista oloa että se olisi nousussa. Joka tapauksessa jos kisa-aamuna olisi ollut tämmöinen olo, niin en olisi missään nimessä lähtenyt. Ehkä tuosta eilisaamun päänsärystäkin olisi voinut jotain johtopäätöksiä tehdä, mutta ajattelin sen johtuvan vain huonosti nukutusta yöstä. Nyt joka tapauksessa omaa vointia kuulostelen kohti kahden viikon päästä odottavaa Vaarojen Maratonia! Siinä mielessä lähtökohdat sinne ovat ainakin paremmat kuin viime vuonna, kun kaikki paikat tuntuvat ehjiltä. 

Palauttelueväät.

Himostrail 36 22.8.2021 - kisaraportti

Valmistautuminen tämän kesän yhteen kohokohtaan oli sujunut vähän kaksijakoisissa merkeissä. Toisaalta en ollut sairastellut, enkä kärsinyt muistakaan vaivoista pieniä nivuskipuja lukuunottamatta koko kesänä, mutta sitten taas toisaalta kesä-heinäkuun tappohelteet veivät innon koko juoksutouhusta. Sain koko vuoden ensimmäisen "kisakilometrit viikossa" -treeniviikon alle vasta kaksi täyttä viikkoa ennen tapahtumaa. Viimeiset kaksi viikkoa ennen kisaa menikin sitten pääosin herkistellessä, tosin mahtuu siihen myös tosissaan mutta ei vakavissaan oteltu seitsenottelukin. Pientä huolen aihetta toi myös kenkävalinta, alkuperäinen tarkoitus oli juosta Himoksella vielä hyvin palvelleiden VJ Maxxien viimeinen lenkki ennen niiden eläkepäiviä, mutta juurikin tuon määräviikon aikana ne levisivät lopulta niin pahasti, että Himokselle oli pakko lähteä uusilla VJ Ultrilla, kilometrejä kerkisin saada niille aikalailla tasan 10 ennen itse kilpailua. Ei mikään ideaalitilanne todellakaan.

Päijät-Hämeen Männyn kolmimiehinen joukkue valmiina koitokseen. Vasemmalta Eelis, Jyri sekä allekirjoittanut.

Kisapäivä valkeni pilvisenä, mutta ei kuitenkaan sateisena. Eelis tuli hakemaan minua puoli yhdeksän aikaan aamulla, ja siitä vielä Citymarketin kautta täyttämään geeli- ja Snickersvarastot. Itse varasin eväät hyvin pitkälti viime vuoden onnistuneen tankkauksen perusteella. Liiviin lähti Dexalin sitruunan ja omenanmakuisia geelejä, Squeezyn colanmakuisia kofeiinia sisältäviä geelejä, pari Snickersiä sekä viime vuodesta viisastuneena suolaa. Lötköjä otin kaksi puolen litran pulloa, toiseen pelkkää vettä ja toiseen Dexalin todella hyväksi todettua urheilujuomaa. Himoksen tiheän huoltovälin ansiosta rakkoa ei tarvitse tuonne ottaa, vaan pulloja voi huoletta täytellä huolloissa.

Tässä vaiheessa vielä jopa melkein hymyilytti, kun matkaa oli takana noin 300 metriä. Kuva: Pablo Casso

Liekö korona vaikuttanut asiaan vai mikä, mutta lähtöalueella oli silmämääräisesti arvioituna kyllä huomattavan paljon vähemmän kilpailijoita kuin vuosi sitten. No, sehän lupailee vaan paremmalta näyttävää sijoitusta! Heti lähtöpaukusta tuntui siltä, että juoksu kulkee todella hyvin. Ensimmäinen pitkä nousu laavulle tuli todella paljon kevyemmän tuntuisesti kuin vuosi sitten. Jälkikäteen katsottuna myös 3,6 kilometrin väliaika oli pari minuuttia nopeampi, kuin viime vuoden kolmen kilometrin väliaika. Peuramäentien huoltoon tultaessa nappasin mukillisen urheilujuomaa, ja siitä jatkoimme saman tien Jyrin kanssa matkaa Eeliksen piipahtaessa nopeasti pusikon puolella. Eelis sai meidät kyllä välittömästi kiinni loputtomalta tuntuvassa Peuramäentien hiekkaylämäessä. Itseasiassa tämä oli viimeinen kerta koko reissun aikana kun Eeliksen näin. Hänen ohitettua meidät kuului miehen suusta vaan "eipäs päästetä tuota selkää karkaamaan!" ja sinne hävisi. Itselläni olisi varmaan ehkä tässä vaiheessa riittänyt virtaa seurata Eelistä, mutta pitkälle en olisi sitä kyytiä jaksanut. Jäimmekin Jyrin kanssa erittäin asialliseen pirkanmaalaisjunaan, jonka matkassa jatkoimme reipasta hölkkää aina toiseen huoltoon asti.

Jyrin kanssa matkantekoa Paljakan lenkillä. Kuva: Antti Saarimaa

Toiseen huoltoon tultaessa oma vointi oli yhä erinomainen, ja juoksu kulki todella hyvin. Nappasin siitäkin vain mukillisen urheilujuomaa ja toisen mukillisen vettä ja jatkoin matkaa saman tien Jyrin jäädessä hieman jälkeen. Tästä eteenpäin kisakeskukseen astihan on lähestulkoon yhtämittaista laskua yhdellä jyrkällä nousulla höystettynä, joten vaihdoin vaihteen vapaalle ja annoin rullata. Lasku sujuikin ongelmitta, ja nousun juurella katsoin ensimmäistä kertaa taakseni huollon jälkeen. Jyriä ei näkynyt vielä missään, mutta ääni kuului takaa, niin lähdin hissukseen hiipimään jyrkkää nousua ylöspäin. Pian takana tuleva porukka saikin minuun näköyhteyden, mutta en jäänyt sen kummemmin odottelemaan. Kisakeskuksen huoltoon ensimmäisen kierroksen jälkeen saavuin arviolta reilun minuutin ennen Jyriä, Eelis meni jossain kaukana edellä. Yritin laskettelukeskuksen rinteistä katsella että näkyykö Eelistä huollossa, mutta hyvin pian totesin että se lasku vaatii kaiken huomion, ja keskityin vain siihen. Tästä huolimatta nilkka meinasi pyörähtää johonkin monttuun jota en havainnut.

Jyrin kanssa nousemassa Pohjois-Himoksen päälle.

Kisakeskuksen huollossa söin hiukan sipsejä ja join taas urheilujuomaa ja vettä. Jyrikin tuli perässä huoltoon, joten lähdin hiljakseen hölkkäämään ja kävelemään kohti pohjoishuipulle johtavaa huoltotietä, johon jäin lopulta odottelemaan Jyriä. Kävelimme huoltotien yhdessä ylös, ja lähdimme siitä laskeutumaan lyhyeen pistoon kohti laskettelurinnettä. Tässä vaiheessa aloin aavistella että Jyrillä saattaa olla pieniä ongelmia, lyhyelläkin laskupätkällä tein muutaman kymmenen metrin eron. Jäin odottelemaan Jyriä seuraavaan nousuun, ja hän totesikin että jalat ovat ihan jumissa. Yritin tsempata että kohta tulee pitkä palauttava lasku, mutta tuossa laskussa ja seuraavassa nousussa Pohjois-Himoksen laavulle ero repesi jo semmoiseksi että en enää nähnyt Jyriä. Jäin laavun huoltoon odottelemaan ja juttelemaan huollossa taas päivystäneen naapuritien Joren kanssa. Jore kertoi että Eelis on reilun kymmenen minuuttia edelläni. Jyrin saavuttua huoltoon, hänen ensimmäinen kommentti oli että "se oli siinä." Yritin vielä tsempata, ja lopulta huoltopisteen porukka saikin Jyrin puhuttua jatkamaan matkaansa, joka kuitenkin jäi kesken parisataa metriä huollon jälkeen. Jalat kuulemma hyytyivät aivan täysin mäkiin. Tässä vaiheessa jos olisin itsekin tiennyt mitä tuleman pitää, olisin varmaan jättänyt homman siihen.

Laavun huollosta alkaen pohjoisen lenkki olikin sitten todella brutaalissa kunnossa parin viikon rankkasateiden jäljiltä. Liukasta, pehmeää ja niljakasta mutaa, sekä parissa kohtaa polviin asti ylettyviä vesilammikoita. Etenin käytännössä yksin näkemättä ketään, ennenkuin aloin saavuttaa vaeltajien selkiä. Pyrin vähän säästelemään voimia, mutta pehmeässä mudassa möyriessä se oli todella vaikeaa. Jossain vaiheessa kohtasin ensimmäisen tutun vaeltajan, kun Juho oli pysähtynyt reitin varteen ilmeisesti tankkaamaan repusta löytyneitä eväitä. Juho huikkasi, että "Ota Tero kiinni, se menee sadan metrin päässä!", mutta tuossa vaiheessa kyllä tuntui siltä että en ota ketään kiinni. Tästä meni ehkä noin vajaa kilometri, kun lopulta saavutin Teron ja Virpin jotka päästivät kohteliaasti minut edelleen nelivetonousun juurelle johtaneeseen laskuun. Tuossa laskussa alkoivat oikeastaan omat vaikeuteni. Heti laskun alussa meinasin kompastua, ja refleksinomaisesti jännitin jalkani äärimmilleen. Tämä sai aikaan molempien nivusten sekä toisen pohkeen totaalikramppaamisen. Koska olin juuri ohittanut tuttuja vaeltajia, niin en tietenkään kehdannut jäädä potemaan jalkojani, vaan laskettelin laskun loppuun asti, ennenkuin pysähdyin kaivamaan suolaa liivin taskusta. Laskun juurelta nelivetonousun juurelle etenin miltei koko matkan pelkästään kävelemällä suolaa imeskellen. Sanomattakin lienee selvää, että nelivetonousua en edes yrittänyt edetä muulla tavoin kuin nelivedolla.

Suola alkoi vaikuttamaan pikkuhiljaa ennen seuraavaa huoltoa, johon saavuin jälleen ylhäisessä yksinäisyydessä. Täytin molemmat lötköt ja söin hiukan sipsejä. Seuraavalla hiekkatien pätkällä juoksu alkoi taas maistua ja toimia. Näillä main koin myös hienon hetken, kun Extreme-sarjan voittaja Eetu Nordman paineli ohi aivan älytöntä vauhtia! Mikä hienointa, niin oman kisansa keskellä Nordman toivotteli myös itselleni tsemppiä. Polkujuoksuyhteisöllisyyttä parhaimmillaan! Pohjois-Länsi -siirtymätaipaleen alku sujui vielä oikein mainiosti, mutta jossain vaiheessa ennen Länsi-Himoksen rinteitä jalat alkoivat kramppailemaan jo todella voimakkaasti. Molemmat nivuset, molemmat pohkeet, toinen takareisi, toinen etureisi... Tapahtumakeskukseen lasketellessa keskeytys kävi jo todella lähellä mielessä. Pahaksi onnekseni kenttäkuuluttaja huomasi saapumiseni kisakeskukseen, ja hän kuulutti jatkamisestani eteläiselle lenkille. Ei siinä enää poiskaan kehdannut jättäytyä.

Pitkä nousu laavulle oli aika kamalaa. Ohi tullut Extreme-sarjan Jimi kyseli peesiin, mutta täytyy rehellisesti sanoa että en pysyisi Jimin peesissä edes tuoreilla jaloilla. Pientä piristystä omaan taapertamiseeni toi sentään mahtava reitin varren kannustus, ja hienot vapaaehtoiset toimitsijat. Erityisesti Paljakan-Sammalsuon risteyksessä päivystänyt Jarkko sai hyvin tsempattua jatkamaan. Hiukan ennen toista Peuramäentien huoltoa myös Double Extreme -sarjan Ultratimo saavutti minut, ja jäi oman kisansa tiimellyksessä vaihtamaan myös muutaman sanan minun kanssani. Tämäkin lämmitti mukavasti mieltä. Peuramäentien huollossa kohtasin myös vuoden somepersoonan tittelin Ultratimolta itselleen napanneen J-P:n, jonka silmissä syttyi melkoinen tappajan katse, kun kerroin että Timo menee vaan muutaman kymmenen metriä edellä. Ilmeisesti Timon selkä jäi kuitenkin tässä kisassa saavuttamatta J-P:ltä, mutta somepersoonakisassa osat vaihtuivat.

Tästä alkoi itselleni kisan tuskaisimmat hetket. Olen joskus kuullut hoipertelusta kesken kisan, ja nyt oma etenemiseni oli varmastikin juuri sitä. Edes kävely ei tahtonut luonnistua. Sammalsuon lenkillä olevaa puroa en edes viitsinyt yrittää kiertää, vaan kävelin suoraan sen läpi toivoen että viileä vesi edes jollain tasolla herättelisi minua. Eipä onnistunut. Vasta vähän ennen risteystä takaisin Paljakan lenkille minut saavuttaneet jalkapallojoukkuekaverit Peksi ja Miro herättivät minut horroksesta. "Mitäs helvettiä täällä kävellään?!" Löin koukun kiinni poikiin ja yritin roikkua siinä aina Jarkon risteykseen saakka. Ihan tässä en onnistunut, mutta lopulta tämä 500-1000 metriä oli ratkaiseva asia sille, että päätin yrittää maaliin alle kuuden tunnin. Paljakan ja Sammalsuon lenkit yhdistävällä polulla pääsin lyömään vielä ylävitoset Himostrail-legendojen Pasin ja Ollin kanssa. Jos näillä eväillä ei jaksa maaliin, niin ei sitten millään.

Ei enää pitkä matka jäljellä! Kuva: Antti Saarimaa

Viimeisestä huollosta laskettelu maaliin ei käynytkään enää ihan yhtä ketterästi kuin ensimmäisellä kierroksella. Tästä huolimatta onnistuin kaivamaan takataskusta jotain juoksun kaltaista etenemistä. Viimeinen jyrkkä nousu oli myös melkoinen Via Dolorosa. Laskettelurinteitä alas hölkötellessä piti olla kyllä aivan äärimmäisen tarkkana, että en mene nurin. Niin vain siitäkin selvittiin, ja hissiladulla alas rallatellessani uskoin ensimmäisen kerran siihen, että kuusi tuntia oikeasti voi alittua. Tämä sai aikaan pienen spontaanin tuuletuksenkin ladun alla päivystäneelle valokuvaajalle. Lopulta maalivaate alittui ajassa 5:59:44. Tulos on nelisenkymmentä minuuttia huonompi kuin viime vuoden noteeraus samalla matkalla, ja taisinpa samalla jäädä sarjani viimeiseksi. Mutta enpä minä juoksekaan sijoitusten toivossa. Fiilis maalissa oli lähinnä huojentunut siitä, että urakka oli ohi! Sannan nappaamassa kuvassa sitä ei voi havaita, koska minulla on maski päässä, mutta hymy oli kyllä todella leveä. Lopulta sekin hymy kyllä vähän hyytyi, kun Eelis soitti ja kertoi keskeyttäneensä 25 kilometrin kohdalla energian imeytymisongelmien vuoksi. Todella harmi homma, Eeliksen juoksu näytti erittäin kevyeltä ja hyvältä ensimmäisellä lenkillä. Tämä tarkoitti myös sitä, että olin ainoa Päijät-Hämeen Männyn maaliin päässyt juoksija.

Ohi on! Onneksi!

Jälkikäteen pikaisesti analysoituna alkuvauhti taisi olla kuitenkin liian kova, vaikka olo tuolloin tuntuikin erinomaiselta. Oikeastaan koko vuonna pitkät lenkit ovat jääneet tekemättä, mikä kyllä tässä kisassa kostautui ihan kunnolla. En myöskään ollut varautunut ihan noin rankkaan pohjoiseen lenkkiin, vaikka tiesinkin sen haastavaksi. Sinänsä täytyy olla tyytyväinen taas kerran maaliinpääsyyn, oma pää tuntuisi kyllä kestävän näitä retkiä ihan hyvin. Valitettavasti vaan sitten muu mies pettää alta. Toisaalta nyt katkeaminen ei johtunut minkään paikan hajoamisesta, ainoa syy omaan rämpimiseen löytyy peilistä. Lisää treeniä ja lisää treeniä! Ehkä tämä oli lopulta tarpeellinen ja hyvä kisa syksyn Vaarojen Maratonia silmälläpitäen. Ennen kisaa pelkäämääni kenkätilanteeseen homma ei myöskään ratkennut. VJ Ultra toimi todella hyvin haastavassa maastossa. Kisan aikana jalkoihin ei tullut yhtään hiertymiä, eivätkä edes tosiaan polveen asti yltäneet vesilammikot muodostaneet ongelmaa. Kisan jälkeisenä iltana oikean jalan jalkapohja ja kantapään alunen kyllä kipeytyivät aika tavalla, mutta ehkä sekin johtui vaan lisääntyneestä iskutuksesta ja tottumattomuudesta siihen.

Nyt vaan levon kautta kohti syksyn seuraavia kisoja!

Juoksemisen sietämätön vaikeus (kesällä).

Jotta jokainen blogiteksti ei käsittelisi sitä kuinka hienoa hommaa juokseminen onkaan, niin tarkastellaan välillä kolikon toista puolta. Nyt alkava kesä on kolmas kesä itselleni juoksuharrastuksen parissa. Ja vuosi vuodelta se tuntuu vaan vaikeammalta sitä mukaa, mitä korkeammaksi lämpötila nousee. Tiedän toki, että yleisesti ottaen juokseminen katsotaan kesäurheiluksi, mutta itse en voisi olla enempää eri mieltä tästä asiasta. Kesällä pelataan jalkapalloa silloin kun ei olla aurinkoa ja hellettä paossa, esimerkiksi vanhan rintamamiestalon viileässä kellarissa. Olen jo ihan lapsesta asti viihtynyt mieluummin viileässä. Pikkupoikana vetäydyin usein hellepäivinä kotimme keittiön isoon kylmiöön lukemaan Aku Ankkoja tai Enid Blytonin Seikkailu- tai Salaisuus -sarjaa. Itse en koskaan ole ollut Viisikko-fani.

26 astetta lämpöä Pukinvuoren mäkirallissa. Siinä on yli 10 astetta liikaa. 

Vaatteiden vähennys auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Ei sitä oikein kehtaa pelti paljaana juosta... 

Olen yrittänyt vaikka ja mitä konsteja tähän vaivaan. Aikaisin aamulla tai myöhään illalla on ehkä se paras vaihtoehto, mutta nekin on sitten melkein lyhyen lenkin päiviä. En usko että saisin itseni revittyä niin aikaisin sängystä ylös, että pitkis olisi vaihtoehto. Ja sitten taas toisinpäin, varsinkin kuumina päivinä minua väsyttää ihan koko päivän ajan, ja se tietysti vaan lisääntyy iltaa kohden. Nestettä nautin varmasti tarpeeksi päivää kohden, ja se on ihan turha sanoa että "pysyttele varjossa ja viileässä". Sieltä kun tulee pois, niin välittömästi iskee helleahdistus. Varsinkin jos pitäisi lenkille lähteä.

Lyhyen juoksuharrastukseni aikana olen havainnut, että itselleni paras keli juosta on siellä +5 - +10 asteen välillä. Se on mukavasti vielä shortsikeliä, mutta kuuma ei pääse kuitenkaan yllättämään saman tien. Moni on sanonut, että lenkille lähtiessä pitää pukeutua sillä tavoin, että katsoo mittarista lämpötilan, ja laittaa vaatetta päälle sillä tavoin kun laittaisi normaalisti kymmentä astetta lämpimämpään säähän. No mitenkäs sitten kun mittari näyttää +25 astetta, ja pitäisi lähteä lenkille. Vaikka Jämsänkoski on aika pieni paikka, niin ei sitä oikein siltikään kehtaisi mennä tuolla ympäriinsä Speedoissa ja yläpelti paljaana. Swimrun voisi tietysti olla mielenkiintoinen vaihtoehto, mutta sitä varten pitäisi opetella uimaan jotain muutakin tyyliä kuin sammakkoa. 

Kellokin sen tietää. Tämän kevään/kesän ekalta lämpimämmältä jaksolta. Normaalistihan tuo lukema kiipeäisi ylöspäin, mutta itselläni se vaan laski. 

Kesän juoksuintoa laimentaa vielä kuningaslaji jalkapallo. Vaikka itse pelaankin vain kutosdivaritasolla, niin kyllä meilläkin treenit on kaksi kertaa viikossa ja pelit siihen päälle. Toki harvoin töiden vuoksi pääsen itse kahdesti viikossa treeneihin, mutta olisi se nyt varmaan joukkuetta ajatellen ihan mukava, että sen kerran kun sinne pääsen, niin jaksaisin edes tehdä jotain. Ei siinä kauheasti intoa ole treenaillakaan, jos on edellisenä päivänä käynyt painelemassa pitkiksen, ja palautuminen siitä on vielä kesken. Sama pätee tietysti myös peleihin. 

Maailman kaunein Jukka Virtasen Pallokenttä ja Jämsänkosken Ilves! Kuva: Henrik Stier

Omalta kannalta katsottuna on siinä mielessä ihan hyvä asia, että osa kisoista on siirretty kesältä syksyyn, että jos ne olisi kesällä, niin omat tulokset jäisivät mahdollisesti jopa vielä nykyisiä vaatimattomimmiksi. Toisaalta tässäkin on se kääntöpuoli, että kesällähän niihin syksyn tapahtumiin pitäisi treenata, mutta mitenkäs treenaat kun ei yksinkertaisesti pysty? Eikä se tosiaan auta, vaikka lenkillä olisi kuinka paljon nestettä (ja erilaisia energian lähteitä) mukana, kuumuus yksinkertaisesti vain imee kaikki energiat ja voimat kehosta. 

Olen keskustellut tästä asiasta monenkin eri henkilön kanssa, ja tämä kyllä jakaa mielipiteet vahvasti. Kumpaan koulukuntaan itse kuulut? Pro- vai anti-helteet? Jos tykkäät juosta kuumassa, niin laita ihmeessä omat vinkkisi kommentilla tai sitten vaikka Instagramissa @ruutisormi - Kaikki tipsit otetaan vastaan! 

Parasta kuumina kesäiltoina. Grillaus ja hyvä olut! 

Himos Winter Trail Virtualrace 25km

Koska perjantaina juostiin kisamatka, niin pitäähän se nyt raportti kirjoittaa siitä riemusta! Alunperinhän Himos Winter Trail olisi pitänyt juosta jo tammikuussa, mutta koronan vuoksi se siirrettiin tähän viikonloppuun. Valitettavasti taudin kehitys ei ole kulkenut suotuisaan suuntaan, ja kaikkien muidenkin massatapahtumien tavoin myös Winter Trailin kohtaloksi tuli lopulta tapahtuman peruuttaminen. Himostrailin porukka oli jo tammikuun tapahtumaa varten avannut Himokselle priimakuntoiset omatoimipolut (kävimme toki pariinkin kertaan tammikuussa hyödyntämässä nuo polut), niin odottaa sopi, että myös maaliskuulle oli luvassa jonkinlaista korvaavaa tapahtumaa. 

Odotuksiin myös vastattiin, ja pari viikkoa ennen tapahtumaa julkistettiin Himostrail Virtual Race. Matkavaihtoehtoina olivat tapahtumasta tutut Easy 6km, Enjoy 9km, Challenge 13km, Extreme 25km ja tämmöisen maallikon korvaan jokseenkin tekemättömältä paikalta kuulostava Double Trouble, eli viikonlopun aikana kahteen otteeseen taivallettava vähintään 43 kilometrin ultramatka. Taipaleen sai luonnollisesti juosta myös kotipoluilla, kuten virtuaalitapahtuman luonteeseen kuuluu. Ilmoittauduin itse 25 kilometrille, se oli lähimpänä itse tapahtumassa tarkoituksenani ollutta tuplausta (perjantaina illalla 9km ja lauantaina päivällä 13km).

Päijät-Hämeen Männyn Eeliksen ja Jyrin kanssa kävimme tiukkaa keskustelua reitistä WhatsApp-ryhmässämme. Helpoin (ei varmasti toki itse suorituksen kannalta) ratkaisu olisi tietysti ollut suunnistaa suoraan Himoksen hyväkuntoisille poluille, mutta kieltämättä siinä oli tässä maailmantilanteessa pieni pelko siitä että miten paljon siellä olisi porukkaa, ja myöskin se että omalle tämänhetkiselle kunnolle tuo 25 kilometriä Himoksen rajuissa nousuissa olisi ollut aika kova urakka. Pikkuvaivojen ja helmikuun alun sairastelun vuoksi juoksukilometrit jäivät helmikuussakin todella vähäisiksi. Jyri päätti lopulta tehdä oman suorituksensa kotipoluillaan Laajavuoressa, me taas Eeliksen kanssa ajattelimme hyödyntää Kankarisveden jäärataa osaksi suoritusta. Harmittavasti kuitenkin tapahtumaa edeltävä viikko olikin niin lämmin, että Kankarisveden ylitys jäätä pitkin olisi lopulta muodostunut pienimuotoiseksi riskiksi, joten se suunnitelma täytyi hylätä. Juoksin itse tapahtumaa edeltävänä keskiviikkona töistä kotiin Haaralankankaan kautta, ja totesin kankaan polut oikein mainiossa kunnossa olevaksi, joten siitä siis hommaa rakentamaan.

Lähtölaukausta odottamassa Oinaalan venerannassa. 

Sovimme Eeliksen kanssa, että startataan pienellä varaslähdöllä perjantaina 14:30 matkaan Oinaalasta. Varsinainen tapahtumahan olisi alkanut virallisesti vasta klo: 15:00, mutta luotto oli kova siihen että meitä ei diskata. Tapahtumaan kuului myös kotiin postitettava numerolappu, mutta itselleni se ei tähän Jämsänkoskelle ehtinyt ennen kisan starttia. Mieleen palasi vanha viisaus, että paras keino hävittää ruumis, on laittaa se Postin kuljetettavaksi. Eeliksen lappu oli ehtinyt saapumaan, ja se Eeliksen juomaliivissä pomppien lähdimme matkaan pitkin Oinaalan rantatietä.

Poluille pääsimme sukeltamaan noin kilometrin kohdalla, kun pudotimme Riihijärventien varresta Naiskosken rantaan. Siinä sattui olemaan niin hyvä moottorikelkalla ajettu polku, että epäilimme jo hetken Himostrailin tapahtumajohtaja Juha Tainin komentaneen auramiehensä talkoisiin Jämsänkoskenkin puolelle. Hyväkuntoinen polku jatkui aina Aarresaareen asti, josta alkoi sitten muutaman sadan metrin mittainen tienpätkä ennen seuraavaa Toijalanrantaan johtavaa polkuosuutta. Toijalanrannasta alkoikin sitten täydellinen polkunautiskelu. Ilma oli kuin morsian, ja paikallisen pyöräilyseuran aktiivien snowdogilla tamppaama polku oli semmoista rollaattoribaanaa, että ei paremmasta väliä. Täydellinen juoksualusta! Juuri sopivan kimmoisa, mutta ei lainkaan periksi antava eikä ollenkaan liukas. Nastakenkäni ovat suutarilla paikattavina, joten lähdin matkaan nastoittamattomalla VJ Maxxilla, mutta ei kyllä lipsunut lainkaan. Iso hatunnosto pyöräporukalle!

Eelis näyttää mikä oli perjantain #himostrailfiilis ja #himostrailmaisema - Jään peittämä Kankarisvesi on vähintään yhtä kaunis, kuin jäätönkin maisema. Taustalla siintää Rasuanniemen ja Rasuan välinen salmi. 

Toijalanrannan ja Likopohjan välistä huippukuntoista baanaa. 

Ensimmäinen huoltopiste oli vuorossa Rasuanniemen nuotiopaikalla. Kuten Himostrailfiilikseen kuuluu, niin tarjolla oli tietysti suolakurkkuja sekä vihreitä kuulia suodatinpusseissa. Oikeastaan ainoa asia mikä varsinaisesta tapahtumasta jäi puuttumaan oli huoltopisteellä päivystävä J. Ansio. Hieman yllättäen ketään muutakaan ei ollut saapunut seuraamaan kisaamme, liekö oma ennakkomarkkinointi jäänyt piippuun, vai missä oli vika? No, joka tapauksessa muutaman minuutin huoltotauko oli ihan paikallaan, matkaa oli tässä vaiheessa taivallettu kuutisen kilometriä, ja polkukin loppui nuotiopaikalle.

Huoltopisteen tarjoiluja

Rasuanniemen osuuden jälkeen matka jatkui edelleen huippukuntoista polkua pitkin Koivumäen läpi takaisin Toijalanrantaan ja siitä lyhyen tiesiirtymän läpi Paratiisin poluille. Emme oikeastaan edes ällistyneet enää Paratiisissa polkujen priimakuntoisuudesta. Erityisesti Kaakkolammin rantaa kulkeva pieni harjun alta kulkeva pätkä oli todella kauniissa kunnossa. Harjun jälkeen jatkoimme Kaakkolammintietä niin pitkälle kuin sitä riitti Niinimäkeen asti. Siellä vaihtoehtoina oli lähteä vasemmalle kohti Myllymäkeä ja latuja tai sitten oikealle kohti Lavakorpea ja entuudestaan vähän tuntemattomampia maastoja. No tottakai kohti tuntematonta! Järkeilimme, että ei se alue niin iso ole että sinne oikeasti voisi eksyä, ja Mäntäntie tulisi jossain vaiheessa kumminkin vastaan. Niinimäestä alkoi erittäin hyväpohjainen moottorikelkkaura, jota pitkin oli oikein mukava juosta. Tuota uraa jatkoimme lopulta yhteensä noin kolmen kilometrin verran, ennenkuin löysimme itsemme Myllymäen sähköaseman vierestä. Tässä vaiheessa, noin puolimatkan krouvissa oli hyvä paikka pitää toinen huoltotauko.

Paratiisin maisemia. 

Eelis Kaakkolammin ja Harjun välisellä osuudella. 

Myllymäen sähköaseman huoltopisteellä

Myllymäestä matka jatkui sähkölinjaa pitkin moottorikelkkauralla kohti Miekkainpetäjän hautausmaata. Tämä vajaan parin kilometrin mittainen osuus oli oikeastaan ainoa huonokuntoisempi osuus koko reitillä. Piristyksenä näimme sentään suuren ketun jolkottelemassa vähän matkaa meidän edellämme! Hautausmaan lähistöltä alkanut Haaralankankaan halkova polku oli taas hyväkuntoista baanaa, ja siinä vauhti taas kasvoi ikäänkuin huomaamatta. Nopeasti olimmekin jo takaisin Myllymäessä, ja matkaakin alkoi olla taitettuna jo kohta parisenkymmentä kilometriä.

Myllymäestä laskeuduttaessa aloimme molemmat huomaamaan, että matka on jo vähän tehnyt tehtäväänsä. Reidet alkoivat olla jo vähän tukossa. Koska 25 kilometriä ei ollut kuitenkaan vielä edes lähellä täyttymistä päätimme kuitenkin kääntyä Gradian kohdalta kohti paperitehdasta ja isännöitsijänsiltaa. Koski-Keskisen kierrolla saisimme pari lisäkilometriä matkaan, joskin polut jouduimme hylkäämään ja siirtymään kävelytielle. Viikinlahden ylittävän kävelysillan jälkeen naureskelimme, että Double Trouble -matkalla matkaa olisi tässä vaiheessa taitettu noin neljäsosa! Huh huh!

Vanhan Myllyn jälkeen olimme takaisin Oinaalan rantatiellä. Päätimme juosta siitä takaisin Oinaalan, ja sieltä jäätä pitkin Soutulaan ja takaisin Oinaalaan, niin siitä saisimme matkan täyteen. Varjopaikoissa alkoi tässä vaiheessa myös olemaan aika vilpoista jo, niin ajattelimme että jäällä pääsemme sentään ehkä ilta-auringon lämpöön. No, aurinkoa siellä toki vielä oli, mutta ei se enää kauheasti lämmittänyt.

Auringonlasku Kankarismeren jäällä. 

Joukkuekuva Soutulassa urakan loppumetreillä

Soutulasta jatkoimme Koskenpääntien vartta muutaman sata metriä takaisin Oinaalan risteykseen, jossa tiemme erosivat. Eeliksellä oli auto parkissa Oinaalassa, ja itse asun vain muutaman sadan metrin päässä kyseisestä paikasta, joten jatkoin suoraan kotiin saunan lämmitykseen. Kaiken kaikkiaan kisamitaksi muodostui lopulta 25,48 kilometriä, ja aikaa siihen vierähti 3:17:31. Jyrikin oli Jyväskylässä päässyt maaliin muutaman minuutin meidän aikaa kovemmalla noteerauksella! Tasaista menoa.

Maalissa! 

Saunanlämmitystä mitä parhaimman palautusjuoman kera. 

Lopullinen kisalenkki muodostui näin. 

Kaiken kaikkiaan tästä Virtual Racesta muodostui viidenneksi pisin lenkki, minkä olen koskaan juossut. Ja ylivoimaisesti pisin sitten lokakuun Vaarojen Maratonin. Vauhti oli toki lopulta varsin leppoisa, mutta myös sykkeet pysyivät itselleni varsin maltillisissa lukemissa. Itselleni tämä oli ainakin oikein sopiva matkavauhti. Mikä parasta niin syksyllä vaivannut polvi ei edes vihlaissut kivusta missään vaiheessa! Iso kiitos tietysti Eelikselle erinomaisesta lenkkiseurasta, kyllä tämä olisi yksin jäänyt tekemättä. Kiitos myös Himostrailin porukalla tämän tapahtuman järjestämisestä, kummasti tämä virtuaalinen kisailukin vaan motivoi lenkille, vaikka kisa tapahtuikin lähinnä itseäni vastaan. 

Mitä seuraavaksi?

Niin se vain on vuosi vierähtänyt siitä, kun aloitin kirjoittamaan lähinnä itselleni ylös mieleenpainuvia hetkiä juoksuhommista. Yllättävän paljon touhuni ovat myös kiinnostaneet muitakin, jokaisen tekstin lukukerrat on mitattu kolminumeroisilla luvuilla - Vaarojen raportissa mennään kohta jo nelinumeroisiin lukuihin! Huikeaa, kiitos kaikille lukijoille! 

Päätavoitteena (Vaaroilta hengissä selviämisen lisäksi) vuodelle 2020 oli juosta 1000 kilometriä. Sehän täyttyi jo alkusyksystä, osittain kiitos koronaviruksen ja tauolla olleiden futishommien. Keväällä ei oikein ollut mitään muuta tekemistä, kuin lyödä tossut jalkaan ja lähteä lenkille. Maalis-toukokuun aikana mittariin tulikin pyöreästi 450 kilometriä, mutta mikäs siinä kun juoksu tuntui mukavalta! Kisojakaan en joutunut viime vuonna siirtämään lainkaan, ja pääsin viivalle kaikissa tapahtumissa joihin olin ilmoittautunut. Ei niitä toki paljon ollut, mutta kuitenkin muutama. Niistä ei tässä sen enempää, kaikista löytyy omat postaukset: Himos Winter Trail, Himos Trail, Aulanko Tower Trail sekä Vaarojen Maraton.

2020 laput rivissä

Nyt alkaneelle vuodelle en oikeastaan ole asettanut itselleni mitään varsinaista tavoitetta. Jokaisella ihmisellä on eri asiat mitkä ajavat eteenpäin, ja itsestäni huomasin ehkä viime vuonna sen, että niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin minulla vähän meni motivaatio koko touhuun sen jälkeen kun tavoitteet täyttyivät. Toki Vaaroilla kroppanikin koki kovia rikki menneen polven myötä, mutta sen jälkeen oikeastaan koko loka- ja marraskuu, ja suurimmilta osin joulukuu tuntui siltä että ei oikein edes huvittanut lähteä lenkille. 

Jossain vaiheessa joulukuussa tajusin että Himos Winter Trail on ihan nurkan takana tammikuussa. Tämä sai aikaan piikin lenkillelähdössä. Yllättävän nopeasti sitä ihminen taas menee huonompaan kuntoon. Onneksi lähipiirissä löytyy ihmisiä, jotka potkivat eteenpäin, ja usein sainkin lenkkiseuraa. Iso kiitos Emmalle, kuten myös vanhoille koulukavereille ja muille ystäville, jotka pistivät viestejä ja pyytelivät lenkille, kun olivat Jämsässä käymässä. Saa toimia vastaisuudessakin samalla tavalla! Hauskaa oli myös vuodenvaihteen jälkeen saada omasta pikkusiskostani lenkkikaveri. En tiedä mikä Annan innosti lenkeille, mutta ei sen väliä! Mukavia yhteislenkkejä tuli tehtyä myös pikkusiskon kanssa. 

Annan kanssa Himoksen poluilla 

Koronan vuoksi Himos Winter Trail siirtyi maaliskuulle, ja se oli kyllä ainakin omaa kuntoani ajatellen ihan hyvä asia. Kolme kertaa tuli tammikuun aikana käytyä Himoksen poluilla, ja oli kyllä raskas askel jokaisella kerralla. Tässä välissä on hyvä hetki nostaa myös virtuaalista hattua Himostrailin talkooporukoille polkujen kunnossapitämisestä talviseen aikaan. Hurjaa touhua! Itse alkuperäisen tapahtuman ajankohtana kävimme Jyrin ja Eeliksen kanssa juoksemassa tuon 13 kilometrin kisareitin läpi, ja se oli kyllä aika paljon hitaampaa kyytiä, kuin 2020 Winter Trailin vastaava matka. Toki polutkin olivat nyt paljon raskaammassa kunnossa lumien myötä - viime vuonnahan tapahtuman aikaan maa oli täysin vihreä! Täytyy toivoa, että kilpailu pystytään järjestämään maaliskuussa. Itselläni olisi tarkoitusta tuplata ensimmäistä kertaa. Ensin perjantaina illalla 9 kilometriä, ja sen perään lauantaina 13. Mitään sen kummempia tavoitteita ajan suhteen en uskalla itselleni asettaa. Niin paljon riippuu lumitilanteestakin. Jos tuon lauantain 13 kilsaisen pääsisi perjantain rymyämisen päälle alle kahteen tuntiin, niin olisin kyllä enemmän kuin tyytyväinen! Viime talvena tuo lenkki taittui muistaakseni vähän päälle puoleentoista tuntiin. Tämän alkutalven Himoslenkit eivät kyllä mitenkään lupaile tuommoista aikaa... 

Poikien kanssa Sammalsuon lenkillä

Viime kesänä mielessäni kävi, että josko sitä 2021 pystyisi jo menemään ensimmäisen ultramatkan 2021 Himoksella. Se haave koki kyllä pienen kolauksen tuolla aika synkällä Vaarojen retkellä. Paljon tarvitsee vielä tehdä töitä pidempiä matkoja varten! Toisaalta se Himoksen 36 kilometriä meni kesällä ilman minkäänlaisia ongelmia. Täytyy tuota kyllä vielä pohtia, onneksi Himoksen ilmoittautuminen ei ole ihan vielä ajankohtaista. Mielenkiinnolla odotan myös miten Jämsän alueen luontomatkailun kehitys vaikuttaa Himos Trailin matkoihin ja reitteihin. Viime viikolla tulleiden uutisten mukaan uskaltaisi toivoa, että seutukunnan polkuverkostoa kehitetään entisestään, ja ennenkaikkea saataisiin myös merkittyjä reittejä lisää! 

Yksi varma reissu itselleni tulee ainakin suuntautumaan uudelleen Vaarojen Maratonille selättämään viimevuotisia haamuja. Saimme Emman ja Jyrin kanssa varattua paikat itsellemme tuolle 43 kilometrin klassikkomatkalle. Vaikka tekstin aluksi sanoinkin, että varsinaisia tavoitteita en taida täksi vuodeksi ottaa itselleni, niin pyörrän sen verran puheitani että uskallan sanoa kyllä tavoittelevani aikaparannusta viime syksyn reissulta! Mikäli vaan paikat pysyvät kasassa, niin uskoisin että tähän tavoitteeseen myös tulen pääsemään, niin retkeilyksi se meni edellisellä kerralla. Täytynee kiinnittää parempaa huomiota kehonhuoltoon, niin ärsyttävää kuin se onkin! Jos jollain on vinkkejä, että miten tuosta kehonhuollosta saisi mieluisampaa, niin kiitollisena otan vastaan! Kuntosalilla olen viimeeksi käynyt lukioaikoina, ehkä vuonna 2002. Silloinkin taisin lähinnä istua siellä kaverin seurana. Jostain syystä se on itselleni aivan käsittämättömän vastenmielinen maailma. 

Tätä valitettavasti lienee pakollisena ohjelmana paljon aikaisempaa enemmän. 

Mitään muita tapahtumia en ole toistaiseksi lyönyt lukkoon. Ihastuin viime kesänä ikihyviksi Aulankoon, joten Aulanko Tower Trail on jopa todennäköinen kisa tänäkin vuonna. Jyri on houkutellut myös vahvasti mukaan Karhunkierrokselle. Se on toki loppuunmyyty, mutta kyllähän noita paikkoja näkyy myynnissä aina silloin tällöin. Jonain vuonna aion kyllä sinnekin varmasti lähteä!

Lyhyesti ja ytimekkäästi: pääpainon aion tänä vuonna pitää siinä, että lenkille olisi aina hauska lähteä! En stressaa kilometrimääriä, enkä varsinkaan vauhteja. Itselleni toimivin lenkki on lähes aina ollut se pidempi hidas lenkki, jossa voi välillä vaikka pysähdelläkin jos siltä tuntuu. Toisaalta, vaikka sanoin että en stressaa kilometrimääriä, niin kyllähän niitä tulee siltikin aina välillä vilkuiltua. Ihan mukava oli huomata, että tammikuussa rikkoontui pitkästä aikaa sadan kilometrin raja kuukautta kohden. 

Elokuun jälkeen ensimmäinen sadan kilometrin kuukausi 

Juoksutapahtumat olen oikeastaan aina ottanutkin nimenomaan tapahtumina, en välttämättä niinkään kilpailuina. Lähinnä lähden sinne kilpailemaan itseäni vastaan. Toistaiseksi se on ollut ihan toimiva taktiikka, en ole vielä kertaakaan hävinnyt itselleni ;)