Jälleen kerran koitti syksy ja lempitapahtumani Vaarojen Maratonin aika. Koli onnistuu lumoamaan kerta toisensa jälkeen. Ukko-Kolin päältä avautuva kansallismaisema Pieliselle on vaan yksinkertaisesti niin kaunis. Voisin istuskella siinä tuntikausia vaan ihmetellen Pielistä.
Pielistä ihmettelemässä Liisin kanssa. Kuva: Jyri
Lähdimme viime vuoden tapaan Jyväskylästä jo hyvissä ajoin aamusta. Ajoimme ensin Liisin kanssa Kirristä Jyrille, josta jatkoimme matkaa Jyrin autolla kohti Kolia. Matkalla söimme lounaan Kuopion Juustoportilla ja teimme pari muuta pikaista pysähdystä, ja perillä Kolin kylän hotellilla olimme aikalailla tasan kolmen aikaan. Siitä pikainen check-in, ja sitten hotellin pihalta numeroiden ja reittikartan haku. Neljän aikaan lähdimme ylös Kolin päälle ihastelemaan maisemia ja kannustamaan kuuden aikaan lähteneen perusmatkan juoksijat yön selkään.
Perusmatkalla Juho Kunnari otti paikkansa kärjessä jo heti paukusta. Juoksu kantoi lopulta voittoon asti.
130 kilsan startin jälkeen lähdimme takaisin alahotellille. Välppäsimme lauantain kisakamat jo valmiiksi ennen illallista hotellin ravintolassa. Me olimme siis Jyrin kanssa lähdössä tutulle, mutta ei niin turvalliselle maratonmatkalle, ja Kolin ensikertalainen Liisi oli lähdössä 7km pyrähdykselle. Onneksi lauantaille oli luvattu hyvää säätä, olin nimittäin unohtanut urheilubokserit kotiin, mikä tarkoitti sitä että reitille oli lähdettävä 2in1-shortseissa. Myöhemmin kävi myös ilmi, että tämä ei ollut ainoa asia mikä oli unohtunut. Shortsien lisäksi päälle lähtisi ihan ohut juoksupaita ja ohut juoksutakki, kaulaan tuubihuivi, päähän hikipanta ja jalkaan kaksikerrossukat ja VJ:n XTRM2-tossut. Angry Birds -kengät, niinkuin eräs kanssajuoksija nimesi ne keväällä Loviisan Brannin Trail -kisassa.
Kisaan valmistautuminen oli sujunut taas aika kaksijakoisissa tunnelmissa. Kesällä juoksu jäi jo totutusti muun elämän ja helteiden jalkoihin, ja jotenkin vielä homman kruunasi epäonnistunut Himos Trail, jonka keskeytin jo ensimmäisen mäen päälle epämääräisten oireiden vuoksi. Toki myöhemmin kävi ilmi että se osoittautui oikeaksi päätökseksi, kun sairastuin ihan kunnon kuumeflunssaan. Luultavasti joku pöpö jylläsi jo silloin elimistössä. Lenkit siis olivat jääneet vähiin, mutta toisaalta ne vähät lenkit olivat kulkeneet hyvin. Viikko ennen Vaaroja kävimme vielä Jyrin kanssa herkistelemässä Laajavuori Trail Runin kisareitillä vajaan 12 kilometrin lenkin, ja se tuntui oikein mainiolta. Mutta joka tapauksessa en oikein tiennyt mitä odottaa Vaaroilta. Paitsi tietysti kärsimystä ja kurjuutta.
Kisa-aamu valkeni ihan mukavissa tunnelmissa. Hotellin aamiaisella oli taas aika hiljaista porukkaa, mutta ihan samanlainen maailmanlopun tunnelma ei kuitenkaan vallinnut kuin viime vuonna. Itsekin sain oikein mainion aamupalan syötyä. Kahdeksan jälkeen lähdimme haistelemaan non-stop -kuljetuksia ylös, ja pääsimmekin välittömästi bussiin. Liisikin lähti jo tässä vaiheessa ylös, vaikka hänen starttinsa olikin vasta pari tuntia meidän jälkeen. Ylhäällä heitimme kisan jälkeen tarvittavat varusteet narikkaan ja siirryimme sisätiloihin odottelemaan lähtöä. Ulos menimme vasta ihan viime tingassa, ja suurin osa porukasta olikin jo lähtenyt matkalle kun me vielä otimme starttikuvia Jyrin kanssa.
Kohta mennään
Ensimmäinen ylämäki otettiin kyllä korostetun rauhallisesti. Itse otin sauvat käteen jo heti alusta alkaen, kun Jyrillä oli taktiikkana kaivaa ne pussista vasta Kiviniemen huollossa. Ukko-Kolin päältä vaihdoimme rentoon hölkkään ja välillä jopa ihan juoksuunkin, ja käytännössä annoimme alaspäin viettävällä polulla painovoiman tehdä tehtävänsä. Vähän ennen Mäkränahoa ohitimme Galinan ja hänen ystävänsä, ja siihen vauhtiin alkoi muodostua aika hyvä letka jossa Jyri ja minä toimimme pääosin vetureina. Samassa junassa taitoimme lopulta matkaa melkein Lakkalaan asti, jossa letka vähän alkoi venymään.
Risto Takalan nappaama tilannekuva jostain reitin alkupäästä. Vauhdin hurman voi kyllä tuntea tästä...
Mäkrän nousu tuntui taas kyllä pahalta. Jos minulta kysytään, niin kyllä se sitten kuitenkin on lopulta tämän reitin pahin yksittäinen kohta. Sauvoilla sai onneksi vähän tasattua kuormitusta, mutta kyllä silti huipulla piti ottaa useampikin kävelyaskel hengitystä tasaillessa. Sivumennen sanottakoon, että en muuten vilkuillut sykkeitä yhtään kisan aikana, menin vaan ihan puhtaasti tuntemusten perusteella. Mäkrän jälkeisellä tieosuudella tossu oli mukavasti syönnillä ja siinä tultiin ihan alle kutosen kilometritahtia, vaikkakin toki tiellä olevan ylämäen kävelimmekin. Tiellä oli myös Lahtosen Tommi kannustamassa kisailijoita, taisimme saada extratsemppaukset Jyrin Halloween Hike -tuubihuivin myötä.
Mäkrän nousua. Kuva: Jyri
Mäkrän päällä Lauri Kontkanen sai taltioitua hyvän fiiliksen.
Mäkrän jälkeisellä tiellä tosiaan vähän käveltiinkin. Kuva: Jyri
Tien jälkeen käännyimme taas poluille kohti Jauholanvaaraa. Tästä alkaa melkein koko suosikkiosuuteni reitillä, ja sitä kestää aina sinne Lakkalan jälkeisille mutkille asti. Kivaa juostavaa polkua ja kruununa Jauholanvaaralta avautuva upea maisema Herajärvelle päin. Juoksu kulki todella hyvin. Ei pienintäkään ongelmaa missään kohtaa. Etenimme yhä aina välillä jojoilevan letkan kärjessä, ja välissä satunnaiset myöhemmin lähteneet kovemmat yksittäiset menijät ohittelivat meitä. Vähän ennen Lakkalaa Galinan kaveri ohitti meidät ja häipyi maisemaan. Tässä kohtaa taisi olla melkein ainoat kävelyaskeleet jotka otimme Jauholanvaaran ja Lakkalan välillä. Samalla totesimme Jyrin kanssa että meidän vetämä juna oli lopullisesti hajonnut, eikä ketään näkynyt enää missään.
Jauholanvaaran päällä myös hyvä fiilis! Kuva: Touho Häkkinen
Jauholanvaaralta Herajärvelle avautuvaa maisemaa
Lakkalan jälkeen on vielä pari kilometriä ihan mukavaa juostavaa polkua, mutta sitten kun ylitetään pieni silta matkalla kohti Kiviniemeä, reitti muuttuu omissa papereissani kyllä aika paljon ikävämmäksi. Jotenkin se pätkä ennen soutuveneitä tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi, eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta siihen. Jyri otti vielä tuntumaa maastoon ihan kunnon kaatumisen myötä, onneksi mitään ei sattunut, eikä ketään muuta kuin minä ollut näkemässä sitä. Veneeseen kuitenkin päästiin, ja sitä myöten huoltoon. Kiviniemessä oltiin noin kaksi tuntia ja kolme varttia starttipaukun jälkeen, mikä oli kymmenisen minuuttia kovempaa tahtia kun aikaisempi paras noteeraukseni Kiviniemeen vuonna 2021. Vähän hirvitti, että noinkohan sitä tulee katkettua loppua kohden. 2021 ongelmat alkoivat juurikin vähän Kiviniemen jälkeen. Sinänsä homma eteni kuitenkin suunnitelman mukaan, kun olin pakannut eväitä ekalle osuudelle kolmen tunnin reissua varten.
Veneessä ihan tervetullut istumatauko. Kuva: Jyri
Heti veneilyn jälkeen rennolla askeleella juosten ylämäkeen hyvillä fiiliksillä! Kuva: Tiia Suvela
Kiviniemen huollossa venähti aikaa yllättävän kauan. En oikeastaan edes tehnyt mitään sen ihmeempää kun ihan perus huoltotoimenpiteet - roskat roskikseen, seuraavan etapin eväät helposti saataville, Hartsportjauheet lötköihin ja lötkojen täyttö. Juttelin myös jyväskyläläisen polkujuoksijan kanssa, joka tunnisti minut ja kertoi lukeneensa blogiani. Mukavia kohtaamisia aina nämä tämmöiset! Jyri huikkasi lähtevänsä jatkamaan matkaa kun täyttelin vielä pulloja, ja huikkasin takaisin juoksevani hänet kiinni. Olin juuri lähdössä jatkamaan matkaa, kun Galina saapui huoltoon. Toivotin hänelle tsempit jatkoon ja sitten kohti Ryläystä!
Huollon jälkeen vanha tuttu Kolinvaaran nousu odotti juuri semmoisena kuin sen muistinkin neljältä edelliseltä kerralta - raskaana ja pitkänä. Viime vuoteen verrattuna oli kyllä helppo lähteä kohti Ryläystä paljon tuoreemmilla jaloilla kun edellisvuoden Eteläpään rymyämisen jälkeen. Kolinvaaran päällä huomasin ensimmäistä kertaa Kiviniemen jälkeen Jyrin noin sadan metrin päässä vaaran laella. Hän oli tullut rauhakseen huollosta ja pysähtynyt odottelemaankin. Olipa kyllä mukava päästä taas jatkamaan matkaa yhdessä. Tosin itseasiassa tänä vuonna oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun melkein koko reitin ajan riitti seuraa jossain vaiheessa. Vähän jopa erikoista, aikaisemmin on saanut mennä kilometritolkulla yksin metsässä näkemättä ketään.
Pikkuhiljaa Ryläys läheni, ja polut muuttuivat koko ajan taas teknisemmiksi. Silti pystyimme kuitenkin molemmat juoksemaan kaikkia meidän tekniikallamme juostavissa olevia pätkiä. Itselläni alkoi vaan tässä vaiheessa vaivata aivan järisyttävät krampit. Pahimmissa kohdissa tuntui kun olisi puukko lyöty nivusiin. Tämä oli myös ensimmäinen kerta kun unohdin ottaa suolaa mukaan kisaan. Onneksi Jyrillä oli suolaa ihan reilusti, ja ne auttoivatkin aina oikeastaan ihan välittömästi kramppien iskiessä. Ensimmäistä kertaa koskaan huomasin myös ihan konkreettisesti sen boostin minkä energiageeleistä sai. Muutama minuutti geelinoton jälkeen oli aina ihan selvästi virtapankki taas latautunut, ja meno maistui ihan eri lailla. Noudatin koko kisan ajan orjallisesti taktiikkaa - geeli tai kaksi Jollosta puolen tunnin välein. Toimi täydellisesti, eikä mikään alkanut äklöttämään missään vaiheessa!
Ryläyksen lähestyessä ja mäkien jyrketessä minun vauhtini hidastui aika tavalla. Jyri lähti jatkamaan matkaa meidät ohittaneen porukan peesissä, kun minä huikkasin tulevani perässä. Ryläyksen nousu tuntui raskaammalta kuin koskaan, minkä johdosta tuntuikin ihan uskomattomalta katsoa Stravasta kisan jälkeen että koko Ryläyksen segmentti sekä myös se viimeinen nousu Ryläykselle kävivät itseltäni nopeammin kuin koskaan. Huipulla oli taas todella pahat krampit reisissä, mutta onneksi Jyri odotteli siellä suolan kanssa. Pidimme siinä pienen juomatauon, ja totesin että jos nyt ei mitään ihan mahdotonta tule eteen loppumatkasta, niin todennäköisesti tulen rikkomaan oman ennätykseni Vaaroilla. Pieni haave oli vielä kahdeksan tunnin alituksesta, ja taisin senkin ääneen sanoa.
Ryläyksen huipulla. Vieläkin välittyy kasvoilta hyvä fiilis! Kuva: Jyri
Ryläykseltä laskeutuminen meni ihan mukavasti. Jotenkin se aina silti yllättää, että miten pitkä se lasku lopulta on ennen pitkosten alkamista. Pitkoksillakin juoksu kulki ihan mukavasti, vaikkakin se alaspäin viettävä osuus piti reisikramppien takia tulla aika varovasti. Muuten tuo ennen niin kamalalta tuntunut osuus Ryläykseltä tielle tuli ilman mitään vaikeuksia. Kai tässä alkaa jo kokemus näkyä, kun se ei enää tuntunut yhtään niin pitkältä kuin aikaisempina vuosina. Lahtosen Tommi oli taas tsemppaamassa kallion päällä vähän ennen saapumista tielle. On se vaan yllättävän mukava saada kannustusta keskellä ei mitään! Tieosuudella juoksimme ihan mukavaa tahtia, ja se jatkui myös Peiponpeltoon kääntyvillä poluilla. Itseasiassa vauhti oli yhdessä kohtaa niin kovaa, että ihan kirjaimellisesti ajoin ulos pitkospuilla. Ei vaan taittunut tiukkaan mutkaan, ja löysin itseni ojasta. Onneksi siinä kohtaa oli ihan täysin kuivaa, enkä edes kaatunut.
Peiponpeltoon saavuttiin vähän alle kuudessa tunnissa, joten unelma kahdeksan tunnin alituksesta eli yhä! Huollossa tsekkasin myös puhelimen ensimmäistä kertaa Kiviniemen jälkeen ja huomasin että Liisikin oli päässyt maaliin omalta matkaltaan. Whatsappissa oli viesti: "Voi v***u mikä loppu!" Kieltämättä ensikertalaisena aikanaan itsekin ajattelin loppunoususta ihan samalla lailla. Muuten huolto meni mukavasti. Tarjolla oli karjalanpiirakoita, ja niiden kanssa munavoita! Se jopa vähän herkisti itseni.
Ryläyksen jälkeiset pitkokset. Kuva: Jyri
Liisi maalissa! Tuli itsellekin entistä parempi fiilis tämän kuvan myötä!
Huollon päätteeksi huikkasimme kiitokset talkooväelle ja jatkoimme matkaa. Kello näytti että reitillä oli viihdytty vähän yli kuusi tuntia, joten kahdeksan tunnin alituksen eteen piti kyllä tehdä lujasti töitä. Peiponpellosta kestää maaliin meidän vauhtia kuitenkin se parisen tuntia. Huollon jälkeinen ylämäki on kyllä yksi tämän reitin vedenjakajia. Sen kun selvittää, niin voi olla jo melkein varma maaliinpääsystä. Tein ihan kaikkeni sinnitelläkseni Jyrin perässä, ja jollain ilveellä se koukku piti. Tosin Jyri taisi kyllä himmailla aika paljon. Seuraava pitkä alamäki oli sitten puolestani minulta nopeampaa kulkua. Tämä oli nyt viides kerta Vaaroilla, ja ensimmäinen kerta koskaan kun pystyin oikeasti juoksemaan tuon mäen. Ohitin useammankin juoksijan siinä mennessäni. Mäen juurella aloin todella hissukseen kävellä metsäautotietä eteenpäin, ja odottelin vuorostani Jyriä. Pian hän liittyikin seuraan, kuten liittyi myös eräs ensimmäistä kertaa Vaaroilla ollut nainen. Vakuuttelimme hänelle että loppunoususta huolimatta pahin oli jo takana, poislukien ne "saatanan portaat" Pikku-Kolilla. Nainen jatkoikin meidän kanssamme samaa tahtia juurikin noille portaille asti, kunnes hän nosti kytkintä jaan hävisi maisemaan.
Itse puolestani meinasin hävitä jonnekin maan alle siinä portaissa ryömiessäni. Tuntui aivan hirveältä. Siis aivan saatanan hirveältä! Etureidet olivat aivan syöty, ja mies muutenkin aika lailla finaalissa. Yritin huudella Jyrille että menee vaan edeltä maaliin, että minusta olisi ainoastaan julmettu hidaste tästä eteenpäin, mutta niin vaan mies odotteli minua portaiden päällä. Nappasin tässä vaiheessa vielä kerran suolaa, ja söin reissun viimeisen geelin. Hetken aikaa piti vielä puhallella portaiden päällä, mutta sitten sitä taas kuitenkin lähdettiin ihan hölkkäämällä eteenpäin.
Laskettelurinteet ja niiden jälkeinen pitkä alamäki meni jotenkin ihan sumussa, mutta kyllä siinäkin ihan juoksuaskelia otettiin. Samaten Rantatiellä juoksimme ihan reilusti kutosella alkavaa tahtia. Luultavasti muistan ikuisesti ekat Vaarani, kun Rantatiellä rallatellessani ajattelin että kiva kun voi taas juosta, ja sitten katsoin kellosta että kilometritahtini oli jossain 9-10 minuutin välillä. Nyt sentään oikeasti juostiin! Sanoin Jyrille poluilta tielle tultaessa, että taisi kahdeksan tunnin alitus jäädä haaveeksi, kun siihen oli enää puolisen tuntia aikaa. Sanoin myös taas kerran että Jyri voi oikeasti mennä maaliin ilman minua, arvelin olevani todella hidas loppunousussa. Mutta niin vaan sitä kurvattiin satamasta vasemmalle yhtä aikaa!
Loppunousussa tuntui taas että geelistä saatu energia vaikutti, ja jostain pystyin kaivamaan vielä ylimääräisen vaihteen. Jyri antoi minun vetää melkein koko nousun, ennenkuin lopussa aloin hyytymään, ja hän kysyi että tuleeko vetämään ja rytmittämään. Jotenkin sekin auttoi, ja pysyin kuin pysyinkin Jyrin perässä. Ja ne tasaiset pätkät oikeasti myös hölkättiin ihan hyvää tahtia! Epäilin ääneen, että en varmaan oikeasti pääse sitä viimeistä jyrkkää pätkää ylös, mutta Jyri lupasi tarvittaessa vaikka työntää. Harvoin olen juoksuhommissa yllättynyt yhtä paljon kuin kisan jälkeen Stravasta segmenttejä katsoessani, kun totesin että tämä oli itseltäni kaikkien aikojen toiseksi nopein Vaarojen loppunousu. Se tuntui myös ylivoimaisesti vaikeimmalta. Pari sataa metriä ennen maalia Jyri totesi myös että päästään alle kahdeksan tunnin. Sekin tuntui kyllä todella hyvältä! Lopulta ihan juoksimme punaista mattoa pitkin maaliin, ja kun jälkeenpäin katsoi maalikameratallenteelta sen, niin se myös oikeasti näytti juoksulta! Huomasin heti punaisen maton kulmalta Liisin odottamassa maalissa, ja sekin nosti kyllä kaiken muun hyvän lisäksi melkoisen hymyn huulille.
Maalisuoralla hymy oli herkässä. Kuva: Hannele Hyvärinen
Melkein maalissa! Kuva: Liisi
Huh mikä reissu! Kuva: Hannele Hyvärinen
Maaliintulon jälkeen piti hetki keräillä itseään viltin alla. Totesin jo heti siinä istuskellessani, että en olisi pystynyt yhtään kovempaan suoritukseen. Suoritus oli ihan äärimmäisen raskas, mutta se ei olisi voinut paremmin mennä. Ihan kaikki tuli jätettyä Kolin poluille. Hetken siinä keräiltyämme kävimme ottamassa kuvat I Did It -kyltin kanssa ja lähdimme hakemaan ansaittua kisamakkaraa. Mukavana bonuksena juhlavuoden (20. Vaarojen Maraton) kunniaksi maalissa oli tarjolla vielä leipäjuustoa ja lakkahilloa. Erityisesti lakkahillo maistui lähes taivaalliselle. Sitten vaan kuiva paita ja toppatakki ylle, ja odottelemaan paluukyytiä alahotellille, jossa ajattelimme käydä saunassa ja pastabuffetissa. Suunnitelma oli muuten erinomainen, mutta alahotellilla sattui olemaan aiheettomaksi osoittautunut palohälytys, ja koko hotelli oli evakuoitu ulos. Hetken siinä kylmissämme värjöttelimme ja juttelimme puolimaratonilla olleen Jarkon kanssa, kunnes pääsimme sisään ja lopulta löylyihin. Ainiin, laitoin ekan kerran nyt kisaan Linolaa nivusiin vaseliinin sijasta. Ja voi veljet minkä eron se teki! Ei hiertymän hiertymää! Ensimmäistä kertaa koskaan oli kiva käydä suihkussa Vaarojen jälkeen. Jalat säästyivät myös tyystin rakoilta ja hiertymiltä. Rasvasin jalat kunnolla edellisenä iltana sekä kisa-aamuna. Yhdessä kuivan reitin kanssa se teki sen, että hiertymiä ei päässyt jalkoihinkaan tulemaan.
I Did it, vai Idiot? No, tehty joka tapauksessa. Kuva: Liisi
Päijät-Hämeen Männyn joukkuekuva raskaan reissun päätteeksi. Kuva: Hannele Hyvärinen
Ihan kivalta nämä Stravan segmentit näyttävät.
Kaiken kaikkiaan tosiaan ihan nappionnistuminen, ja vähän puskista kuitenkin peilaten omaan kesän treenaukseen ja kuntoon muutenkin. Loppuaika oli 7:57:50, mikä tarkoittaa sitä että edellinen Vaarojen 43:n paras noteeraukseni parani reilusti yli puolella tunnilla. En tiedä miltä nämä reissut tuntuisivat, jos pystyisi joskus oikeasti kesälläkin juoksemaan. Loppuun vielä perinteiset kiitokset matkaseuralle Jyrille ja Liisille. Ihan ykköskorin reissu taas kerran. Ja jälleen kerran, todella iso kiitos ja kumarrus järjestäjille ja talkooporukalle! Jyrin kanssa tässä jo maanantaina viestiteltiin, että vähän ensi vuodelle kummittelisi se 65 kilsaa taas takaraivossa, mutta saas nyt nähdä. Toivottavasti olen mukana kuitenkin jollain matkalla!
