En muista että mistä se idea lähteä Vaarojen kuusvitoselle sai oikein alkunsa. Varmaan jollain tasolla semmoinen pieni FOMO iski päälle, kun 2023 lumimyrskyvaaroja seurasi vaan kotisohvalta. Mutta että miksi tuolle 65:lle, eikä sille 43:lle? Siihen en osaa antaa vastausta. Näin jälkikäteen ajateltuna: olisi ehkä kannattanut vaihtaa matka mieluusti vaikka siihen 7 kilometriin, tai sitten vaihtoehtoisesti treenata enemmän. Koko vuoden 2024 puolella yli kahden tunnin lenkit ovat jääneet aikalailla kouralliseen. Tunkkaamassa käytiin tasan yhden kerran keväällä ja kesän viikkokilometrit eivät tainneet missään vaiheessa ylittää edes kahtakymmentä... Ihan vakavasti sanottuna, en suosittele kenellekään ilmoittautumista ultramatkalle näillä treenauksilla. Vielä vähemmän suosittelen ilmoittautumista Kolin ultramatkalle!
No niin siinä sitten kuitenkin kävi, että perjantaina 4.10.2024 lähdimme Jyrin kanssa Jyväskylästä kohti Kolia. Itse olin matkustanut Jyväskylään jo torstaina, viimeistelyleiri Kirrissä antoi eväät ja uskon siihen että lauantaina tullaan maaliin vaikka pää kainalossa! Jyrin tämän vuoden treenitausta oli aika lailla samanlainen kuin minulla, joskin yli kahden tunnin lenkkejä hän oli tehnyt ainoastaan yhden koko vuoden aikana. Ei mitkään lupaavimmat mahdolliset lähtökohdat. Lähdimme kohti Kolia jo heti aamusta. Tarkoitus oli käydä katsomassa vähän kansallismaisemaa, ja kannustamassa 130 kilometrin kilpailijat matkaan.
Aikaisemmista vuosista poiketen, majoituimme nyt hotellissa eikä mökissä. En ollut edes katsonut monelta check-in on, joten yllätys oli positiivinen, kun perille päästyämme aika lailla tasan klo 14:00, huoneemme oli jo valmis. Kolin kylän uusi Sokos Hotelli ansaitsee kyllä täydet pisteet tapahtuman osalta muutenkin. Hotellin aamupalaa oli aikaistettu lauantain osalta, ja sen lisäksi vielä lähtöön järjestyi bussikyyti.
Kannoimme tavarat huoneeseen ja välppäsimme lauantain kisakamat jo valmiiksi, ja lähdimme hakemaan numerolappuja hotellin pihalta heti kolmelta. Sitten sukkulabussilla ylös luontokeskukselle maisemien ihailuun. Jyri joutui remonttihommiin, kun bussin ovi hajosi, eikä suostunut aukeamaan. Lopulta onneksi kuljettajan ja Jyrin yhteispelillä oven mekanismi saatiin purettua, ja pääsimme Ukko-Kolin huipulle ihailemaan kansallismaisemaa.
Maisemien ihailussa ja ylähotellilla teellä ja jäätelöllä käydessä vierähti mukavasti pari tuntia. Varttia vaille kuuden aikaan siirryimme perusmatkan lähtöalueelle, joka alkoi jo täyttyä aika pelokkaan näköisistä juoksijoista sekä innokkaasta yleisöstä. Kävelimme muutaman sadan metrin päähän polunvarteen katsomaan starttia. Oli kyllä hieno kokemus sekin! Hämärtyvä metsä oli täynnä ihmisiä kannustamassa, lehmänkellot kalkattivat ja yleinen fiilis oli todella positiivinen. Startin jälkeen hyppäsimme taas sukkulabussin kyytiin, ja lähdimme hotellille syömään ja iltahommiin. Ilmassa oli selkeää jännitystä, ruokailu sujui aika hiljaisissa merkeissä.
Simahdin kuin saunalyhty illalla jo yhdeksän aikaan, ja nukuin yhtä kyytiä aamuviiteen kellonsoittoon. Tuskin koskaan olen ennen tapahtumaa nukkunut noin hyviä yöunia! Hotellin aamiaisella oli jo viiden jälkeen täysi tohina päällä, ja ruokaa sai ihan jonottaa. Itselleni ei oikein jännitykseltä meinannut mikään maistua, mutta sain sentään syötyä muutaman karjalanpiirakan ja vähän munakokkelia. Aamiaisen jälkeen kävimme nopeasti vaihtamassa juoksukamppeet niskaan ja siirryimme ala-aulaan odottamaan bussikyytiä. Jyri sanoi osuvasti, että tunnelma oli kuin jossain lahkon kokoontumisessa. Jyri vannoi totutusti pitkien housujen nimeen, itse olin jo kotona päättänyt lähteväni shortseilla, enkä ollut edes pakannut trikoita mukaan. Vähän kyllä jännitti, aamu oli aika vilpoinen lämpötilan huidellessa ehkä asteen verran plussan puolella. Muiden kamppeiden osalta järkeilin että mitä vähemmän vaatteita, sen pienempi on hiertymisriski. Yläkroppaan lähti ainoastaan ihan ohut pitkähihainen juoksupaita, ihan ohut juoksutakki, hikinauha päähän ja ranteeseen sekä tuubihuivi kaulaan. Alakroppaan pelkät 2in1-juoksushortsit ilman mitään alushousuja sekä kaksikerroksiset sukat. Kenkien osalta ajattelin mennä mukavuus edellä, ja laitoin luottokengiksi kohonneet Hokan Speedgoat vitoset, vaikka niiden pito onkin ihan olematon kun vertaa vaikkapa VJ:n kenkiin. Selkään lähti tietysti juoksureppu, ja käteen alusta asti sauvat. Otsalle otin vielä aurinkolasit, kun katsoin että päivästä pitäisi tulla aurinkoinen.
Startista lähdimme todella rauhallisesti liikkeelle. Tuntui siltä että kaikki ohittivat meidät, mutta ei haitannut kyllä lainkaan. Itsellä oli ainakin tavoitteena ainoastaan maaliin pääsy ja reitistä ja maisemista nauttiminen. Tosin se reitistä nauttiminen on kyllä Kolilla välillä haastavaa. Polku on arviolta 90-prosenttisesti juurakkoa tai kivikkoa jonka ainoa tarkoitus on surmata se hölmö joka siellä erehtyy kulkemaan. Alku Ikolanahollehan on leveää ja helppoa polkua. Mäkränaho oli suorastaan maagisen kaunis kuurapeitteisenä auringonnousussa. Pikkuisen alkoi kyllä hirvittämään siinä vaiheessa, kun tajusin että tästä pitäisi vielä illalla tulla toiseen suuntaan, ja sittenkin olisi vielä matkaa maaliin.
Mäkrän nousu oli jälleen kerran paha. Tosin sauvojen kanssa se tuntui kyllä helpommalta kuin aikasempina vuosina. Kolmena aikaisempana vuonna Mäkrällä on ollut sen verran sumua, että näkymä Pieliselle on ollut hiukan rajoittunut. Nyt sumusta ei ollut tietoakaan, ja meitä tervehti upea vaaleanpunainen auringonnousu. Maiseman upeus ja hetki muutenkin pääsi oikein herkistämään. Pikku-Mäkrän päällä oli myös passissa valokuvaaja Lauri Kontkanen, joten hetken sai ikuistettua myös ammattilaisen voimin.
Mäkrän laskun ja sitä seuraavan tieosuuden otimme myös aika iisisti. Tiellä juoksimme reipasta kutosen kilometritahtia, mutta mäen kävelimme siinäkin. Ei mitään järkeä vetää itseänsä piippuun ekan kympin aikana. Käännyttäessä takaisin poluille kohti Jauholanvaaraa sain päivän ekat kommentit shortsivalinnastani. Ihmetyksekseni lähestulkoon kaikki olivat pitkillä housuilla liikenteessä, vaikka päivälle oli ennustettu varsin korkeita lämpötiloja. Itselläni ei ollut oikeastaan missään vaiheessa semmoista tunnetta että olispa pitkät housut. Jauholanvaaran polkuja juoksimme pitkässä letkassa jota me vedimme. Onnistuin itse kaatumaan tällä osuudella. Jalka tökkäsi johonkin juureen tai kiveen, ja lensin suoraan naama edellä ryteikköön. Onnistuin telomaan molemmat polveni johonkin, mutta mitään pintanaarmuja vakavampaa tästä ei seurannut, joten ei muuta kun ylös vaan ja eteenpäin! Hieman ennen Lakkalaa kohtasimme myös meidät jo Mäkrän jälkeen ohittaneen Hannan, joka oli taittanut nilkkansa. Kävelimme hetken aikaa hänen kanssaan samaa matkaa, ennenkuin hän kokeili että kestääkö paketoitu nilkka juoksua. Kesti se ainakin sen verran, että hän katosi välittömästi maisemaan, ja pääsi myös maaliin.
Lakkalan jälkeen alkoikin sitten ihan uudet maisemat ja polut. Maratonreitti kääntyy tässä vaiheessa kohti Kiviniemeä, kun taas Extreme-reitti jatkaa kohti myyttistä eteläpäätä. Melkein heti aluksi tämä lenkki antoi osviittaa siitä mitä tuleman pitää. Rajuja nousuja ja upeita maisemia. Vesivaaran päältä avautui yksi koko reitin upeimpia näkymiä, mutta ilmaiseksi se ei tullut. Nousu sinne oli varsin raju. Jyrillä tuntui ottavan jo vähän koville, hänellä oli hapen saannin kanssa ongelmia ja mäet tuntuivat vaikeilta. Onneksi polku oli muuten varsin helppokulkuista ja jopa juostavaa aina Herajoelle saakka. Rykiniemen kahlauspaikka oli tällä kertaa aivan kuiva, ja tarvetta kahluuvaijerin käyttöön ei ollut. Rykiniemen huollossa vietimme aikaa seitsemisen minuuttia. Pullojen täyttö, vähän syömistä ja yksi proteiinijuoma. Yllättävän kauan siihen menee aikaa.
Huollon jälkeen lähdimme kapuamaan Hirvivaaran nousua. Jyrillä hajosi lötköpullon suukappale tässä nousussa. Mitään muuta sen mainittavampaa ei tapahtunut Eteläpään lenkin ensimmäisen viiden kilometrin aikana. Ehdin jo ajatella, että Eteläpään maine on vahvasti liioiteltu. Virhe! Kun käännyimme tieltä kohti Suopeltoa ja Kolinvaaraa, "hauskuus" alkoi. Tästä eteenpäin oikeastaan melkein Kiviniemeen saakka reitti oli ihan pelkkää vuoristorataa. Ylös-alas, mutkia, kivikkoa, juurakkoa ja kaikkea muutakin reitille kaatuneista puista ja kaikesta mahdollisesta kuviteltavasta alkaen. Kolinvaaran nousu tuntui jo itsestänikin aika pahalta, vaikka siihen asti homma olikin sujunut ilman mitään ongelmia. Pysähdyin vaaran laelle odottamaan Jyriä ja laitoin samalla Liisille viestin että "Aivan saatanan hirveä mäki oli just!" Jyri pääsi lopulta myös huipulle ja keräili siinä hengitystään hetken ennenkuin lähdimme jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa Jyri taisi myös ensimmäisen kerran sanoa keskeyttävänsä Kiviniemeen.
Oikeastaan melkein koko loppu Eteläpään lenkki meni ilman sen kummempaa käsitystä siitä että missä ollaan, tai paljonko sitä kamaluutta on vielä jäljellä. Suurimmilta osin polku oli semmoista, että omalla tekniikallani ja kunnollani sitä ei olisi mitenkään pystynyt juoksemaan. Ne vähät juostavat pätkät menimme myös varsin rauhallisesti voimia keräillen. Eteläpään lenkillä meillä oli myös miltei koko ajan seuraa. Alkuosa vedettiin pidempää letkaa joka karkasi meiltä Suopellon jälkeen, ja Kolinvaaran jälkeen seuraamme liittyi kolmas mies jonka nimeä en tajunnut katsoa. Hänen kanssaan taivalsimme aina lenkin loppupäässä olleeseen hirmuiseen laskuun asti. Pysähdyin laskun juurelle odottamaan Jyriä ja kolmas mies häipyi horisonttiin tässä vaiheessa, mutta heti laskun jälkeen seuraamme liittyi Youtubeen mainioita videoita tekevä Kalle, jonka seurassa matka Kiviniemeen taittui rattoisasti. Jyri sai myös Kallelta pari pussia Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa, joka osaltaan pelasti varmasti sen että Jyri lähti lopulta jatkamaan Kiviniemestä eteenpäin kohti Ryläystä, vaikka jossain vaiheessa puheet olivatkin aika vahvasti sen suuntaisia että aloin jo itsekin epäilemään että meinaako mies oikeasti keskeyttää. Iso kiitos siis Kallelle avusta! Kiviniemen huolto meni mukavasti. Vapaaehtoiset heittivät vitsiä todella hyvässä hengessä, ja 90-luvun eurodance soi. Kehaisin musiikkia, niin huollon porukka antoi meille jopa yhden toivebiisinkin. Sehän oli Heikki Helan Hillitön hopeinen kuu. Fiilis oli aika vahva siinä kohdassa, että kuu kyllä vielä tullaan näkemään kisan aikana...
Normaalisti Kiviniemen jälkeen fiilis on ollut vähän allapäin. Reitin pahimmat osuudet ovat maratonilla tässä vaiheessa vielä edessä Ryläyksen muodossa. Nyt Eteläpään taistelukentän jälkeen olo olikin pelottavan hyvä. Niinkuin Jyri myöhemmin sanoi, niin Ryläys tuntui Eteläpään jälkeen samalta kuin vanhan ystävän halaus. Ryläyksen osuuden etenimme aika lailla kokonaan siten että minä painelin nousut ja laskut vähän kovempaa tahtia, ja sitten pysähdyin odottelemaan Jyriä. Itse Ryläyksen huiputuksen jälkeen minulla olisi kyllä jalka riittänyt juosta pitkospuita ja muita juostavia osuuksia, mutta ajattelin kuitenkin säästellä lopun kamaluuksia varten ja sauvakävellä Jyrin kanssa samaa tahtia. Ryläyksen parkkipaikalle saavuttaessa ehdin kaivaa repusta otsalampun, ja siinä aloin hieman kangistua kylmästä odotellessani. Tieosuudella ohitimme erään pitkämatkalaisen jolla tuntui olevan sama tahti kuin Jyrillä, joten uskalsin huikata tässä vaiheessa meneväni edeltä Peiponpeltoon, kun tiesin Jyrin saavan seuraa perusmatkalaisesta. Peiponpellossa sain huollot tehtyä ja olin jo jatkamassa matkaa kun huomasin metsästä otsalamppuja. Jyrihän sieltä tuli kuin uudestisyntyneenä, ilmeisesti keho oli alkanut polttaa rasvoja hiilareiden sijasta ja mies oli virtaa täynnä. Odottelin siinä vielä että Jyri sai rakkonsa täytettyä, ennenkuin lähdimme yhdessä jatkamaan maalia kohti. Molempien mieli tuntui kohonneen tässä vaiheessa ihan älyttömästi.
Peiponpellon jälkeinen ylämäki Mäkrän taakse oli jälleen pitkä kuin nälkävuosi. Sauvoilla sekin tosin tuntui helpommalta kuin koskaan aikaisemmin, vaikka kuljettua matkaa oli jo se reilut 55 kilometriä. Sen jälkeinen lasku meni aika varovasti. Päällimmäisenä mielessä oli vain, että nyt ei saa hullutella ja maaliin on tultava. Laskun jälkeinen metsäautotie meni vielä tasatahtiin sauvakävellessä. Molemmat meistä olivat aivan hiljaisia. Keskittyminen oli oikeasti huipussaan. Jotenkin tuo aivan sysipimeä metsä vielä korosti koko touhun mielettömyyttä. Metsäautotien vaihtuessa poluksi otin taas vetovastuun. Keskityin vain ja ainoastaan lampun valokeilaan ja seuraavaan askeleeseen. Jossain vaiheessa Jyri oli ilmeisesti alkanut jäämään, koska yhtäkkiä havahduin että en nähnyt enää hänen valokeilaansa. Jatkoin kuitenkin matkaa eteenpäin, luotin ja tiesin että kyllä Jyrikin sieltä tulee. Pikku-Kolin portaissa minulla oli selkeästi vielä jalkaa jäljellä. Ne tuntuivat paremmilta kuin koskaan aikaisemmin, ja itseasiassa jälkeenpäin katsoin Stravasta, että se segmentti tulikin itselläni kovempaa kuin koskaan aikaisemmin.
Metsästä pois päästyäni soitin Rantatieltä Liisille. Kiitin häntä koko päivän jatkuneista tsemppiviesteistä, joista oli kyllä ihan korvaamaton apu. Minulla olisi periaatteessa ollut vielä jalkaa juosta tämä pätkä, mutta mieluummin kävelin sen reipasta tahtia puhelimeen puhuen. Kolin satamassa iskin taas sauvat käteen ja aloin keskittymään loppunousuun. Sekin tuli ilman mitään ongelmia, ja maaliin tulin upeaa ulkotulikujaa pitkin ihan juoksemalla. Sammutin lampunkin, kun halusin vaan fiilistellä upeaa hetkeä. Maalissa toimitsijat toivat välittömästi viltin niskaan, ja asiaankuuluvat valokuvat "I did it!" -kylttien kanssa saatiin myös otettua. Jyri saapui maaliin noin seitsemän minuuttia minun jälkeen. Ja hän myös juoksemalla. Kylmyys alkoi hiipiä puseroon aika nopeasti, joten lähdimme melkolailla suoraan siitä saunomaan.
Seuraava yö meni kyllä aika hurjissa merkeissä. Itselläni taisi kroppa nostaa kuumeen päälle, heräsin aivan horkassa valtavasta hikilammikosta. Välillä paleli ja välillä oli tuhottoman kuuma. Aamulla olo oli kuitenkin jo olosuhteisiin nähden ihan ok, ja hotellin aamiainen maistui erinomaisen hyvin. Kotimatkalla totesimme, että aika ei ainakaan alle vuorokaudessa ole kullannut muistoja, ja Eteläpää tuntui yhä siltä että sinne ei ihan välttämättä ole mitään hinkua takaisin. Ihan tosissaan ja vakavasti sanottuna, kyllähän nämä omat pohjat olivat ihan liian kevyet tuohon reissuun. Vaikka sinänsä olo on paljon parempi kuin esimerkiksi Karhunkierroksen kasikolmosen jälkeen, niin kyllä minä silti sanoisin että tuo Kolin kuusvitonen on vaativampi kisa kuin KK83. Ehkä joskus uudestaan, jos saisi oikeasti treenattua...
Meinasin jo kirjoittaa, että nyt ei ole sisässä vielä mitään ilmoittautumisia tapahtumiin, mutta onhan tässä jo muutaman viikon päästä edessä Halloween Hike... Eli siis sitä kohti.
Kiva jos jaksoit lukea loppuun asti! Olitko itse Kolilla, miten meni?
