Blogit.fi

maanantai 28. lokakuuta 2024

Halloween Hike 2024



Se oli taas lokakuun viimeisen kokonaisen viikon viikonlopun, ja Halloween Hiken aika! Tarkoitus oli lähteä Jyrin kanssa jollain tavalla etenemään 50 kilometriä jalkaisin. Pikkuisen itseäni arvellutti tuo matkan pituus, alla oli kuitenkin vain kolme viikkoa ennen Halloween Hikeä läpsytelty Vaarojen Maratonin 65 kilometriä. Palautuminen oli kuitenkin sujunut hyvin ja Vaarojen ja HH:n väliin mahtui useitakin lenkkejä, joten ei kai siinä muuta ole kun laittaa tossua toisen eteen.

Halloween Hike on noussut kyllä ehdottomasti yhdeksi omaksi suosikkitapahtumakseni kahden aikaisemman vuoden perusteella. Vaikka osallistujille otetaankin aikaa, kyseessä ei silti ole varsinainen kilpailu, vaan enneminkin nimenomaan tapahtuma. Lisämausteen hommaan tuo liukuva lähtöaika (maastoon saa lähteä halutessaan jo perjantai-iltana), sekä se että reitillä on samaan aikaan juoksijoita, kävelijöitä ja pyöräilijöitä. Pikantti lisä on myös se että reittiä ei merkitä maastoon millään tavalla. Matkaan saa paperisen kartan johon reitti on merkitty, sekä sen voi myös ladata esimerkiksi puhelimeen tai kelloon. Näin varmistetaan se, että myös minunkaltaiset suunnistustaidottomat sunnuntaihölkkääjät voivat osallistua tapahtumaan turvallisin mielin. Reitille on ripoteltu tasaisen epätasaisin välein olevia GPS-koodattuja rasteja jotka leimataan puhelimella. Tämä rytmittää todella mukavasti matkantekoa, kun keskittyminen on aina vaan meneillään olevassa rastivälissä. 

Starttasin itse matkan kohti Suonenjokea jo perjantaina iltapäivästä töiden jälkeen. Ensin pikainen pistäytyminen Kirrissä Liisin luona, ja siitä keskustaan Emman sohvalle yöksi. Perjantai-ilta meni mukavasti juoksureppua pakatessa, ja Sofian kanssa Better Call Saulia katsellessa. Aamulla heräsin itsekseni ennen kellonsoittoa jo kuudelta kahvinkeittoon ja aamupalalle ennenkuin suuntasin Jyrille Kuokkalaan, josta lähdimme hyvissä ajoin kohti Suonenjokea. Perillä parkkipaikalla alkoi oikein naurattamaan, kun viereisessä ruudussa olivat vanhat tutut Halloween Hike -sparraajat Jarkko ja Jopi, jotka olivat jälleen kerran lähdössä reissun päälle pyörillä. Toiseen viereiseen ruutuun kurvasivat tietysti vanhat tutut juoksukaverit Timo ja Riina, joiden kanssa Jyri olikin jo etukäteen sopinut että menemme yhtä matkaa ensimmäisen 30 kilsan lenkin. Parkkipaikalla vaihdoimme nopeasti juoksukamat päälle ja lähdimme kävelemään kohti reilun puolen kilometrin päässä ollutta tapahtumakeskusta. Siellä nopeat vessassakäynnit ja testileimaukset ja sitten vaan kohti polkuja! Lähtöleimauksella kohtasimme jälleen tuttuja, kun 75 kilometrin pyörälenkille lähdössä olleet Juho ja Tero ohittivat meidät. 

Ensimmäinen reilu kilometri oli asfalttia, ja siinä pääosin alamäkeen juostessa oli hyvä aukoa vähän jalkoja. Mukavan reipas juoksu saikin pienen hien päälle ja toimi hyvänä alkulämmittelynä poluille siirtyessä. Kahden kilometrin täyttyessä oli vuorossa ensimmäinen rasti, ja tästä alkoivat myös varsinaiset polut. Heti aluksi oli luvassa komeaa neulasbaanaa ennen siirtymistä valaistulle kuntoilureitille. Välillä reitti kävi myös pienemmillä poluilla, ja taisipa siellä jonkinlaista metsäkoneuraakin olla. 

Neljän hengen seurueemme. Pukeutumiskoodi on oranssia tai punaista, ainut punainen urheilupaita minkä löysin kotoa, oli vanha Robert Lewandowskin Bayern-paita, joten sillä siis mentiin! 

Seitsemän kilometrin taivaltamisen jälkeen maisemat muuttuivat alun vanhoista metsämaisemista vielä kertaheitolla upeampiin maisemiin. Reitti kapusi korkean harjun päälle, jossa se kiemurtelikin seuraavat nelisen kilometriä. Toisella puolella aukesi komea suomaisema, ja toisella puolella oli ihan pitkän kantaman näkymääkin. Baana oli myös leveää ja mukavasti juostavaa, joten matka taittui oikein mukavasti niitä näitä höpötellen. Satunnaiset fillaristit ohittelivat meitä, mutta tossuväkeä ei juurikaan näkynyt. Oikeastaan jalankulkijoita alkoi näkyä vasta 11 kilometrin jälkeen kun laskeuduimme todella mukavan pitkän kapean alamäkipolun harjun juurelle. Tämänkin jälkeen maisemat ja polut olivat kuin lahja joka vain jatkoi antamistaan! Upeita jäkäläesiintymiä ja vanhaa hienoa mäntymetsää kauniine neulaspolkuineen. 

Lintharjun laelta

Suolampi ja puiden lomasta pilkistävä aurinko 

Harjun päällä juoksemisen jälkeen oli tavallaan ihan hauska päästä pienemmille poluille. Maasto oli edelleen todella helppokulkuista ja käytännössä koko ajan juostavaa - jopa omallekin kunnolle, mikä oli pienimuotoinen yllätys. Jalka tuntui vielä varsin kevyeltä. Myös Jyrillä, Timolla ja Riinallakin tuntui olevan hyvin virtaa. Hoidimme suunnistuksen neljään pekkaan selkeällä työnjaolla. Jyrillä oli kompassi ja paperikartta, minulla ja Riinalla kellosta löytyvä maastokartta johon oli laitettu GPX-tiedosto reitistä, ja siihen vielä kaupan päälle Timon kellossa ollut breadcrumb-trail -muodossa ollut reitti. Missään vaiheessa ei ollut mitään pelkoa eksymisestä, vaikka reitit risteilivätkin aika tavalla pidempien reittien kanssa. Lisäksi matkantekoa rytmittivät mukavasti matkalle sijoitellut leimattavat rastit. Yhtäkkiä huomasimmekin olevamme jo reittien solmukohtana toimineella Ladun Majalla noin 17 kilometrissä, josta 30 kilometrin reitin olisi tarkoitus erkaantua 50 kilometrin reitin kanssa. 
Jyri laskettelemassa harjun laelta pientä upeaa mutkittelevaa polkua. 
Riina toimi ison osan matkasta tahdin määrääjänä. Tässä painellaan sähkölinjan alla noin 15 kilometrin matkanteon jälkeen. 


Valokuvaaja Niklas Suominen ikuisti saapumisemme Ladun Majalle. Jostain syystä shortsit olivat selkeästi vähemmistössä osallistujien housuvalinnassa. Itse tietysti shortseilla liikenteessä. 

Pikkuisen pöllämystynyt ilme. Kuva: Niklas Suominen

Ladun Majalla Jyri kysäisi varovasti että olisiko paha rasti, jos mentäisiinkin "vain" se 30 kilometriä. Tottapuhuen, olin aika helpottunut että Jyri kysyi tämän. Olisin varmasti itse kysynyt häneltä saman kysymyksen, jos Jyri ei olisi ehtinyt ensin. Juoksu maistui tosi mukavalta, ja fiilis oli oikeasti tosi hyvä, mutta aika vahva semmoinen fiilis oli kuitenkin takaraivossa että 50 kilsalla olisi jalka alkanut painaa voimakkaasti, ja eteneminen olisi muuttunut puhtaaksi kävelyksi ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi Timon ja Riinan kanssa oli mukava taivaltaa, vauhditkin tuntuivat osuvan hyvin yksiin. Päädyimme pitämään lopulta aika pitkän huoltotauon Ladun Majalla, mikä sopi itselleni mainiosti. Homma toimi siellä erittäin hyvin. Mobilepaylla sai ostaa ties mitä herkkuja (itse söin karjalanpiirakan) ja vettä oli myös tarjolla. Lopulta vajaan vartin tauon jälkeen jatkoimme matkaa hyvävoimaisina. 

Lisää virtaa Ladun majalta lähtiessä toi se tieto, että matkaa olikin yhtäkkiä enää se kymmenisen kilometriä jäljellä. Ekat kilometrit majan jälkeen olivat varsin korkeuseropainotteisia muuhun reittiin verrattuna. Tässä kohtaa tulikin koko tapahtuman pisimmät kävelypätkät, joskin kyllä jalka vielä juoksuunkin nousi oikein mainiosti. Mutkittelimme nyt Lintharjun pohjoispuolen polkuja, ja hivuttauduimme koko ajan lähemmäs Suonenjokea ja ysitietä. Reilun 19 kilometrin jälkeen koimme koko reissun ainoan väärään suuntaan kääntymisen. Tämän otan täysin omaan piikkiini, en katsonut kunnolla kellosta suuntaa, menin vaan fiiliksen mukaan. Onneksi emme juosseet väärään suuntaan edes sataa metriä. Palatessamme reitille kohtasimme erään nuorenparin joka juoksi meitä vastaan. Tervehdimme kohteliaasti, ja sen jälkeen sanoin varovasti että "Teillä taitaa olla väärä suunta?" Pariskuntaa vähän huvitti, he eivät nimittäin olleet tapahtumassa mukana, vaan he olivat nauttimassa poluista ihan muuten vaan. 
Pieni lammen rannan laavu ja lyhyet pitkokset. 
Tapahtuma käytiin upean syksyisissä olosuhteissa. 

Pikkuhiljaa polut alkoivat tulemaan päätökseen. Ysitien alituksen jälkeen reitti käväisi vielä Suonenjoen keskustan tuntumassa hyppyrimäen juurella. Vähän säikähdimme, että noinkohan sitä pitää vielä kiivetä tornin juurelle johtavat kuntoportaat, mutta sentään sinne ei tarvinnut lähteä. Viimeinen rasti leimattiin uimarannan leikkikentän välittömässä läheisyydessä, ja sitten edessä oli vielä parin kilometrin asfalttijuoksu kohti maalia. Sovimme Jyrin kanssa, että hän käy autolta hakemassa saunakamat, ja minä juoksen maaliin leimaamaan matkan päättyneeksi. Timo jättäytyi Jyrin kanssa taaksemme, ja me painelimme Riinan kanssa kohti maalia. Jalkaa oli vielä varsin mukavasti jäljellä, varsin kivuttomasti pystyin vielä tässä vaiheessa juoksemaan alle kuuden minuutin kilometritahtia, joskin viimeisen jyrkän ylämäen maaliin kävelimme kyllä ihan suosiolla. Totuuden nimissä on myös tunnustettava, että 50 kilsalle ei olisi lauantaina kyllä jalkaa riittänyt. Lopullinen aika maalissa oli 3:42:30, jolla näytti irtoavan yhdeksäs sija, vaikka tosiaan kilpailusta ei varsinaisesti olekaan kysymys. Muistaakseni viime vuonna Keuruulla sijoitukseni oli sama 9., silloin aika ja keskitahti oli hiukan hitaampi, mutta matkakin oli pari kilometriä pidempi. Sinänsä täytyy olla tyytyväinen, että nyt kuitenkin nopeammalla keskitahdilla keskisyke oli yli 10 lyöntiä minuutissa pienempi kuin vuosi sitten. Toki maastokin oli ehkä hiukan helpompaa. 
Maalin joukkuekuva! Kiitos Jyrille, Timolle ja Riinalle ensiluokan juoksuseurasta

Hetken aikaa maalissa touhua ihmeteltyämme lähdimme saunaan Jyrin ja Timon kanssa. Siellä oli vielä mukava purkaa juoksu heti tuoreeltaan, ja ihmetellä saunassa olleiden pyörämiesten kommelluksia pidemmiltä matkoilta. Saunan jälkeen kävimme vielä erinomaisen hyvällä linssikeitolla, ja mainioilla mokkapalakahveilla! Sitten suunta kohti Jyväskylää, jossa vietimme vielä mukavan lauantai-illan Jyrin luona pizzaa tehden ja saunoen. 
Juoksun jälkeen maistui kyllä todella mainiosti hienoissa maisemissa saunoen yksi Liisiltä saatu palautteluolut ♥️

En tiedä vielä missä ensi vuoden tapahtuma käydään, mutta sen tiedän että varmuudella olen taas mukana. Yhteisöllisyydeltään ja hengeltään ihan ylivertaisen hieno tapahtuma on kyseessä, enkä voi sitä kylliksi suositella polkujuoksun tai maastopyöräilyn ystäville! Ja onhan toki myös kävelijöille omat sarjat. Ylipäätään luonnossa liikkuville tämä on kuin nakutettu. Kiitos järjestäjille ja vapaaehtoisille upeasta tapahtumasta! 

Tapahtumasta otettuja kuvia voi käydä ihailemassa kuvaajien omista gallerioista. 

Tapahtuman kotisivut löytyvät seuraavan linkin takaa:



sunnuntai 6. lokakuuta 2024

Vaarojen Maraton 65 Extreme 2024

Ukko-Koli 4.10.2024

En muista että mistä se idea lähteä Vaarojen kuusvitoselle sai oikein alkunsa. Varmaan jollain tasolla semmoinen pieni FOMO iski päälle, kun 2023 lumimyrskyvaaroja seurasi vaan kotisohvalta. Mutta että miksi tuolle 65:lle, eikä sille 43:lle? Siihen en osaa antaa vastausta. Näin jälkikäteen ajateltuna: olisi ehkä kannattanut vaihtaa matka mieluusti vaikka siihen 7 kilometriin, tai sitten vaihtoehtoisesti treenata enemmän. Koko vuoden 2024 puolella yli kahden tunnin lenkit ovat jääneet aikalailla kouralliseen. Tunkkaamassa käytiin tasan yhden kerran keväällä ja kesän viikkokilometrit eivät tainneet missään vaiheessa ylittää edes kahtakymmentä... Ihan vakavasti sanottuna, en suosittele kenellekään ilmoittautumista ultramatkalle näillä treenauksilla. Vielä vähemmän suosittelen ilmoittautumista Kolin ultramatkalle!

No niin siinä sitten kuitenkin kävi, että perjantaina 4.10.2024 lähdimme Jyrin kanssa Jyväskylästä kohti Kolia. Itse olin matkustanut Jyväskylään jo torstaina, viimeistelyleiri Kirrissä antoi eväät ja uskon siihen että lauantaina tullaan maaliin vaikka pää kainalossa! Jyrin tämän vuoden treenitausta oli aika lailla samanlainen kuin minulla, joskin yli kahden tunnin lenkkejä hän oli tehnyt ainoastaan yhden koko vuoden aikana. Ei mitkään lupaavimmat mahdolliset lähtökohdat. Lähdimme kohti Kolia jo heti aamusta. Tarkoitus oli käydä katsomassa vähän kansallismaisemaa, ja kannustamassa 130 kilometrin kilpailijat matkaan. 

Aikaisemmista vuosista poiketen, majoituimme nyt hotellissa eikä mökissä. En ollut edes katsonut monelta check-in on, joten yllätys oli positiivinen, kun perille päästyämme aika lailla tasan klo 14:00, huoneemme oli jo valmis. Kolin kylän uusi Sokos Hotelli ansaitsee kyllä täydet pisteet tapahtuman osalta muutenkin. Hotellin aamupalaa oli aikaistettu lauantain osalta, ja sen lisäksi vielä lähtöön järjestyi bussikyyti. 

Kannoimme tavarat huoneeseen ja välppäsimme lauantain kisakamat jo valmiiksi, ja lähdimme hakemaan numerolappuja hotellin pihalta heti kolmelta. Sitten sukkulabussilla ylös luontokeskukselle maisemien ihailuun. Jyri joutui remonttihommiin, kun bussin ovi hajosi, eikä suostunut aukeamaan. Lopulta onneksi kuljettajan ja Jyrin yhteispelillä oven mekanismi saatiin purettua, ja pääsimme Ukko-Kolin huipulle ihailemaan kansallismaisemaa. 
Jyri remonttihommissa
Maisemat on komeita! Miehistä voi olla montaa mieltä... 

Maisemien ihailussa ja ylähotellilla teellä ja jäätelöllä käydessä vierähti mukavasti pari tuntia. Varttia vaille kuuden aikaan siirryimme perusmatkan lähtöalueelle, joka alkoi jo täyttyä aika pelokkaan näköisistä juoksijoista sekä innokkaasta yleisöstä. Kävelimme muutaman sadan metrin päähän polunvarteen katsomaan starttia. Oli kyllä hieno kokemus sekin! Hämärtyvä metsä oli täynnä ihmisiä kannustamassa, lehmänkellot kalkattivat ja yleinen fiilis oli todella positiivinen. Startin jälkeen hyppäsimme taas sukkulabussin kyytiin, ja lähdimme hotellille syömään ja iltahommiin. Ilmassa oli selkeää jännitystä, ruokailu sujui aika hiljaisissa merkeissä. 

Simahdin kuin saunalyhty illalla jo yhdeksän aikaan, ja nukuin yhtä kyytiä aamuviiteen kellonsoittoon. Tuskin koskaan olen ennen tapahtumaa nukkunut noin hyviä yöunia! Hotellin aamiaisella oli jo viiden jälkeen täysi tohina päällä, ja ruokaa sai ihan jonottaa. Itselleni ei oikein jännitykseltä meinannut mikään maistua, mutta sain sentään syötyä muutaman karjalanpiirakan ja vähän munakokkelia. Aamiaisen jälkeen kävimme nopeasti vaihtamassa juoksukamppeet niskaan ja siirryimme ala-aulaan odottamaan bussikyytiä. Jyri sanoi osuvasti, että tunnelma oli kuin jossain lahkon kokoontumisessa. Jyri vannoi totutusti pitkien housujen nimeen, itse olin jo kotona päättänyt lähteväni shortseilla, enkä ollut edes pakannut trikoita mukaan. Vähän kyllä jännitti, aamu oli aika vilpoinen lämpötilan huidellessa ehkä asteen verran plussan puolella. Muiden kamppeiden osalta järkeilin että mitä vähemmän vaatteita, sen pienempi on hiertymisriski. Yläkroppaan lähti ainoastaan ihan ohut pitkähihainen juoksupaita, ihan ohut juoksutakki, hikinauha päähän ja ranteeseen sekä tuubihuivi kaulaan. Alakroppaan pelkät 2in1-juoksushortsit ilman mitään alushousuja sekä kaksikerroksiset sukat. Kenkien osalta ajattelin mennä mukavuus edellä, ja laitoin luottokengiksi kohonneet Hokan Speedgoat vitoset, vaikka niiden pito onkin ihan olematon kun vertaa vaikkapa VJ:n kenkiin. Selkään lähti tietysti juoksureppu, ja käteen alusta asti sauvat. Otsalle otin vielä aurinkolasit, kun katsoin että päivästä pitäisi tulla aurinkoinen. 
Päijät-Hämeen Mänty lähtövalmiina

Startista lähdimme todella rauhallisesti liikkeelle. Tuntui siltä että kaikki ohittivat meidät, mutta ei haitannut kyllä lainkaan. Itsellä oli ainakin tavoitteena ainoastaan maaliin pääsy ja reitistä ja maisemista nauttiminen. Tosin se reitistä nauttiminen on kyllä Kolilla välillä haastavaa. Polku on arviolta 90-prosenttisesti juurakkoa tai kivikkoa jonka ainoa tarkoitus on surmata se hölmö joka siellä erehtyy kulkemaan. Alku Ikolanahollehan on leveää ja helppoa polkua. Mäkränaho oli suorastaan maagisen kaunis kuurapeitteisenä auringonnousussa. Pikkuisen alkoi kyllä hirvittämään siinä vaiheessa, kun tajusin että tästä pitäisi vielä illalla tulla toiseen suuntaan, ja sittenkin olisi vielä matkaa maaliin.

Mäkrän nousu oli jälleen kerran paha. Tosin sauvojen kanssa se tuntui kyllä helpommalta kuin aikasempina vuosina. Kolmena aikaisempana vuonna Mäkrällä on ollut sen verran sumua, että näkymä Pieliselle on ollut hiukan rajoittunut. Nyt sumusta ei ollut tietoakaan, ja meitä tervehti upea vaaleanpunainen auringonnousu. Maiseman upeus ja hetki muutenkin pääsi oikein herkistämään. Pikku-Mäkrän päällä oli myös passissa valokuvaaja Lauri Kontkanen, joten hetken sai ikuistettua myös ammattilaisen voimin. 
Eihän se kuvissa oikeasti näytä miltään. Menkää itse Kolille katsomaan! 
Hyvä fiilis! 
Auringonnousu Mäkrällä
Kuva: Lauri Kontkanen

Mäkrän laskun ja sitä seuraavan tieosuuden otimme myös aika iisisti. Tiellä juoksimme reipasta kutosen kilometritahtia, mutta mäen kävelimme siinäkin. Ei mitään järkeä vetää itseänsä piippuun ekan kympin aikana. Käännyttäessä takaisin poluille kohti Jauholanvaaraa sain päivän ekat kommentit shortsivalinnastani. Ihmetyksekseni lähestulkoon kaikki olivat pitkillä housuilla liikenteessä, vaikka päivälle oli ennustettu varsin korkeita lämpötiloja. Itselläni ei ollut oikeastaan missään vaiheessa semmoista tunnetta että olispa pitkät housut. Jauholanvaaran polkuja juoksimme pitkässä letkassa jota me vedimme. Onnistuin itse kaatumaan tällä osuudella. Jalka tökkäsi johonkin juureen tai kiveen, ja lensin suoraan naama edellä ryteikköön. Onnistuin telomaan molemmat polveni johonkin, mutta mitään pintanaarmuja vakavampaa tästä ei seurannut, joten ei muuta kun ylös vaan ja eteenpäin! Hieman ennen Lakkalaa kohtasimme myös meidät jo Mäkrän jälkeen ohittaneen Hannan, joka oli taittanut nilkkansa. Kävelimme hetken aikaa hänen kanssaan samaa matkaa, ennenkuin hän kokeili että kestääkö paketoitu nilkka juoksua. Kesti se ainakin sen verran, että hän katosi välittömästi maisemaan, ja pääsi myös maaliin.
Maisema Jauholanvaaralta Ryläyksen suuntaan
Jyri Jauholanvaaran ja Lakkalan välillä

Lakkalan jälkeen alkoikin sitten ihan uudet maisemat ja polut. Maratonreitti kääntyy tässä vaiheessa kohti Kiviniemeä, kun taas Extreme-reitti jatkaa kohti myyttistä eteläpäätä. Melkein heti aluksi tämä lenkki antoi osviittaa siitä mitä tuleman pitää. Rajuja nousuja ja upeita maisemia. Vesivaaran päältä avautui yksi koko reitin upeimpia näkymiä, mutta ilmaiseksi se ei tullut. Nousu sinne oli varsin raju. Jyrillä tuntui ottavan jo vähän koville, hänellä oli hapen saannin kanssa ongelmia ja mäet tuntuivat vaikeilta. Onneksi polku oli muuten varsin helppokulkuista ja jopa juostavaa aina Herajoelle saakka. Rykiniemen kahlauspaikka oli tällä kertaa aivan kuiva, ja tarvetta kahluuvaijerin käyttöön ei ollut. Rykiniemen huollossa vietimme aikaa seitsemisen minuuttia. Pullojen täyttö, vähän syömistä ja yksi proteiinijuoma. Yllättävän kauan siihen menee aikaa.
Vesivaara

Huollon jälkeen lähdimme kapuamaan Hirvivaaran nousua. Jyrillä hajosi lötköpullon suukappale tässä nousussa. Mitään muuta sen mainittavampaa ei tapahtunut Eteläpään lenkin ensimmäisen viiden kilometrin aikana. Ehdin jo ajatella, että Eteläpään maine on vahvasti liioiteltu. Virhe! Kun käännyimme tieltä kohti Suopeltoa ja Kolinvaaraa, "hauskuus" alkoi. Tästä eteenpäin oikeastaan melkein Kiviniemeen saakka reitti oli ihan pelkkää vuoristorataa. Ylös-alas, mutkia, kivikkoa, juurakkoa ja kaikkea muutakin reitille kaatuneista puista ja kaikesta mahdollisesta kuviteltavasta alkaen. Kolinvaaran nousu tuntui jo itsestänikin aika pahalta, vaikka siihen asti homma olikin sujunut ilman mitään ongelmia. Pysähdyin vaaran laelle odottamaan Jyriä ja laitoin samalla Liisille viestin että "Aivan saatanan hirveä mäki oli just!" Jyri pääsi lopulta myös huipulle ja keräili siinä hengitystään hetken ennenkuin lähdimme jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa Jyri taisi myös ensimmäisen kerran sanoa keskeyttävänsä Kiviniemeen.
Kolinvaaran huipun maisemia

Oikeastaan melkein koko loppu Eteläpään lenkki meni ilman sen kummempaa käsitystä siitä että missä ollaan, tai paljonko sitä kamaluutta on vielä jäljellä. Suurimmilta osin polku oli semmoista, että omalla tekniikallani ja kunnollani sitä ei olisi mitenkään pystynyt juoksemaan. Ne vähät juostavat pätkät menimme myös varsin rauhallisesti voimia keräillen. Eteläpään lenkillä meillä oli myös miltei koko ajan seuraa. Alkuosa vedettiin pidempää letkaa joka karkasi meiltä Suopellon jälkeen, ja Kolinvaaran jälkeen seuraamme liittyi kolmas mies jonka nimeä en tajunnut katsoa. Hänen kanssaan taivalsimme aina lenkin loppupäässä olleeseen hirmuiseen laskuun asti. Pysähdyin laskun juurelle odottamaan Jyriä ja kolmas mies häipyi horisonttiin tässä vaiheessa, mutta heti laskun jälkeen seuraamme liittyi Youtubeen mainioita videoita tekevä Kalle, jonka seurassa matka Kiviniemeen taittui rattoisasti. Jyri sai myös Kallelta pari pussia Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa, joka osaltaan pelasti varmasti sen että Jyri lähti lopulta jatkamaan Kiviniemestä eteenpäin kohti Ryläystä, vaikka jossain vaiheessa puheet olivatkin aika vahvasti sen suuntaisia että aloin jo itsekin epäilemään että meinaako mies oikeasti keskeyttää. Iso kiitos siis Kallelle avusta! Kiviniemen huolto meni mukavasti. Vapaaehtoiset heittivät vitsiä todella hyvässä hengessä, ja 90-luvun eurodance soi. Kehaisin musiikkia, niin huollon porukka antoi meille jopa yhden toivebiisinkin. Sehän oli Heikki Helan Hillitön hopeinen kuu. Fiilis oli aika vahva siinä kohdassa, että kuu kyllä vielä tullaan näkemään kisan aikana... 
Jyri karmeassa kivikkolaskussa. Oikeasti ihan pimeä lasku! 

Normaalisti Kiviniemen jälkeen fiilis on ollut vähän allapäin. Reitin pahimmat osuudet ovat maratonilla tässä vaiheessa vielä edessä Ryläyksen muodossa. Nyt Eteläpään taistelukentän jälkeen olo olikin pelottavan hyvä. Niinkuin Jyri myöhemmin sanoi, niin Ryläys tuntui Eteläpään jälkeen samalta kuin vanhan ystävän halaus. Ryläyksen osuuden etenimme aika lailla kokonaan siten että minä painelin nousut ja laskut vähän kovempaa tahtia, ja sitten pysähdyin odottelemaan Jyriä. Itse Ryläyksen huiputuksen jälkeen minulla olisi kyllä jalka riittänyt juosta pitkospuita ja muita juostavia osuuksia, mutta ajattelin kuitenkin säästellä lopun kamaluuksia varten ja sauvakävellä Jyrin kanssa samaa tahtia. Ryläyksen parkkipaikalle saavuttaessa ehdin kaivaa repusta otsalampun, ja siinä aloin hieman kangistua kylmästä odotellessani. Tieosuudella ohitimme erään pitkämatkalaisen jolla tuntui olevan sama tahti kuin Jyrillä, joten uskalsin huikata tässä vaiheessa meneväni edeltä Peiponpeltoon, kun tiesin Jyrin saavan seuraa perusmatkalaisesta. Peiponpellossa sain huollot tehtyä ja olin jo jatkamassa matkaa kun huomasin metsästä otsalamppuja. Jyrihän sieltä tuli kuin uudestisyntyneenä, ilmeisesti keho oli alkanut polttaa rasvoja hiilareiden sijasta ja mies oli virtaa täynnä. Odottelin siinä vielä että Jyri sai rakkonsa täytettyä, ennenkuin lähdimme yhdessä jatkamaan maalia kohti. Molempien mieli tuntui kohonneen tässä vaiheessa ihan älyttömästi. 

Ryläyksen nousun maisemia 
Jyri Ryläyksen nousun loppuvaiheessa 
Peiponpellon huolto

Peiponpellon jälkeinen ylämäki Mäkrän taakse oli jälleen pitkä kuin nälkävuosi. Sauvoilla sekin tosin tuntui helpommalta kuin koskaan aikaisemmin, vaikka kuljettua matkaa oli jo se reilut 55 kilometriä. Sen jälkeinen lasku meni aika varovasti. Päällimmäisenä mielessä oli vain, että nyt ei saa hullutella ja maaliin on tultava. Laskun jälkeinen metsäautotie meni vielä tasatahtiin sauvakävellessä. Molemmat meistä olivat aivan hiljaisia. Keskittyminen oli oikeasti huipussaan. Jotenkin tuo aivan sysipimeä metsä vielä korosti koko touhun mielettömyyttä. Metsäautotien vaihtuessa poluksi otin taas vetovastuun. Keskityin vain ja ainoastaan lampun valokeilaan ja seuraavaan askeleeseen. Jossain vaiheessa Jyri oli ilmeisesti alkanut jäämään, koska yhtäkkiä havahduin että en nähnyt enää hänen valokeilaansa. Jatkoin kuitenkin matkaa eteenpäin, luotin ja tiesin että kyllä Jyrikin sieltä tulee. Pikku-Kolin portaissa minulla oli selkeästi vielä jalkaa jäljellä. Ne tuntuivat paremmilta kuin koskaan aikaisemmin, ja itseasiassa jälkeenpäin katsoin Stravasta, että se segmentti tulikin itselläni kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. 

Metsästä pois päästyäni soitin Rantatieltä Liisille. Kiitin häntä koko päivän jatkuneista tsemppiviesteistä, joista oli kyllä ihan korvaamaton apu. Minulla olisi periaatteessa ollut vielä jalkaa juosta tämä pätkä, mutta mieluummin kävelin sen reipasta tahtia puhelimeen puhuen. Kolin satamassa iskin taas sauvat käteen ja aloin keskittymään loppunousuun. Sekin tuli ilman mitään ongelmia, ja maaliin tulin upeaa ulkotulikujaa pitkin ihan juoksemalla. Sammutin lampunkin, kun halusin vaan fiilistellä upeaa hetkeä. Maalissa toimitsijat toivat välittömästi viltin niskaan, ja asiaankuuluvat valokuvat "I did it!" -kylttien kanssa saatiin myös otettua. Jyri saapui maaliin noin seitsemän minuuttia minun jälkeen. Ja hän myös juoksemalla. Kylmyys alkoi hiipiä puseroon aika nopeasti, joten lähdimme melkolailla suoraan siitä saunomaan. 
Sanoinkuvaamattoman hyvä fiilis! 
Jyri maalissa! 

Seuraava yö meni kyllä aika hurjissa merkeissä. Itselläni taisi kroppa nostaa kuumeen päälle, heräsin aivan horkassa valtavasta hikilammikosta. Välillä paleli ja välillä oli tuhottoman kuuma. Aamulla olo oli kuitenkin jo olosuhteisiin nähden ihan ok, ja hotellin aamiainen maistui erinomaisen hyvin. Kotimatkalla totesimme, että aika ei ainakaan alle vuorokaudessa ole kullannut muistoja, ja Eteläpää tuntui yhä siltä että sinne ei ihan välttämättä ole mitään hinkua takaisin. Ihan tosissaan ja vakavasti sanottuna, kyllähän nämä omat pohjat olivat ihan liian kevyet tuohon reissuun. Vaikka sinänsä olo on paljon parempi kuin esimerkiksi Karhunkierroksen kasikolmosen jälkeen, niin kyllä minä silti sanoisin että tuo Kolin kuusvitonen on vaativampi kisa kuin KK83. Ehkä joskus uudestaan, jos saisi oikeasti treenattua...
Palauttelua hotellilla
Sunnuntai tuntui kyllä jo juhlapäivältä! Liisille kiitos kortista! 

Meinasin jo kirjoittaa, että nyt ei ole sisässä vielä mitään ilmoittautumisia tapahtumiin, mutta onhan tässä jo muutaman viikon päästä edessä Halloween Hike... Eli siis sitä kohti. 

Kiva jos jaksoit lukea loppuun asti! Olitko itse Kolilla, miten meni? 



sunnuntai 25. elokuuta 2024

Himostrail 2024 - Extreme 26km kisaraportti

Himostraililla on kyllä ikuisesti paikka omassa sydämessäni. Olin vasta pari kuukautta harrastanut juoksua, kun keväällä 2019 löysin itseni Euroviisujen jälkeisenä sunnuntaina yhteislenkiltä Paljakan maastoista. Silloin eksyin vähän väärään vauhtiryhmään, mutta kaipa siitä jonkinlainen kipinä jäi kytemään, kun lähdin samana kesänä vielä muillekin yhteislenkeille, ja elokuussa lopulta myös itse tapahtumaankin. Siitä lähtien olen ollut aina mukana Himoksen tapahtumissa, paitsi viime vuonna. Sairastelujen vuoksi siirsin Extreme-matkan tälle vuodelle. Täytyy kyllä sanoa, että pikkuisen jännitti lauantai-aamuna heräillessä. Olen tämän vuoden puolella juossut tasan yhden yli 20 kilometrin lenkin, kun kävimme Paulan ja Juho-Pekan kanssa huhtikuussa tarpomassa erittäin lumisen ja mutaisen pitkiksen Jämsänkosken ja Himoksen maisemissa. Muutenkin kesä meni juoksun osalta taas enempi tai vähempi pieleen erinäisten jalkavammojen ja henkisen kuorman kanssa tappelun johdosta. Heinä-elokuun vaihteessa koittanut kesäloma kuitenkin sai nollattua tilanteen täydellisesti, ja erityisesti pari viimeistä viikkoa ennen tapahtumaa sujuikin todella mukavissa merkeissä niin juoksun kuin myös muun elämän suhteen.

Tapahtumapäivä valkeni oikein mukavan näköisenä! Reilusti alle 20 astetta lämmintä ja aika kova tuuli. Eipä oikeastaan voisi enää parempaa juoksukeliä toivoa. No reilusti alle 10 astetta tietysti, mutta se on ehkä liikaa toivottu elokuussa... Yleensä laitan juoksukamat valmiiksi jo edellisenä iltana, mutta nyt en suonut niille ajatustakaan ennen lauantai-aamua. Heräsin itsekseni ennen kellon soittoa jo kuuden jälkeen, joten oli hyvin aikaa syödä aamupuurot ja juoda pannullinen kahvia ennenkuin tarvitsi ruveta edes miettimään varusteita. Koska keli oli kuitenkin varsin lämmin, päädyin lähtemään kevyillä kamoilla. Ohut Päijät-Hämeen Männyn juoksupaita, La Sportivan 2in1 shortsit, juoksusukat ja päähän Buffin panta. Kenkävalinta kohdistui tällä kertaa VJ:n XTRM2 -tossuun. Ajattelin että sen verran ollut kuitenkin sateita tässä, niin kyseinen kenkä tarjoaa huikeat pito-ominaisuudet. Hokan Speedgoat vitoset olisivat toki olleet ehkä mukavammat kengät jalkaan, mutta toisaalta onpa noilla XTRM kakkosilla juostu yksi Vaarojen Maratonkin, joten eiköhän se 26 kilsaakin menisi ihan mukavasti.

Olin edellisenä iltana sopinut että Jimi ja Eelis pääsevät kyydillä Himokseen. Jimi käveli pihaan puoli yhdentoista jälkeen, jonka jälkeen lähdimme hakemaan Eelistä Jämsästä. Himokselle ennätimme hyvissä ajoin ennen 11:30 tapahtunutta 18 kilometrin lähtöä, jossa Jimikin oli mukana. Oman kisamme jälkeen Jore kertoi että Jimi oli juossut tuossa lähdössä upeasti sijalle 13! Huikea suoritus, kyseessähän oli Himostrailin kaikkien aikojen suurin lähtö. Ennen tuon matkan starttia ehdimme vaihtaa kisakeskuksessa muutaman sanan myös 18 kilsalle lähdössä olleiden Laurin sekä UTTF-liiviä tavoittelevan Ultratimon kanssa. Molemmilla herroilla tuntui olevan hyvä meininki! Kun 18 kilsan startti koitti, kirosimme molemmat Eeliksen kanssa olevamme tyhmiä jätkiä. Miksi pitää kiduttaa itseään pidemmän matkan muodossa, jonka lähtö on vieläpä myöhemmin! Alunperin myös Jyrin oli tarkoitus lähteä tuolle Extreme-matkalle meidän kanssamme, mutta erinäiset jalkavaivat ja kisaviikolla mieheen tarttunut flunssa estivät valitettavasti Jyrin osallistumisen. 

18 kilometrin lähdön jälkeen alkoi pieni nälän tunne hiipiä puseroon. Ajattelin että olisin käynyt hakemassa jonkun sämpylän tai vastaavan, mutta Eelis saikin kuningasajatuksen, että osallistumismaksuun sisältyneen keittolounaanhan voi nauttia myös ennen kisaa! Ei siis muuta kun herkulliset linssikeitot ja couscous-salaatit huiviin! Tämä oli oikeasti erinomainen ratkaisu! Kisassa tuntui heti alusta asti että energiaa on hyvin, eikä vatsassakaan hölskynyt yhtään, kun tuossa jäi kuitenkin ruokailun ja startin väliin melkein tunti aikaa. 

Ruokailun jälkeen lähdimme vaihtamaan juoksukamoja päälle. Varustesäilytykseen kasseja viedessämme huomasin liikenteenohjaajana toimivan Joren viittilöivän minua luokseen. Jore seisoi lähtöä seuraamaan tulleen mummoni käsipuolessa, hetken ajan kuluttua myös äitini saapui paikalle. Kiva saada kannustajia katsomoon! Jore nappasi myös minusta ja Eeliksestä joukkuekuvan. Hetki ennen starttia jouduimme myös kuuluttaja Petteri Koskisen haastatteluun, jossa luonnollisesti kehuimme tunnelmaa ja tapahtumaa. 
Päijät-Hämeen Männyn polkujuoksujaoston kaksi osallistujaa valmiina starttiin! Kuva: Jore

Taktiikka kisaan oli selvä. Eelikselläkin oli juoksut jääneet aika vähille, niin sovimme että menemme hiljaa, ja ylämäet vielä hiljempaa. Tätä toteutimmekin mukavasti ainakin ylämäkien osalta heti alusta alkaen. Ensimmäinen nousu Pohjois-Himoksen päälle otettiin oikein korostetun varovasti. Sen jälkeinen pudottelu laskettelurinteeseen sai sitten unohtamaan kaiken varovaisuuden. Annoimme molemmat juoksun rullata ihan vapaalla, mutta mikäs siinä rullaillessa. Useampi selkä tulikin napsittua siinä pitkässä laskussa. Laskettelurinteen nousukaan ei tuntunut edes pahalta, vaikka siinä näön vuoksi yritettiinkin muutama juoksuaskel ottaa paikalla päivystäneen valokuvaaja Tommi Kurosen kunniaksi.
Loikalla ohi! Kuva: Tommi Kuronen
Jopa pieni hymy on kasvoilla! Kuva: Tommi Kuronen

Laskettelurinteen jälkeinen pitkä lasku tultiin tällä kertaa vähän jopa ehkä käsijarru päällä. Itsellä oli vähän semmoinen tunne, että sen olisi voinut juosta kovempaakin. Eelis oli veturina tässä vaiheessa, ja hän itseasiassa sanoikin minulle että ohi vaan jos on menohaluja, mutta ei niitä sitten kuitenkaan niin paljoa ollut että olisin lähtenyt ohittamaan. Siinä oli paljon muitakin juoksijoita samassa letkassa, niin kaikkien ohitteluun olisi ehkä kulunut vähän liikaa energiaa. Laskua seuranneessa laavun nousussa porukka sitten hajosi, ja päädyimme lopulta Eeliksen kanssa huoltoon aikalailla kahdestaan. Huollossa nopea pullojen täyttäminen, ja kohti koko kisan vaativinta etappia. Puhuimme Eeliksen kanssa, että tavoite olisi päästä tunnissa seuraavaan huoltoon. Vaikka matkaa ei ole kuin se seitsemän kilometriä, niin tämä pätkä pitää sisällään muunmuassa nelivetonousun, endurosiksakin ja lyhyen mutta rajun laskettelurinteen nousun. 

Tällä pätkällä koin myös kisan vaikeimman hetken. Vähän vajaan seitsemän kilometrin matkanteon jälkeen polulla oli todella mutainen kalliopaikka jossa astuin vähän väärin ja jalka lipesi ihan totaalisesti alta. Tunsin välittömästi aika pahan krampin nivusessani, ja säikähdin jopa ihan kunnolla. Hetkellinen kipu oli todella paha. Onneksi olin ennen kisaa saanut Eelikseltä muutaman suolapussin. Nakkasin heti yhden kokonaisen pussin huiviin, ja vettä päälle. Kramppi onneksi laukesi miltei välittömästi tämän jälkeen, mutta pieni juiliminen nivuseen silti jäi koko loppukisan ajaksi. Muuten tämä pätkä meni oikeastaan ilman minkäänlaista ongelmaa, ja täysin suunnitelmien mukaisesti. Nousut otimme rauhallisesti, ja kaikki juostavat pätkät tulimme ihan rennolla jalalla. Lopulta olimme toisessa huollossa aika lailla tasan tunti ensimmäisestä huollosta lähdön jälkeen. Tarkkaa työtä! 

Seuraava pätkä toisesta huollosta kisakeskuksen varvaukseen on ihan ylivoimainen suosikkipätkäni koko reitillä. Se on kokonaan juostavaa polkua (toki alussa on myös lyhyt tiesiirtymä), jossa tällä kertaa pystyimme molemmat varsin raikkaalla jalalla juoksemaan. Matkantekoa säväyttivät muutamat pitkänmatkalaisten kohtaamiset ja tsemppien toivottamiset. Muuten oma juoksumme taittui kepeästi mukavia jutellen. Tällä kyseisellä pätkällähän päädyimme vuonna 2020 ISTV:n lähetykseen, kun selostaja naureskeli meidän menolle, että nyt on vanhat polkujuoksijat päässet niveliä helliville neulaspoluille!
Polkujuoksun juhlaa ja riemua. Molemmilla leveä hymy ja fiilis katossa Länsi-Himoksen rinteiden vieressä, mutta kuitenkin ihan täysin keskellä metsää. Kuva: Tommi Kuronen

Kisakeskukseen päästyämme huomasimme huollossa Juhon ja kumppaneiden porukan tauolla. He olivat vaeltamassa 26 kilometrin taivalta jääkaappi selässä! Juho tuli juuri paikalle pizzalaatikoiden kanssa, mutta valitettavasti minulle ja Eelikselle ei ollut pizzaa. Lähdimme siis jatkamaan kohti Paljakan ja Sammalsuon lenkkiä. Tässäkin tavoitteena oli ottaa se ensimmäinen pitkä nousu korostetun rauhallisesti, ja sitten pikkuhiljaa avata hanoja laavun jälkeen. Homma meni taas ihan käsikirjoituksen mukaan. Olimme toisesta huollosta lähtien taittaneet matkaa käytännössä koko ajan kahdestaan, emmekä tässäkään vaiheessa nähneet edessä eikä perässä ketään, vaikka näkymäaluetta olikin pitkästi. Silloin tällöin ohitimme muutaman pitkänmatkalaisen, mutta oman sarjamme juoksijoita ei näkynyt. Sammalsuon lenkillä pudotellessa kohti Peuramäentien huoltoa fiilis oli kertakaikkisen hyvä. Eelis sanoikin siinä että tämä on oikeasti polkujuoksun juhlaa. Pikkuisen laskevaa neulaspolkua jossa kuitenkin pientä teknisyyttä tuovaa vähäistä juurakkoa, mahtava keli ja tieto siitä että maaliin on reilusti alle 10 kilometriä matkaa! Todellakin, polkujuoksijan juhlapäivä! 

Peuramäentien huolto oli ensimmäinen huolto missä en täyttänyt lötköä urheilujuomalla. Nappasin vaan mukillisen vettä ja urheilujuomaa, sekä otin saman cocktailin minkä jokaisessa muussakin huollossa. Mukillinen suolakurkkuja ja suodatinpussillinen suklaata. Näiden lisäksi otin energiaa matkalla kisatorilta ostamieni Jollosten muodossa. Energiatankkaus toimi kyllä täydellisesti. Missään vaiheessa ei tullut yhtään energiavajausta. Söin yhden Jolloksen aina 20 minuutin välein, ja siihen päälle huoltojen tarjoamiset. Peuramäentien ylämäessä meidät ohitti eräs oman sarjamme juoksija, mutta annoimme hänen mennä menojaan, ja noudatimme sovittua taktiikkaa ottaa mäet rauhallisesti. Aika pian sitten avokalliomaastojen alkaessa ohitimmekin tämän saman juoksijan, hän vaikutti olevan siinä kohtaa aika sippi. Varmasti tuostakin on kyllä etua, että itse tunnen nuo maastot hyvin ja tiedän tasan tarkkaan mitä on tulossa. Loppuosuus Sammalsuon ja Paljakan lenkistä tuli paremmin kuin koskaan ennen. Jalka nousi ihan mukavasti vielä, vaikka nivusta juilikin aika tavalla. Siltikin pystyimme pitämään ihan mukavaa tahtia yllä. Viimeiseen huoltoon saavuimme molemmat todella hyvävoimaisina. Hyvältä tuntui myös huollon kannustus, ja huomautus siitä että maaliin on ainoastaan reilu pari kilometriä matkaa. Itselläni oli lötköissä vielä sen verran juomaa jäljellä, että tyydyin taas vain ottamaan mukillisen vettä, sekä suolakurkku-suklaa-cocktailin.
Sammalsuon lenkillä jalka vielä nousi ainakin pari milliä maasta! Kuva: Jani Sompi

Toiseksi viimeisessä alamäessä Eeliksellä tuntui olevan paljon parempi kulku kuin itselläni. Menimme viimeisen nousun vielä porukassa, mutta nousun päällä reilu kilometri ennen maalia huikkasin hänelle että ei muuta kun urku auki ja loikalla maaliin. Aika nopeasti Eelis hävisikin maisemaan. Itsekin laskettelin paikkapaikoin nelosella alkavaa tahtia viimeisiä laskuja, mutta silti Eelis onnistui viimeisen reilun kilometrin aikana taikomaan parin minuutin eron itseeni. Itse otin varsinkin sen viimeisen ankkurihissin laskun tosi varovasti. Siinä oli aika isoja kiviä, enkä halunnut taittaa nilkkaani enää siinä vaiheessa. Maalisuora oli sitten enää vain muodollisuus, maalivaate alittui ajassa 3:35:11 millä irtosi sija 44 miesten sarjassa. Kun tavoitteena oli neljän tunnin alitus, niin eihän tuohon voi olla mitään muuta kuin älyttömän tyytyväinen! Maalissa maistui Ylä-Porkkalan tilan mainio sima, sekä erinomainen mehu! Molempia taisi mennä useampi mukillinen. 
Päijät-Hämeen Männyn taiteelliseksi johtajaksi nimitetty Jore huolehti myös maalikuvasta! 
Komeasti viidenkymmenen parhaan joukkoon! 

Maaliintulon jälkeen palautumisen sai mukavasti käyntiin siskontytön syntymäpäiväjuhlilla. Synttärikakku ja muut tarjoilut maistuivat aikas hyviltä! Tämän jälkeen sitten kotiin saunanlämmitykseen, olimme sopineet Päijät-Hämeen Männyn värejä 11 kilometrillä kantaneen Pekan kanssa, että puramme kisan vielä saunan lauteilla. Pekka oli myös oikein tyytyväinen omaan juoksuunsa. Illan kruunasi vielä keskiviikkona saatu yllätyslahja, jonka saatteena tuli ohje että se pitää säilyttää jääkaapissa ja saa avata vasta Himostrailin jälkeen. Pussista paljastuikin viikonlopun teemaan sopinut PMMP-olut sekä muita palautumiseen ja saunomiseen oleellisesti liittyviä tuotteita. 
Lauantaina oli hieno päivä, niinkuin kortissa sanotaan! 

Jälleen kerran iso kiitos kaikille tapahtuman järjestäjille ja vapaaehtoisille. Himokselle tuttuun tapaan kannustus oli kerrassaan ensiluokkaista ja kovaa! Suuri kiitos myös Eelikselle loistavasta juoksuseurasta. En varmasti yksinäni olisi tuommoiseen aikaan tuota reittiä juossut! Kiitokset myös eräälle kirriläiselle polkujuoksijalle yllätyslahjasta ja kannustuksesta! Seuraava kalenterissa oleva tapahtuma olisi sitten Vaarojen Maraton ja 65 kilometriä. Ennen Himosta ajattelin, että otan siellä tavoitteeksi päästä ainoastaan Kiviniemeen asti, josta sitten raatobussilla takaisin Kolille, mutta kyllä tässä vähän nälkä kasvaa syödessä. Sen verran hyvin tämä Himostrail meni, että eiköhän sitä lähdetä Kolillakin maalia tavoittelemaan! Nähdäänkö Vaaroilla? 

sunnuntai 28. tammikuuta 2024

Himos Winter Trail 2024 - Night Enjoy + lauantain talkoot

Perjantai 26.1.2024 HWT Night Enjoy 9km

Ehkä se oma lempitapahtumani Vaarojen Maratonin ohella, eli Himos Winter Trail. Talvijuoksu maistuu, tapahtuma on lähellä kotia, upeat järjestelyt ja kaikenkaikkiaan vaan 6/5 tunnelma. Tälle vuodelle onnistuin jotenkin vatuloimaan oman ilmoittautumisen kanssa niin, että alunperin matkaksi ajattelemani Night Challenge oli jo myyty loppuun ilmoittautumista tehdessäni. Emma kyllä tarjosi omaa paikkaansa kyseiseltä matkalta minulle, mutta Halloween Hiken jälkeen lenkkeily on vähentynyt aika tavalla. Käytännössä olen talven ajan vain pitänyt tuntumaa yllä, yksi tai kaksi lyhyttä lenkkiä viikkoon, ja pitkikset ovat jääneet kokonaan pois. Siihen peilaten tuo 9 kilometrin Enjoy tuntui oikein sopivalta. Päijät-Hämeen Männyn juoksujaostosta lisäkseni samalle matkalle olivat lähdössä Emma ja Eelis. Pekka olisi lähtövuorossa lauantaina niinikään Enjoy-matkalle.
Päijät-Hämeen Männyn joukkue lähtövalmiina minuutti ennen starttia. 

Rapsakka talvinen sää aiheutti pientä mietintää pukeutumisen suhteen. Tapahtumapaikalle ajaessa auton mittari näytti -17 astetta. Itselläni oli paksuhkot talvitrikoot ja sen alla ainoastaan lyhyet sporttibokserit. Eelis kertoi varustautuneensa pitkillä kalsareilla, jolloin aloin vähän epäillä omaa valintaani, mutta oli liian myöhäistä hakea enää kalsareita kotoa - näillä mennään. Jalkaan sujahtivat 1000 Milesin kaksikerroksiset sukat ja siihen päälle villasäärystimet akillesjänteiden suojaksi. Yläkroppaan tekninen t-paita, pitkähihainen urheilupaita ja softshell-juoksutakki joka toimii kyllä kaikkiin miinuksella alkaviin keleihin todella hyvin. Kaulaan buffi ja päähän tietysti pipo ja lamppu. 

Olimme sopivasti tapahtumakeskuksessa 25 minuuttia ennen starttia. Siinä ehti hyvin hakea numerolaput ja säätää viimeiset varusteet. Törmäsin myös Jimiin, joka oli lähdössä 13 kilometrin Challenge -matkalle. Manasin hänelle että se oli jo loppuunmyyty siinä vaiheessa kun itse ilmoittauduin, niin Jimi hieroi suolaa haavoihin kertoessaan että hän oli napannut viimeisen paikan. Ehkä se meni lopulta ihan oikein, mies pinkoi kymmenenneksi sarjassaan. Lähtöalueelle kävellessämme kylmyys iski ihan kunnolla. Sormia erityisesti alkoi palelemaan. Tästä johtuen päätin että otan alun vähän ennakoitua vauhdikkaammin, niin saa hyvän lämmön päälle. Varsinaiseen alkulämmittelyyn en usko vieläkään. Kaikki lämmittely on nähdäkseni lopulta pois itse suorituksesta. Ensimmäisen ison asfalttinousun juoksin kokonaan aina siihen asti kunnes vaihdetaan kevyenliikenteenväylälle. Ei palellut enää! Ensimmäinen kilometri taittuikin alle kuuteen minuuttiin huolimatta isosta noususta.

Poluille siirryttäessä laitoin otsalampun päälle. Heti alkoi hymyilyttämään. Kuu paistoi upeasti pilvenraosta, ulkotulet paloivat ja polun varteen oli tehty lauma lumisia hattiwatteja, joiden silmät heijastuivat hauskasti lampun valossa. Tätä minä olin tullut tänne hakemaan! Polku vaikutti olevan huikeassa kunnossa. Kova pohja, ja alkuviikon suojasää ja sen jälkeen satanut pieni lumi oli tehnyt siitä myös jotenkin todella pitävän. Osuin myös hyvään letkaan, vauhti oli ainakin itselleni juuri sopivaa noustessamme kohti ensimmäistä huoltoa. Toisella kilometrillä on oikeastaan pelkkää nousua, joten se sisälsi pääosin kävelyä - lopulta se olikin kisan selkeästi hitain kilometri, vähän reilu 9 minuuttia.
Tervetuloa poluille! Kuva: Himos Trail

Huollossa en sen kummemmin pysähtynyt, otin ainoastaan mukillisen urheilujuomaa, ja siitä takaisin polulle. Juoksin toisena pitkässä letkassa vauhdin pyöriessä kuuden minuutin kilometritahdin molemmin puolin. Jalat tuntuivat hyvältä ja meno maistui muutenkin, niin mikäs siinä mennessä. Seuraavaksi tullut metsäautotienpätkä oli aurattu tänä vuonna, niin sitäkin sai hyvin pudotella omaan tahtiin - ei tarvinnut välittää ohitettavista tai minua ohittavista, tilaa oli todella hyvin. Sivulauseessa mainittakoon, että ohituspaikkoja oli muutenkin tänä vuonna jatkuvasti reitillä! Helpottaa todella paljon omaa juoksua. Meidän letkassa ei juurikaan sijoitukset vaihtuneet tosin. Ihan pari yksittäistä juoksijaa paineli metsäautotien pätkän ylämäessä ohitse, mutta muuten asemat olivat vakiintuneet.

Sammalsuon lenkin risteyksessä olivat jälleen tutut joulupukit ohjaamassa juoksijoita oikeaan suuntaan. Itselleni oli suuri helpotus, että ei tarvinnut kurvata oikealle, vaan saimme jatkaa suoraan kohti upeita Paljakan maastoja. Taas hymyilytti. Kirpeä pakkanen tuntui vähän hellittäneen myös metsän suojassa, ja juoksu maistui todella mainiolta. Letkamme ensimmäinen juoksija oli ensimmäistä kertaa Himoksella, ja hänkin kehui polkua ja tunnelmaa mahtavaksi - mitä se kyllä olikin. Itselläni alkoi tulemaan itseasiassa jopa semmoinen olo, että matka loppuu kesken. Niin mukavaa metsässä oli!
Joulupukki näyttää tien. Kuva: Himos Trail

Toisessa huollossa nappasin kourallisen sipsejä ja taas mukillisen urheilujuomaa. Pysähtymään en ennättänyt tässäkään, letka jatkoi suoraan matkaa kohti pitkää laskua Kivijärventien mutkaan. Letkan kärjessä juossut nainen piti itselleni juuri sopivaa vauhtia, joten en lähtenyt hulluttelemaan ohituspaikoilla. Ajattelin myös, että tässä on hyvä paikka säästellä voimia viimeiselle puolelletoista kilometrille. Muutama juoksija hyödynsi ohituskaistamahdollisuudet tässä laskussa, ja aika nopeasti heidän selät karkasivat meiltä. Kivijärventien kääntöpaikalta alkanut valokuja oli ehkä jopa vielä vakuuttavampi kuin aikaisempina vuosina. Ihan mieletöntä, että ihmiset viitsivät viedä metsään tuommoisia valoja juoksijoita varten. Oma vauhtikin vähän hidastui, kun ihastelin valojen kauneutta, mutta ei sen väliä.

Valokujan jälkeinen siirtymä Länsi-Himoksen rinteiden viereen ja päälle tuli mukavasti. Itse rinteiden viereinen nousukin, joka on aikaisempina vuosina ollut varsin kamala, tuntui jotenkin helpommalta ja lyhyemmältä. Rinteiden päällä harkitsin hetken että pyydänkö latua ja lähden laskuun ensimmäisenä, mutta päätin pitää asemani. Tämä oli ehkä pieni virhe itseltäni, voimia tuntui olevan varsin hyvin, ja laskussa olisin ehkä voinut puristaa kovempaa. Lopulta laitoin vilkun ohituskaistalle viimeisessä pajukkopujottelussa, jossa meno oli hetken aikaa vähän semmoista Alberto Tomba -tyylistä. Paksu mies pujottelee ohuita keppejä kovaa vauhtia. Tokaisinkin siinä laskun jälkeen toimitsijoille, että se oli jopa vähän pelottavaa. Jälkikäteen katsoin Garmin Connectista, että olin tullut tuota pajukkopujottelua vähän reilun neljän minuutin kilometritahtia. Kesällä tuommoisia vauhteja ei uskaltaisi ajatellakaan, mutta hanki on onneksi pääosin pehmoista, jos jalka sattuisi lipsahtamaan.

Pajukon jälkeinen kevyenliikenteenväylä on useampana vuonna ollut oma heikko kohtani. Nyt yllätyksekseni jaksoin juosta sen, ja mökkialueen läpi ilman mitään ongelmia, ja jopa pari selkää napsien! Ennenkuulumatonta! Peikkometsän nousua edelsi paha shikaani, jossa oli onneksi toimitsija kertomassa mihin mennään. Peikkometsän nousussa ilmeisesti Galina oli tullut minua vastaan kävellessään kohti mökkialuetta, mutta itse olin sen verran tummissa vesissä että en ole edes huomannut ketään siinä. Tulin koko nousunkin juoksemalla, kunnes sen päällä oli pakko ottaa pari kävelyaskelta, kun oma hengitys alkoi kuulostaa jo vähän pelottavalta - selkeästi kova pakkanen oli vaikuttanut ainakin jollain tavalla. Onneksi tässä vaiheessa ei ollut enää kuin parisataa metriä maaliin, joten ei muuta kuin pienempi vaihde silmään ja lisää kierroksia. Maalisuoralla kenttäkuulutus huusi Päijät-Hämeen Männyn värejä, ja yllättävän hyvin Männyllä menikin. Eelis oli yhdeksäs, ja itsekin juoksin sijalle 25. Loppuaika oli 1:08:43 mikä oli reilut puoli minuuttia nopeampi, kuin edellisen kerran ollessani 9km matkalla. Reitti oli toki nyt hieman erilainen, mutta itseasiassa ainakin Garminin mukaan melkein puoli kilometriä pidempi - ei voi olla kuin tyytyväinen! Itse kyllä pidän tästä uudesta reitistä enemmän kuin vanhasta. Käytännössä muuten se on ihan samanlainen, mutta alun nousu menee pikkuisen eri paikasta. Kisan jälkeen suoraan saunaan Eeliksen kanssa, ja sitten kotiin valmistautumaan lauantain talkoohommiin.
Maalisuora! Kuva: Heidi Salonen

Maalissa! Oli siellä vähän vilpoista. 


Lauantai 27.1.2024 - HWT huoltopiste

Tein päätöksen olla tuplaamatta aika pian Halloween Hiken jälkeen. Päässä oli myös pitkään kytenyt ajatus, että olisi kiva nähdä tapahtumia myös toiselta puolelta kilpailemiseen verrattuna. Laitoinkin alkuvuodesta viestin tapahtumajohtaja Tainille ja kyselin että mahtuisiko talkooporukkaan mukaan lauantaille. Tilaa löytyi, ja minut nimitettiin huoltopisteelle koko päiväksi. 

Painelin Himokselle lauantai-aamuna heti kisatoimiston aukeamisen aikaan. Siinä nopeasti kahvit huiviin, ja siirtyminen laavun huoltopisteelle, jossa meillä oli reilun tunnin verran aikaa pistää kaikki valmiiksi ennen ensimmäisten juoksijoiden saapumista. Käytännössä melkein kaikki oli valmista jo perjantailta, joten lähinnä hommana oli ainoastaan kattaminen, tulien tekeminen laavulle ja pataan ja urheilujuoman sekoittaminen. Nopeasti kaikki olikin jo valmista, ja jäimme vaan odottamaan ensimmäisiä kilpailijoita. 

Ensimmäinen huolto on jo reilun kahden kilometrin jälkeen, joten varsinkaan kärki ei meillä juurikaan pysähdellyt. Vasta pääjoukon tullessa tarjottavat alkoivat tekemään kauppansa. Ensimmäisenä ryhmänä lähtivät 13 kilometrin sarjalaiset. Kuhinan alkaessa aika vain humahti. Meillä oli selkeä työnjako. Yksi henkilö vastasi vedestä, minä vastasin urheilujuomasta, yksi henkilö laittoi tyhjiä mukeja jatkuvalla syötöllä täytettäväksi ja yksi henkilö oli auttamassa syömisten kanssa. Tarjolla huoltopisteellä oli nesteiden lisäksi suolakurkkuja, sipsejä ja suklaata. Pikkuhiljaa ruuhka loppui, ja kuin huomaamatta aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia! Tässä vaiheessa oli ensimmäisen pienen tauon aika, ennenkuin aloimme odottamaan porukkaa Sammalsuon lenkiltä toiseen huoltoon. Kakkoshuollossa meidän rooli oli lähinnä kannustaa kilpailijoita toisen miehistön hoitaessa huoltopistettä. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua kun lehmänkellot kilkattivat ja juoksijoiden vauhti oli kovaa.

Seuraava rypistys meillä oli 9km sarjalaisten ensimmäinen huolto. Päijät-Hämeen Männyn Pekka oli hyvissä tarkkailuasemissa ensimmäisessä huollossa, heittämällä sarjassaan top kympissä. Nopeat kuulumisten vaihtamiset, ja Pekka jatkoikin jo metsään. Lopputuloksena hieno seitsemäs sija miesten sarjassa, ja Männyn toinen top 10 -sijoitus viikonlopulle! Pääjoukon huolto meni taas hujauksessa ohitse. Tämän jälkeen meillä oli taas hetki aikaa ennen päivän isoimman väkijoukon kohtaamiseen. 25 ja 37 kilometrin sarjalaisten lähtisivät samassa lähdössä. 

Pitkänmatkalaisten sarjassa oli hauska huomata, että kilpailijoilla oli huomattavasti enemmän aikaa jäädä juttelemaan huoltopisteelle. Useampikin somesta ja oikeasta elämästä tuttu naama tuli bongattua ja kuulumisia vaihdettua. Tunnelma oli erinomainen, talkookaverit olivat hyvällä mielellä, ja kilpailijat vasta hyvällä mielellä olivatkin. Pikkuhiljaa viimeinenkin kilpailija ohitti huoltopisteen, ja vuorossa oli makkaranpaistotauko laavulla. Fiilis oli tässäkin vaiheessa korkealla. Makkara maistui, ja pikkuhiljaa kilpailijoita alkoi valua jo toiseenkin huoltoon. Talkoolaisten lisäksi ääntä lähti myös muutama hengen kannustusporukasta, joka oli asettunut asemiin huoltoa vastapäätä. 
Pitkämatkalaisia kanttaamassa toiseen huoltoon, taustalla huikea kannustusporukka. 

Makkaranpaiston jälkeen oli taas aika asettua asemiin omalle huoltopisteelle. Maastossa olevat juoksijat olivat venähtäneet pitkäksi nauhaksi, ja kilpailijoita tiputteli tasaiseen tahtiin huoltoon. Jälleen kerran huoltoon pysähtyneillä kisailijoilla ei tuntunut olevan minkäänlaista kiirettä, eikä paineita otettu vaikka edellä mennyt selkä saattoikin ottaa pitkänkin kaulan. Myös polkujuoksun lajilegendana tunnettu, lähestulkoon jokaisen lajin isoimman tapahtuman kokenut Jukka Kukkonenkin pysähtyi jokaisella kierroksella pitkäksi aikaa huoltoon, ja kertoipa hän seuraavien kilpailujensa suunnitelmiakin. Kukkoselle nämä viikonlopun aikana juostavat reilut 60 kilometrin tapahtumatkin ovat lähestulkoon sprinttimatkoja. 
Jukka Kukkonen saapumassa huoltoon. 

Kilpailijoiden määrä harveni jatkuvasti, kun 25 kilometrin sarjalaiset eivät enää kolmannelle kierrokselle lähteneet. Tässä vaiheessa oli hyvä pitää toinen makkaranpaistotauko ja kannustaa kilpailijoita laavulta käsin. Lopulta vähän ennen kello neljää viimeisinkin juoksijaporukka oli ohittanut huoltopisteemme, ja saatoimme alkaa purkamaan sitä. Tämän jälkeen siirryimme toiseen huoltoon avuksi vastaanottamaan loppuja juoksijoita, ja valmistelemaan myös sen purkua. Pikkuhiljaa myös hämärä, ja lopulta pimeys alkoi laskeutumaan metsään, ja juoksijoita alkoi tulla huoltoon jo lamput päässä. Kilpailijoiden perässä tulleiden turvajuoksijoiden saapuessa huoltoon, olikin jo ihan täysin pimeää. Tämän jälkeen homman sävel olikin selvä. Loput kamat autoihin, ja tapahtumakeskukseen nauttimaan päivällistä. Kahdeksan tunnin pakkasessa touhuamisen jälkeen ruoka maistui aivan mielettömän hyvältä! Sen jälkeen suoraan kotiin saunanlämmitykseen. 
Näkymä kakkoshuollosta maaliinpäin pimeyden pikkuhiljaa laskeutuessa. 
Illan pimetessä valopäiden osuus kasvoi. 

Kaiken kaikkiaan viikonlopusta jäi huikean hyvä fiilis. Perjantai-illan juoksu onnistui paremmin kuin olisin voinut kuvitella, ja lauantaipäivä huoltopisteellä oli kertakaikkisen mukava. Suosittelen kyllä näitä talkoohommienkin kokeilua ihan kaikille. Eiköhän sitä itsekin jatkossa tule joskus toistekin lähdettyä, vaikka toki myös itse kisailu edelleenkin päällimmäisenä mielessä onkin! Suuri kiitos jälleen kerran Himostrailin porukalle aivan mielettömästä tapahtumasta. Kyllä minä määräisin tämän pakolliseksi kokeiltavaksi jokaiselle lajin harrastajalle!