Juoksuvuoden kohokohta koitti jälleen lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna. Itselläni lähtökohdat olivat tällä kertaa vähän ristiriitaiset. Toisaalta kesä oli juoksun osalta sujunut paremmin kuin koskaan, ja alla oli todella onnistuneet suoritukset niin Himos Trail Tour de Jämsä -ultramatkalta kuin myös NUTS Syöte -tapahtuman 40 kilometriltä. Mutta sitten aika isoa huolta aiheutti peräti kaksi viikkoa kestänyt todella ärsyttävä kuumeeton flunssa. Viimeinen kunnollinen lenkki ennen Vaaroja oli syyskuun puolivälissä Paulan kanssa Himoksella käyty 16 kilsan hölköttely, sen jälkeen iski joku ärsyttävä pöpö joka sai kurkun ja samalla koko kropan todella kipeäksi kahdeksi viikoksi. Lopullisen päätöksen osallistumisestani tein vasta tapahtumaviikon keskiviikkona. Olin tiistain ja keskiviikon koulutusreissulla Helsingissä ja tiistai-iltana tehty pikainen hölkkä Töölönlahden ympäri sai aikaan sen, että keskiviikkona olo oli jotakuinkin normaali. Alunperin ajattelin että olisin lähtenyt tavoittelemaan Vaaroilla 7h 30min alitusta, mutta sairastelun takia tuo tavoite lensi roskakoriin ja ainoastaan maaliinpääsy oli oli mielessä lauantaina.
Matkustin Kolille tällä kertaa poikkeuksellisesti Joensuun kautta julkisilla. Reissu sisälsi kaikkea mahdollista. Ensin mentiin herraskaisesti Valtion Rautateillä extra-luokassa (ostin lipun jo toukokuun alussa!) lipun hintaan kuuluneista kahveista ja nahkapenkeistä nauttien. Sitten vaihdettiin Pieksämäellä aivan täpötäyteen kiskobussiin, ja siitä vielä Varkaudessa junan korvanneeseen linja-autoon jolla jatkoimme aina Joensuuhun asti. Viimeistä paikkaa myöten täynnä ollut bussi oli aika tiivistunnelmainen, joten olipa kyllä mukava kun Liisi oli Joensuun asemalla vastassa kahvikupin kanssa! Joensuussa sattui myös hauska kohtaaminen, kun Prisman käytävällä vastaan käveli entinen Keravan aikojen naapuri Satu! Vuosina 2007-2011 istuimme melkein joka päivä saman hiekkalaatikon reunalla lapsia kaitsien, mutta sen jälkeen kun muutimme pois Keravalta vuonna 2012 en ole Satua nähnyt. Pieni maailma!
Kolilla olimme iltapäivällä puoli neljän aikoihin. Kävimme ensiksi hakemassa numerolaput, jonka jälkeen kirjauduimme Kolin kylän hotelliin. Itselläni on kokemusta Kolilta sekä mökkimajoituksesta että hotellista, ja vaikka mökissä onkin tunnelmaa, niin tuo hotellin helppous on kyllä todellakin puoleensavetävää. Hintaan sisältyvät aamiaiset, ei tarvitse loppusiivota ja sukkulabussi mäen päälle toimii täydellisesti! Lähdimmekin ylös melkein samantien, tarkoituksenamme oli käydä Luontokeskus Ukossa vielä ennen pitkänmatkan starttia, mutta se olikin mennyt jo neljältä kiinni, niin päädyimme jälleen Ukko-Kolin päälle nauttimaan kansallismaisemasta pitkän kaavan kautta. Ei sekään ole huono vaihtoehto! Itse voisin katsella Pieliselle tuntikausia.
Viiden jälkeen myös huonekaverimme Paula ja Galina saapuivat ylös. He lähtivät nauttimaan vielä kansallismaisemasta, kun taas me jäimme haistelemaan 130 kilsan menijöiden tunnelmia. On kyllä käsittämättömän kovia syrjiä kaikki he jotka edes yrittävät Kolin perusmatkan selätystä. Oma ymmärrys ei mitenkään riitä että tuolla mennään kaksi kierrosta Eteläpään lenkkiäkin. Kävin haastattelemassa myös 130 kilsan päässä UTTF-liivistä ollutta Pasia. Pasista huokui päättäväisyys ja määrätietoisuus, mutta selkeästi myös jännitys. Edessä oli hurja urakka! Olipa kyllä seuraavana päivänä hienoa katsoa Pasin päässeen maaliin ja napanneen ansaitun liivin! Kellon koittaessa kuusi, kannustimme pitkämatkalaiset yön selkään ja lähdimme takas alahotellille pizzalle ja pakkailemaan huomisia kamoja ennen aikaista nukkumaanmenoa.
Lauantai-aamuun heräsin aika katkonaisten yöunien jälkeen. Ihan suoraansanottuna ei kauheasti olisi napostellut lähteä Kolin metsiin tarpomaan x tunniksi. Maittava hotelliaamiainen karjalanpiirakoineen ja jäätelöbuffetteineen sai kuitenkin mielen kirkkaaksi, ja niin sitä vaan seistiin lähtöviivalla yhdeksältä. Funikulaarijonossa näin myös Juho-Pekkaa, joka niinikään oli tulossa maratonille. Mukava oli hänenkin kanssa vaihtaa ajatuksia päivän kunnosta, joka ainakin itselleni oli tällä kertaa oikeasti arvoitus. Positiivista oli se, että yhtään mitään flunssan oireita ei enää ollut, mutta sitten taas toisaalta kroppa oli kyllä muuten jotenkin erikoistilassa kaksi viikkoa kestäneen stressitilan jäljiltä. Ajattelin lopulta että parempi olla vaan ajattelematta koko asiaa, ja tehdä suoritus niissä puitteissa mitä sen pystyy tekemään. Sääennuste lupasi mitä parhainta juoksusäätä (kuudesta kymmeneen astetta lämpöä ja ei pitäisi sataa mitään), joten varusteidenkaan kanssa ei ollut sen kummempaa miettimistä. Ohut tekninen juoksupaita, lyhyimmät mahdolliset 2in1-shortsit ja hikipanta. Tällä kertaa ajattelin kokeilun vuoksi laittaa pitkät sukat jalkaan, tajusin vasta reitillä että en kyllä ennen koskaan ollut kokeillut kyseisten sukkien sekä käytössäni olleiden Salomon Ultra Glide 4 -kenkien yhdistelmää - mutta kisassahan se on hyvä testata uusia kamoja!
Olin jo etukäteen päättänyt, että heti lähtökaaren kohdalta alkavaan loivaan pitkähköön ylämäkeen en ota ainuttakaan juoksuaskelta. Se päätös oli kyllä helppo pitää, nappasin heti sauvat käyttöön ja etenin mäen päälle reipasta sauvakävelyä ison massan mukana. Olo tuntui vielä varsin hyvältä, joten mäen päällä pistin hölkäksi. Ajattelin siinä mennessäni, että näin sijoituksia tavoittelematon juoksija saisi todennäköisesti Vaaroilla parhaan mahdollisen ajan, jos malttaisi lähteä ihan rullaavan lähdön loppuhetkillä, kun porukkaa todennäköisesti on vähemmän liikenteessä. Ukko-Kolilta laskeva polku oli aivan täynnä juoksijoita, enkä oikein päässyt hyödyntämään omaa vahvuuttani alamäkijuoksua, vaan jarruttelin vaan massan mukana. Olen koko tämän vuoden ihan nimenomaan panostanut lenkeillä siihen että yritän juosta kaikki mahdolliset alamäet niin kovaa ja tehokkaasti kun vaan pääsen. Olen myös oikeasti kokenut sen olevan hyödyllistä, erityisesti Kolia silmälläpitäen.
Juoksu rullasi letkassa ihan mukavasti aina Mäkrän juurelle asti. Olin ensimmäistä kertaa koskaan startista asti ihan yksin liikkeellä Vaaroilla. Samalla matkalla ollut Paula meni lähtökohtaisesti paljon kovempaa, kun taas Juho-Pekan taktiikka oli aloittaa rauhallisemmin. En oikeastaan miettinyt omaa vauhtiani sen kummemmin, menin vain letkan mukana. Jossain vaiheessa ajattelin että vauhti on kyllä huomattavasti hitaampaa kun mitä olen aikaisemmin lähtenyt, mutta en lähtenyt kuitenkaan keulimaan - vähän vielä mielessä juili se sairastettu flunssa, ja että onko siitä jäänyt jotain. Olo oli kuitenkin varsin hyvä, eikä nenän vuotamista lukuunottamatta ollut minkäänlaisia oireita. Mäkrän nousu tuntui kyllä raskaammalta kuin koskaan ennen, ja pysähdyinkin sitten nousun päälle tasoittelemaan hengitystä. Täytyy myös sanoa, että tuossa vaiheessa mielessä kävi että noinkohan sitä päästään maaliin tänään.
Mäkrän lasku ja sitä seurannut tieosuus meni myös aika rauhakseen. Mäkrällä hetkellisesti vaivannut huonompi olo väistyi pois kokonaan, ja kulku tuntui hyvältä. Aikaisemmin siinä tieosuudella Havukanaholle olen usein juossut kutosella alkavaa tahtia, mutta nyt menin ihan vaan mukavuusalueella pk-sykkeillä hölkkää sauvakävellen sen pienen ylämäenkin. Ei ollut kiire mihinkään. Havukanaholta Jauholanvaaralle johtavalla polulla letka hajosi oikeastaan ensimmäistä kertaa. Itse jojoilin pidemmän pätkän erään ensikertalaisen kanssa siten että nousupätkillä ja tasaisella hän veti aina minuun kaulan, mutta alamäissä sitten puolestaan minä saavutin häntä. Hän kertoi olevansa triathlonisti ja ensimmäistä kertaa Vaaroilla, ja nimenomaan taktiikkana olikin hänellä ottaa alamäet varovasti.
Jauholanvaaran päällä pysähdyin taas hetkeksi. Lyhyt nousu sinne tuntui yllättävän paljon reisissä, ja kun evästauon aika alkoi olla lähellä, niin ajattelin ihan suosiolla huilia hetken ja nauttia yhden geelin ihan vaan paikallaan seisten. Tiesin myös että Jauholanvaaralta alkaa pidempi pätkä tosi hyvää ja juostavaa polkua, niin halusin myös vähän tasata sykkeitä sitä pätkää varten.
Jauholanvaaralta eteenpäin alkava osuus on tosiaan oma lempipätkäni koko reitiltä. Maisemat ovat mukavan vaihtelevia, polku erittäin juostavaa ja ennenkaikkea alaspäin viettävää. Tässä kohtaa nostin myös vähän omaa vauhtiani, ja saavutinkin muutaman selän. Toki myös minua ohiteltiin, mutta sijoitus ei varmaan kauheasti siltikään muuttunut tällä pätkällä. Jossain kohtaa ennen Lakkalaa bongasin myös ensimmäisen keskeyttäneen kilpailijan, kun eräs nainen istui farmariauton takakontissa avaruuspeitteeseen kääriytyneenä. Omat Mäkrällä nousseet keskeytysajatukset olivat tässä kohtaa jo kaukainen muisto vain.
Valitettavasti jos Lakkalaan asti on ehkäpä kisan hienointa polkua, niin sitten sitä seuraavat Ahosaaren polut ovatkin sitten ehkä jopa oma inhokkini koko reitillä. Kyseisellä osuudella ei ole maisemallisesti oikeastaan mitään nähtävää, ne polut ovat kuivanakin vuonna mutaisia ja mikä pahinta, se pätkä tuntuu kestävän ikuisesti vaikka eihän se ole kuin pari kilometriä. Nyt siellä oli vielä normaalia enemmän mutaa ja liukasta, joten Sikosalmen vedenylityspaikan kilikellot kuulostivat normaaliakin paremmilta. Jouduin hetken odottelemaan venettä, mutta se ei haitannut lainkaan. Ehdin siinä hyvin vaihtaa repun kengurutaskusta täydet lötköt tyhjien tilalle eteen, ja ottamaan myös yhden geelin. Tämä tarkoitti sitä, että huoltotoimenpiteinä Kiviniemessä riitti ainoastaan kahden lötkön täyttö! En ole koskaan missään kisassa ollut huollossa yhtä nopea kuin nyt Kiviniemessä. Kiviniemeen saavuin lopulta 8 minuuttia hitaammassa ajassa kuin viime vuonna (joka on siis nopein noteeraukseni sinne), mutta toisaalta voimia tuntui olevan hyvin jäljellä!
Ja se oli ihan hyvä asia, koska seuraavana odotti Ryläyksen pätkä. Itselläni on ollut vähän kaksijakoinen suhde Ryläykseen. Välillä se menee ilman mitään ongelmia, mutta toisaalta kaksi kertaa olen myös hyytynyt sinne aivan täysin. Päätin nyt olla ajattelematta koko Ryläystä sen kummemmin, ja mennä vain fiiliksen mukaan. Esinäytöksenä ollut Kolinvaaran nousu ja lasku menivät paremmin kuin koskaan, nousussa jopa ohitin pari muuta juoksijaa, joten fiilis Ryläykselle lähdettäessä oli kyllä oikeasti ihan jees. Lopulta se pätkä on kuitenkin vaan aika tekninen ja hidas seitsemän kilometrin osuus. Mitään ihan älyttömiä nousuja siinä ei ole kuin Sammakkovaaran seinänousu, jonka päälle taas perinteisesti pysähdyin ottamaan yhden kofeiinishotin.
Tällä kertaa oli selkeästi vuorossa sellainen vuosi, että Ryläys ei aiheuta ongelmia. Jalka nousi siellä ihan mukavasti, ja kaikki vähäiset juostavat pätkät pystyin juoksemaan ihan mukavasti. Muuten menin kyseisen pätkän aika yksinäni, mutta piristystä toi ehkä vajaan kilometrin ajaksi samaa vauhtia edennyt perusmatkalainen jonka kanssa vaihdettiin kuulumisia matkanteosta. Toistan itseäni, mutta kyllä nuo on kovia tyyppejä! Itsestäni tuskin koskaan olisi tuohon rääkkiin. Vaikka Ryläys varmaan oikein tehdyn treenin avulla menisikin kahteen kertaan, niin se ajatus että joutuisi Eteläpään tivolin kiertämään kahteen kertaan, on vain yksinkertaisesti mahdoton.
Ryläyksen huippu on aina yksi reitin kohokohtia, eikä se tälläkään kertaa tuntunut lainkaan pahalta. Suustani taisi päästä jopa pieni naurahdus, kun maisema aukeni ja Ryläyksen tolppa tuli näkyviin. Tässä kohtaa voi olla kyllä yleensä melko varma, että jos vaan aikaa on, niin maaliin tullaan pääsemään. Ryläyksen päältä tielle menevä osuus sisältää toki pari inhottavaa paikkaa, mutta yleisesti ottaen kulku helpottuu aika paljon tästä eteenpäin. Helpottuu siis siinä mielessä, että juurakot ja kivet vähenevät - nousumetrejähän tällä viimeisellä noin 15 kilometrillä on ihan riittävästi... Olin Ryläyksen huipulla noin 4 tuntia ja 50 minuuttia starttipaukun jälkeen, joten tässä vaiheessa aloin olemaan myös aika saletti siitä että alle kahdeksan tunnin ajan tullaan menemään tänä vuonna. Otin itselleni myös pieneksi tavoitteeksi rikkoa edellisen vuoden Vaarojen PB:ni joka oli n. 7h57min. Peiponpellon huoltoon saavuin todella hyvävoimaisena, eikä huollossakaan turhautunut liikaa aikaa, lähdin sieltä kohti Kolia kun aikaa oli kulunut 5h52min. Eli lopulta taas kerran tosi pitkä aika sieltä Ryläyksen päältä kestää tulla Peiponpeltoon! Tämä on asia jota jaksan ihmetellä vuosi toisensa jälkeen.
Peiponpellosta alkava viimeinen kymppi on raskaudestaan huolimatta siltikin ehkä enempi henkisesti raskaampi kuin fyysisesti. Heti se ensimmäinen ylämäki huollon jälkeen tuntuu ihan loputtoman pitkältä. Itselläni oli aika hyvä kulku siinä tällä kertaa, ja pystyin jopa juoksemaan useammankin pätkän kyseistä nousua. Lisää boostia toi myös se, että samaan aikaan huollosta lähtenyt toinen juoksija jäi minulle tuossa nousussa. Mäkrän alamäen jälkeisellä metsäautotiellä en enää edes nähnyt häntä. Metsäautotie on myös yksi itselleni haastavimpia paikkoja tällä loppupätkällä. Se on lähestulkoon loputonta loivaa nousua, ja maisemallisesti aika vaatimaton kun vertaa muuhun reittiin. Sitten kun takaraivossa vielä jyskyttää sen osuuden jälkeen tulevat Pikku-Kolin portaat, niin tässä on useasti oltu aika lähellä katkeamispistettä.
Nyt ei ollut sitä ongelmaa, pistelin vaan menemään ja jopa jälleen kerran ohittelin muita maratoonareita. Toki sitten minun ohitseni lappasi myös paljon 65 kilsan menijöitä, mutta en antanut senkään haitata. Tsemppasin vain kaikkia, ja mukavasti sain myös tsempit takaisin kaikilta. Pikku-Kolin portaat meinasivat viime vuonna katkaista kamelin selän, olin aivan paskana niissä. Tänä vuonna kokeilin uutta lähestymiskulmaa enkä oikeastaan uhrannut niille ajatustakaan ennen kuin olin siellä. Selkeästi se toimi, koska itse portaissa ei ollut mitään sen kummempaa ongelmaa tänä vuonna. Raskaat ne olivat, mutta niin pitääkin.
Laskettelurinteiden kohta on tuntunut vuosi vuodelta vaan "helpommalta". Muistissa on vielä ensimmäisten Vaarojen kauhut sieltä, kun yhtäkkiä realisoitui että tässähän pitää vielä nousta mäkiä ennen loppunousua. Nykyään se kohta on tiedossa, ja siihen osaa varautua, niin ei se enää tunnu läheskään niin ikävältä. Lähinnä se on vaihtunut huojennukseen, että niiden jälkeen nousut tosiaan on noustu ennen loppunousua.
Loppunousu tuntui tänä vuonna jostain syystä pahemmalta kuin kenties koskaan aikaisemmin. Viime vuonna minua oikeasti pelotti että jaksanko sitä edes ylös, mutta nyt tuntui jostain syystä siltä että ei edes kiinnosta mennä sitä ylös asti. Jotenkin se henkinen maali oli siinä Kolin satamassa. Minua hidastivat loppunousussa myös valtavat krampit. Muuten tällä reissulla ei ollut mitään ongelmia kramppien kanssa, mutta loppunousussa oli yksinkertaisesti pakko pysähtyä kahteen otteeseen ottamaan suolaa ja jopa vähän venyttämään jalkoja, kun ne eivät yksinkertaisesti liikkuneet enää mihinkään. Lisäksi tulin myös siihen tulokseen, että osaltaan minua hidasti myös se että tajusin loppunousun juurella sen että voisin vaikka kontata maaliin ja päästä alle kahdeksan tunnin. Siinä katosi se viimeinen motivaation ripekin tuohon ylämäkeen. En antanut edes sen haitata, että vaikka en nousun alkupuolella nähnyt takanani ketään, niin silti minua ohitettiin nousussa oikealta ja vasemmalta. Nousun loppuvaiheessa edes näkyviin tullut punainen matto ei ensin jaksanut innostaa, mutta sitten huomasin (ja ennenkaikkea kuulin) maalissa odotelleet Liisin, Paulan ja Galinan, niin olihan se pakko pistää juoksuksi. Lopulta maalikaaren kohdalla järjestäjän kello pysähtyi aikaan 7:45:56 joka alitti viime vuotisen parhaan Vaarojen noteeraukseni yli kymmenellä minuutilla!
Tämä oli nyt viides kertani Kolilla maratonilla ja olen joka vuosi onnistunut parantamaan aikaani. Ihan ohuesti jäi harmittamaan nyt ennen kisaa kärsitty sairastelu. Uskoisin että olisin alittanut alkuperäisen seitsemän ja puolen tunnin tavoitteeni ihan heittämällä, jos vaan olisin pysynyt terveenä. Toisaalta sitten taas nyt minulla ei ollut minkäänlaisia jalkavaivoja, eikä muitakaan ongelmia kisassa, ja pystyin juoksemaan kaikki juostavat pätkät ihan loppuun asti, paitsi loppunousussa kun ei yksinkertaisesti enää huvittanut juosta. Vauhdinjako oli myös selkeästi parempaa kuin koskaan ennen Vaaroilla. Keskitahtini hidastui Kiviniemi-maali -välillä ainoastaan n. minuutin kilometriä kohden verrattuna lähtö-Kiviniemi -väliin. Huollot olivat myös iso onnistuminen, niihin kului aikaa todella paljon vähemmän kuin aikaisemmin uuden juoksuliivin myötä. Nyt pystyin kantamaan koko reitin energiat etutaskuissa alusta asti, eikä reppua tarvinnut ottaa pois selästä ollenkaan. Yllättävän paljon nopeuttaa huollossa toimimista, kun ei tarvitse välpätä kamoja siinä edestakaisin. Tyytyväinen täytyy olla myös siihen, että en saanut reitillä yhtään hiertymää jalkoihin, nivusiin enkä mihinkään muuallekaan. Linola on kyllä ihmeainetta!
Loppuun vielä perinteisesti kiitokset ykköskorin reissuseuralle Liisille, Paulalle ja Galinalle. Tuli kyllä taas naurettua muutama ikävuosi lisää. Sekä tietysti kiitokset järjestäjille, talkoolaisille ja kannustajille. Vaarojen Maraton on aivan mahtava tapahtuma, ja sitä ei olisi ilman edellämainittuja. Isot onnittelut myös Pasille ja tietysti kaikille muillekin UTTF-finishereille ja ylipäätään yrittäjille. Niin kova suoritus, että minä en koskaan voisi edes kuvitella tavoittelevani moista.
Olen aika paljon pohtinut omaa suhdettani Vaaroihin, ja se rakkaus Kolin polkuja ja maisemia kohtaan vaan vahvistuu vuosi vuodelta. Reitti on aika kamala ja ihan hemmetin raskas, mutta sitten taas toisaalta en minä ole juoksussa löytänyt vielä toista paikkaa missä saisi samanlaisia tunteita kuin Kolin punaisella matolla. Tosi hankala se olisi kuvitella jäävänsä pois Vaaroilta.
Kiva jos jaksoit lukea tänne asti! Seuraavaksi sitten Halloween Hike Saarijärvellä lokakuun lopussa.
