Himos Trail Tour de Jämsä 67km 29.8.2026

En nyt ihan varma ole, että milloin aloin haaveilemaan ultramatkoista. Todennäköisesti ensimmäinen haave niistä on alkanut kytemään jo keväällä 2019 vaikka juoksuharrastus olikin silloin vasta ihan alkumetreillä, mutta silloin silmiini osui Futisforumilla Soudunsaaren Jaakon teksti NUTS Karhunkierroksen satamailiselta. Nuo satamailiset tuntuivat toki silloin, ja erityisesti vieläkin, ihan järjettömiltä (mitä ne toki ovatkin). Mutta tuo teksti oli jotenkin niin kauniisti kirjoitettu, että haave itseni ylittämisestä jalkaisin etenemällä alkoi luultavasti elää - vaikkakaan en sitä itselleni tuolloin myöntänyt. Himos Traililla on myös tärkeä rooli omassa juoksuharrastuksessani, ja pitkäaikainen haave juosta ultra Himoksella konkretisoitui vihdoin tänä kesänä, kun uutuusmatka - yhdensuuntainen ultra Tour de Jämsä esiteltiin. Se vanha 52 kilsan tupla-Extremen kiertäminen ei ole oikein innostanut, yhdenkin kierroksen meneminen Himoksella on tarpeeksi rajua settiä.

Taisin ilmoittautua heti ensimmäisenä mahdollisena päivänä, ja mukaani oli lähdössä Päijät-Hämeen Männyn joukkuekaverit Jyri ja Eelis. Omat juoksut menivät kesän osalta paremmin kuin vuosikausiin, hyvä onnistuminen Syötteen 40 kilsan kisassa, sekä varsin vaivattomasti sujuneet pidemmät lenkit toivat uskoa että Tour de Jämsästä selvitään kunnolla. Kuten vanha sanonta kuuluu: matka ei tapa, vaan vauhti. Ainoat tummat pilvet ylläni olivat vajaan kaksi viikkoa jatkunut välillä jopa aika teräväksikin yltynyt kipu vasemmassa akillesjänteessä, jonka vuoksi en ollut uskaltanut käydä kahteen viikkoon kuin yhdellä testilenkillä. Se sujui ihan kohtalaisen hyvin, joten ei muuta kun hyvillä mielin kohti kisaa! Jyrin ja Eeliksen valmistautuminen ei ollut valitettavasti sujunut ihan yhtä hyvin kuin minulla, molemmat kärsivät erilaisista vammoista ja sairasteluista, ja Eelis joutui harmillisesti lopulta kisaviikolla siirtämään osallistumisensa ensi vuoteen.

Reittikartta. On siinä saatu mutkia matkaan. Periaatteessa välimatka Gradialta Himoksen juurelle ei ole lyhyintä reittiä kun viitisentoista kilometriä. 

Perjantai-iltana ennen kisaa kävimme Liisin kanssa hakemassa osallistujamateriaalin Himokselta, sekä seurasimme useamman lähdön ajan myös mainiota Himos Kids tapahtumaa. Itse ostin kisatorilta tapahtuman 10-vuotisjuhlapaidan sekä uuden juoksulippiksen. Edellisen lippiksen olin ostanut 2019 vuoden tapahtumasta, joten ehkä se oli jo korkea aika päivittää uudempaan... Himokselta näkyi myös tuttuja, esimerkiksi UTTF-liivijahdissa enää Vaarojen suorittamista vaille oleva Pasi, sekä Jyri perheineen. Kotiuduttuamme Himokselta seurasimme vielä UTMB:n satamailisen lähtöä Youtubesta. Matkalle oli lähdössä myös vanha Himos Winter Trail -veteraani Joonas, joten sielläkin oli kannustettavaa! 

Lauantai-aamu valkeni mukavan vilpoisena ja aurinkoisena. Lähtö oli Jämsänkoskelta klo 7:00, joten kello soitti Palomäessä vartin yli viideltä. Siinä sitten nopeasti vähän aamupalaa naamaan, sekä kupillinen kahvia. Liisi heitti minut Jämsänkoskelle, jossa kisabussi purki parhaillaan lastia Gradian pihalla. Jonotin GPS-lähettimen ja juttelin tuttujen kanssa. En oikeastaan pahemmin osannut edes jännittää tulevaa koitosta. Kuten edesmennyt presidentti Mauno Koivisto sanoi, niin: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, niin olettakaamme että kaikki käy hyvin!" Mainio ohje ylipäätään elämään. Jossain vaiheessa tajusin myös, että nyt oli ensimmäinen aamu kahteen viikkoon kun en ollut ajatellutkaan kipeää akillesjännettä, eli vahva olettamus oli että sekin oli juuri sopivasti kuntoutunut! 

Päijät-Hämeen Mänty valmiina lähtöön

Lähdön hetki Jämsänkoskella. Kuva: Iida Taini

Lähdimme paukusta aika rauhakseen juoksemaan loivaa ylämäkeä. Juoksijat muodostivat varsin nopeasti eri pituisia letkoja, ja me löimme Jyrin kanssa koukun heti kiinni ehkäpä eniten kaikista urheilijoista Himoksella kilometrejä juosseeseen Väistön Timoon, sekä hänen kanssaan samaa matkaa edenneeseen Oikarisen Pietuun. Poikien vauhti tuntui ihan hyvältä meillekin, ja suhteellisen pian huomasimme että olimme heidän ja kahden muun juoksijan kanssa kuuden juoksijan letka. Etukäteen jo oli itselleni tiedossa, että ensimmäisen 15 kilometriä ovat todella helppoa ja nopeaa polkua, ja Jyrin kanssa oltiin vähän jopa mietitty taktiikkaa siinä mielessä, että juostaan alku vähän kovempaa. Lopussa hidastuu kuitenkin, ja jos alussa voittaa minuutteja, niin ne ovat kaikki kotiinpäin. 

Paratiisin poluilla Jämsänkoskella kelpasi kyllä juosta! Kuva: Tommi Kuronen 

Väistö - Oikarinen tandemi veti letkaamme aikalailla ensimmäisen noin kymmenen kilometrin ajan. Paratiisissa meinasimme juosta ohi tien ja polun risteyksestä, sekä ajauduimme epähuomiossa väärälle polulle, ja tässä vaiheessa löysin myös itseni junamme veturin paikalta. Kulku oli edelleen mainion tuntuista. Sykkeet pysyivät hyvin kontrollissa (tai siltä ainakin tuntui - en edes vilkuillut niitä), mihinkään ei sattunut, ei väsyttänyt vielä ja fiilis oli muutenkin hyvä. Helpot polut houkuttelivat myös juoksemaan kovempaa kuin mitä normaalisti olisin näin pitkässä kisassa juossut. Ensimmäisen huoltovälin oikeastaan ainoa vähänkään teknisempi pätkä on Kankarismeren rantabulevardi, mutta sekään ei ole edes kilometrin mittainen osuus. Yllättävän nopeasti lopulta pääsimmekin Oinaalan ensimmäiseen huoltoon, jossa kannustamassa ollut Jore hihkui että tasaisen vauhdin taulukolla olisimme maalissa alle kahdeksassa tunnissa. No se nyt oli toki vitsi, mutta joka tapauksessa vauhti oli ollut ainakin itselleni todella hyvää! 

Huollon jälkeen jatkoimme matkaa Oinaalan hyppyrimäen ja Oinaslammen ohi, yli vesitorninmäen kohti Paljakkaa. Paljakalla otimme Jyrin kanssa ensimmäisen pummin. Juoksimme letkassa joka yhtäkkiä kiihdyttikin vähän kovempaan menoon. Meillä oli siinä joku juttu kesken ja yhtäkkiä ihmettelin itsekseni että missäs ne muut juoksijat ovat. Katsoin kelloa ja totesin että olimme ajatuksissamme juosseet ohi polun pään ja jatkaneet tiellä. Käännyimme takaisin ja juoksimme ehkä sen 150 metriä takaisin polkujen risteykseen, niin eikös sieltä tulleetkin tietä pitkin vesitorninmäellä vähän meistä jääneet Väistö & Oikarinen. Hyökkäsimme taas heidän peräänsä ja matka jatkui mukavasti poluilla. Myöhemmin sitten otimme vielä toisen pummin kun seurasimme sokealla luotolla edellämme mennyttä kaksikkoa. Siinä joutuikin sitten jo rämpimään vähän umpimetsää, että pääsimme takaisin oikealle polulle.

 

Pikku pummimme Paljakalla. Hankala kyllä kertoa mitä tuossa tapahtui. 

Vähän matkaa pummimme jälkeen Väistö & Oikarinen nostivat kytkintä ja hävisivät maisemaan. Poikien kulku oli todella hyvän näköistä, mutta harmikseen Pietu oli lopulta joutunut keskeyttämään kovien polvikipujen johdosta 55 kilometrin kohdalla. Meidän seuranamme juoksi vielä hetken aikaa eräs nokialainen nainen, mutta pian hänkin katosi kaukaisuuteen ja jäimme Jyrin kanssa kahdestaan taivaltamaan matkaa kohti 30 kilometrin kohdilla odottanutta Pykälän huoltoa. Meillä alkoi olemaan erityisesti alamäissä vähän jo vauhtieroa, Jyri valitteli jalkojen olevan jumissa ja erityisesti lonkkien kipuilu oli alkanut huolestuttaa häntä. Oma eteneminen oli edelleen oikein sujuvaa, mutta vähän alkoi jo huolettaa kaverin puolesta. Noin sata metriä ennen huoltoa huikkasin Jyrille meneväni edeltä, koska minulla kuitenkin kestää aina huollossa häntä kauemmin. Jore oli ehtinyt fillarillaan jo Pykälään, ja hänenkin ensimmäinen kysymys oli että: "Missä Jyri?". Pykälän huollossa oli myös muita tuttuja talkoissa, kun vanhat tutut Jorma ja Marjatta olivat siellä pitämässä kilpailijoista huolta. Aina mukava nähdä tuttuja ystävällisiä kasvoja kisatapahtumassa! 

Jyri lähdössä iskemään kipeillä lonkilla Pykälän majan jälkeiseen ylämäkeen. 

Edessä oli kisan pisin huoltoväli. Pykälästä Himoksen taakse oli peräti 22 kilometriä. Säännöt onneksi mahdollistivat oman huollon hyödyntämisen missä tahansa reitin varrella. Olin skoutannut kartasta, että aikalailla tasan puoliväliin tätä pitkää väliä osuisi mukavasti risteys jossa voisi huoltaa juoksijoita, ja olin suostutellut äitini tähän hommaan. Meillä oli siis Pykälästä lähtiessä ainoastaan 10 kilometrin huoltoväli! Laitoin Pykälästä lähdettyämme viestin äidille, että kestää noin 1h45min saapua risteykseen. Perustin arvioni siihen että kävelemme suurimman osan tästä välistä. Jyrin lonkat olivat aika pahoina, sekä myös korkeuskäyrät alkoivat olla aika pahoina tällä välillä - ainakin verrattuna alkumatkaan. 

Metsässä oli tunnelma välillä niin tiivis että sitä olisi voinut veitsellä leikata. 

Pykälän ja Moiskalantien välistä maastoa. Himos näkyy jo taustalla! 

Käännyttyämme latupohjalta takaisin poluille vauhtimme hidastui aika tavalla. Pikkuhiljaa takaa alkoi myös tulla porukkaa ohi. Jyri yritti saada minua jatkamaan yksinäni, mutta ei minulla ollut mihinkään kiire. Paljon mieluummin menen kaverin kanssa, kun yritän saada marginaalisesti parempaa aikaa paskemmalla fiiliksellä yksin mennessä. Valitettavasti Pyykinvuorentielle päästyämme Jyrin lonkat olivat jo niin tulessa että kävelykin oli vaikeaa. Normaalisti olisin yrittänyt tsempata miestä jatkamaan vielä, mutta nyt näytti kyllä oikeasti jo vähän pahalta, joten en yrittänyt estellä kun hän sanoi soittavansa raatotaksin 40 kilsan kohdalla odottavaan risteykseen. Risteykseen päästyämme näimme ensimmäisenä äitini, joka heilutteli iloisena karhukelloa ja toivotti tervetulleeksi omatoimihuoltoon. Jyri jatkoi siitä matkaa raatotaksilla kohti Himosta, kun taas itse syötyäni yhden karjalanpiirakan ja juotuani yhden Tehon, lähdin jalkaisin kohti Himosta. Tekipä kyllä kertakaikkisen hyvää syödä jotain muuta kuin Jollosta tai geeliä! Myös Tehosta saatu kofeiini auttoi siirtämään vähän jo alkamassa ollutta päänsärkyä taka-alalle. 

Olin ennen kisaa jakanut reitin mielessäni pienempiin palasiin. Ensin tuttuakin tutummat Jämsänkosken polut, sitten siirtymä Pykälään, jonka jälkeen siirtymä omatoimihuoltoon ennen siirtymää Himoksen ekaan huoltoon, jossa odotti jo henkinen maali - Himoksenkin polut alkavat olla jo niin tuttuja että siellä pystyy etenemään melkein miten vaan. Käytännössä mieli oli asennoitunut omatoimihuollon jälkeen siten, että jäljellä oli periaatteessa enää vaan loppusuora - kymmenen kilometriä Himokselle! Ajattelin siis kiristää ruuvia ja alkaa taas juoksemaan! Jalat tuntuivat oikeasti vielä tosi tuoreilta, ja kiinteä eväs oli myös auttanut jaksamiseen. 

Käännyttyäni Moiskalantieltä poluille vilkaisin jossain vaiheessa nopeasti GPS-seurannasta, että missä kilpakumppanit menevät. Katsoin että edessäni muutaman minuutin päässä etenee kolme kilpailijaa jotka otin tavoitteekseni saavuttaa ennen seuraavaa huoltoa. Yllätyin ehkä hieman itsekin, kun pääsin heistä kaikista ohi jo ennen ysitien alitusta, eli noin viiden kilometrin matkalla. Alituksen jälkeen odotti peltoaukea johon halusin tehdä hajuraon että ohittamani kilpailijat eivät näkisi minua enää sen kohdalla. Se ehkä onnistuikin, tai ainakaan minä en nähnyt ketään enää taakseni katsoessani. Minua odotti vielä toinenkin yllätys, kun Patajoentielle saavuttaessa sainkin vielä neljännen selän näkyviin! Joskin tässä vaiheessa takanani näkyi myös yksi uusi juoksija joka oli saavuttanut minua. Ensimmäistä kertaa alkoi olla vähän semmoista kilpailuhenkeä itselläni tässä Tour de Jämsä -kisassa! 

Himoksen ekaan huoltoon tultaessa fiilis oli hyvä, vaikka edessä odottikin kisan rankimmat hetket. Ohitin edelläni menneen juoksijan vähän huollon jälkeen, ja lähdin kapuamaan suorastaan vihaamaani Pohjois-Himoksen takanousua yksin. Jalka ei kauhean kevyesti enää noussut, mutta pääsin kuitenkin jatkuvasti eteenpäin eikä minun tarvinnut pysähdellä vetämään henkeä tai muutenkaan. Nousun päällä vähän laavun jälkeen Patajoentiellä havaitsemani takanani tullut juoksija vihdoin saavutti minut. Hän osoittautui Youtubeen videota tekeväksi Sisutrail-Villeksi. Vaihdoimme siinä muutaman sanan ennekuin taas jatkoimme tahoillamme matkaa. 

Nelivetonousuun johtavalla laskupätkällä ohitin minut ja Jyrin Pyykinvuorentiellä ohittaneen #äläkääjättäkö -Marikan. Hänen kanssaan muodostui koko loppumatkan ajaksi hauska kisa. Marika ohitti minut seuraavassa huollossa, ja sen jälkeen juoksin hänen kintereillään lähes koko loppumatkan, mutta ohitukseen ei ollut enää voimia. Niin. Nelivetonousu... Se oli aika raju setti, kun taulussa oli jo 54 kilometriä. Onneksi minulla oli sauvat mukana! Ohitin siinä kaksi maratonilla ollutta herrasmiestä, joista toinen oli taittanut puunoksista itselleen sauvat. Pojat puhaltelivat siinä, että aika hapokasta on. Nelivetonousun jälkeisellä latupohjan pätkällä vasempaan sääreen iski älytön kipu. Mielessä kävi ensin ties mitkä rasitusmurtumat sun muut, mutta sitten tajusin kokeilla että josko se olisi vaan kramppi omituisessa paikassa ja auttaisiko suola. No auttoihan se, ihan välittömästi! 

Takalenkillä ei muuten sattunut mitään sen ihmeellisempää. Kiva fiilis jäi siitä kun Loilontien huollossa kaveriaan huoltamassa ollut, niinikään Youtubeen hyviä videoita tekevä Lasse lähti hetkeksi pitämään seuraa tiepätkälle ja vaihdettiin siinä kuulumisia nopeasti. Polkujuoksuyhteisö on hieno yhteisö, ja kaikki tukevat toisiaan! 

Tapahtumakeskuksen läpijuoksussa kuulutettiin juuri Väistön tulleen maaliin. Olin siis ainoastaan kuusi kilometriä häntä perässä! Läpijuoksussa oli myös kannustajia, ensin Pasi tsemppasi eteenpäin ja sitten juuri ennen rinteiden nousuun kääntymistä näin Liisin, joka oli kerinnyt omalta 16 kilometrin Challenge-matkaltaan hienosti maaliin. Pysähdyin siinä hetkeksi juttelemaan Liisin kanssa, eikä kyllä suoraansanottuna olisi kauheasti enää tehnyt mieli lähteä könyämään laskettelurinnettä ylös, mutta pakkohan se oli jos meinasi Finisher-mitalin kanssa kotiin lähteä. 

Vähän alkaa jo matka painamaan

Viimeiseen nousuun! 

Paljakan lenkki on onneksi aika helppo ja varsin juostava sen laskettelurinteen nousun jälkeen. Joskin uusi hiekkamontun takaa menevä reitti sisälsi vielä yhden vähän salakavalan nousun viimeiseen huoltoon. Onneksi olimme senkin menneet heinäkuussa Juho-Pekan kanssa, joten sekin oli jo aika hyvin tiedossa. Viimeisessä huollossa en enää viitsinyt pitää mitään kiirettä. Otin rauhallisesti siinä urheilujuomaa ja suolakurkkuja, ja täytin enää vaan toiseen pulloon vettä. Huollossa talkoissa ollut Piia kertoi että maaliin on enää vitonen matkaa, ja sehän menee vaikka kontaten. Sammalsuon risteyksessä mieli meinasi tehdä tepposet kun olin unohtanut että reitti meneekin sen yhdyspolun päästä päähän, eikä lähdekään suoraan laskeutumaan kohti laavulle johtavaa polkua. Se meinasi vähän aiheuttaa ärtymystä, mutta sekin hälveni viimeistään siinä vaiheessa kun huomasin polun toisessa päässä liikennettä ohjaamassa olleen Samin joka tsemppasi että maaliin enää kolme kilometriä! 

Tässä vaiheessa oma 40 kilsan kohdalta alkanut kisani vähän niinkun loppui. Ei enää motivoinut juosta yhtään kovaa, vaikka tiesin että tahtini pitämällä olisin luultavasti pitänyt myös sijoitukseni. Mielessä alkoi jo välkkyä Himoksen uudella hotellilla odottanut sauna ja palauttava olut. Lopun tulinkin lähinnä varmistellen, että en enää satuta itseäni mihinkään. Viimeisessä risteyksessä kannustamassa olleet oravat eivät tainnet uskoa kun sanoin että vaikka menoni näyttää hitaalta hölkältä, niin kellon mukaan mennään nelosen kilometritahtia. No ei kyllä tosiaan menty. Etenin kyllä hölkkäämällä kaikki vähänkään juostavat pätkät, mutta tahti oli kyllä varmasti lähempänä yhdeksää minuuttia per kilometri. 

Maalisuoralla näin ensin äitini ja mummoni, jotka olivat tulleet kannustamaan minut maaliin, ja sen jälkeen näin Liisin. Tulipa kyllä kertakaikkisen hyvä mieli maaliinpääsystä! Kaaren alitettuani ajassa 10h 29min 56sek, koko homma meni myös jotenkin todella vahvasti tunteisiin, ja piti ihan jopa kyyneleitä vähän nieleskellä. En tiedä mistä se tuli, ei minulle ennen ole noin ultramatkoillakaan käynyt. Olo oli kyllä kertakaikkisen kaikkeni antanut, enkä meinannut ensin jaksaa nousta seisomaankaan, kun tapahtumajohtaja Juha Taini tuli haastattelemaan minua. Kiva oli kyllä vaihtaa ajatuksia Tainin kanssa kisasta, hänellä on kuitenkin Himos Trail -nokkamiehenä iso osa siinä hommassa että minä olen löytänyt polkujuoksusta itselleni hienon harrastuksen! 

Ihan kohta maalissa!

Oli muuten aika jees mehua! Taisin juoda useamman mukillisen

Haastattelussa, kuin oikeat urheilijat konsanaan.

Finisherit!

Oli kyllä peijaiset! 

Nämä jalat kantoivat hienosti Jämsänkoskelta Himokselle 

Hotellihuoneeseen päästyämme otin ensimmäisenä lenkkarit pois, ja akillesjänteeseen iski oikein viiltävä kipu. Konkkasin parvekkeelle ja Liisi toi pakastimesta siihen kylmäkallen. Pikkuhiljaa kipu alkoi väistämään taka-alalle ja jalkoihin alkoi tulla lähinnä vaan väsymyksen oireita. Tein itselleni diagnoosin, että se akillesjänteen kipu vaan koteloitui kaiken väsymyksen alle ja jäi sinne jumiin. Yhtä kaikki, näin tiistaina rapsaa kirjoittaessa, kipua ei ole enää lainkaan. Kävimme hotellilla saunassa ja söimme vielä nachopellin ennen lähtöä tapahtuman 10-vuotisjuhlaan Williin Länteen. Hienon päivän kruunasi itselläni vielä kapuaminen podiumille Kahootin välityksellä tehdyssä Himostrail -tietovisassa!

Nämä pääsivät kyllä kunniapaikalle kirjahyllyyn

Kaiken kaikkiaan tapahtumasta jäi itseni osalta tosi hyvä fiilis! En usko että juoksu olisi kauhean paljon paremmin enää voinut mennä, ja maalissa oli todellakin kaikkeni antanut olo. Tietysti harmittamaan jäi Jyrin ja Pietun keskeytykset, mutta nekin kuuluvat lajiin - keskeytinhän itsekin viime vuonna Himoksella. Sunnuntaina hyvää fiilistä vielä lisäsi, kun katsoimme hotellissa UTMB:n maaliintulon Joonaksen osalta. Upea suoritus, ja hattu pois päästä! 

Seuraavaksi vuorossa olisi lokakuun alussa jo perinteeksi muodostunut Vaarojen Maraton ja siellä 43 kilometriä pelkkää iloa. Tänään tuli myös tämän syksyn Halloween Hike -tapahtumakutsu. Sekin kyllä kiehtoisi taas todella paljon! Katsotaan mitä muuta keksitään vielä tälle vuodelle! 

NUTS Syöte 40km

 NUTS Syöte 40km 13.6.2026

Taas oltiin uuden edessä. Syötteellä ei ole koskaan tullut käytyä, ja kaiken lisäksi edessä oli ensimmäinen pidempi kisa koskaan johon olin lähdössä ihan yksin poluille. Liisi oli toki lähdössä mukaan matkaan, mutta hän oli menossa 25 kilsalle, ja itse olin menossa 40 kilsalle. 

Kevät ja alkukesä kaikkineen olivat itselleni kaikin puolin todella stressaavaa aikaa. En oikein pidä muutoksista, ja nyt parin kuukauden sisällä käytännössä koko elämäni meni uusiksi - pääsin eroon talostani, ja työnkuvaan tuli muutos. Toki muutokset olivat kaikki hyvään suuntaan, mutta silti. Omalla tavallaan tosi stressaavaa siltikin. Onneksi olin aloittanut Syötteen pohjakunnon rakentamisen jo tammikuun Himos Winter Trailin jälkeen, joten vaikka muutama viimeinen viikko menikin vähän harakoille, niin olo oli silti luottavainen. 

Tammi-helmikuun vaihteessa olin asettanut itselleni myös painotavoitteen Syötettä silmälläpitäen. Vaaka näytti silloin 98 kiloa, mikä on omaan pituuteeni aika paljon liikaa. Silloin päätin että Syötteen lähtöviivalla painon pitää alkaa kasilla. Järkeistin syömistäni, jätin herkut (erityisesti sipsit) pois, vaihdoin suurelta osin saunaoluet alkoholittomiin oluisiin, ja vaihdoin työmatka-autoilun työmatkapyöräilyyn, ja lopulta tuohon tavoitteeseen pääsinkin oikeastaan ilman mitään tuskia. Kisaviikon keskiviikkona vaaka näytti 88,3 kiloa. 

Varsinaisen matkan kohti Syötettä aloitimme perjantai-aamuna Kirristä. Liisi ajoi Pulkkilan aakkoshallille asti, kun minun piti tehdä vielä vähän unohtuneita työhommia. Siellä vaihdoimme kuskia ja jatkoimme matkaa Pudasjärvelle jossa kävimme ruokakaupassa ostamassa viikonlopun ruokatarvikkeet. Pudasjärveltä olikin sitten enää verrattain lyhyt siirtymä Syötteelle ja viikonlopuksi vuokraamallemme mökille. Perille päästyämme tein samantien ruokaisan broilerisalaatin koko viikonlopuksi. 

Syötyämme salaattia lähdimmekin sitten suoraan kisakeskukseen haistelemaan tunnelmaa ja katsomaan 10 kilometrin kisan starttia. Haimme numerolaput, ja törmäsimme Jesseen ja Satuun jotka olivat käyneet merkkaamassa reittiä viikonloppua varten. Jesse kehui reitin olevan upea, ja kieltämättä tapahtumasta näkemäni videot viittasivat myös vahvasti siihen suuntaan. Piipahdimme myös tapahtumatorilla, josta ostin merkinantopillin juomaliivistäni kadonneen tilalle. Minulla on ollut jo vuosikausia merkinantopillinä Melody Pops -tikkari, mutta se voi olla että varustetarkastuksessa siitä voisi tulla sanomista, niin päätin nyt sitten investoida ihan oikeaan pilliin. 

Startin jälkeen ajoimme vielä Iso-Syötteen huipulle ihailemaan maisemia sekä kannustamaan kympin juoksijoita. Maisemat olivat kerrassaan huikeita ja juoksijoillakin tuntui jalka nousevan hyvin. Huipulla menikin yllättävän pitkään, ja taisimme lopulta nähdä jokaisen kympin osallistujan. Sitten mökille saunomaan ja katsomaan MM-futista! 

Onnelliset NUTS-kellojen omistajat

Löydettiin hieno paikka seurata kympin juoksua

Satunnaiset matkailijat

Upeat maisemat

Kisa-aamu valkeni aurinkoisena ja ihan mukavan viileänä. Itselläni ei ollut oikeastaan lainkaan kisajännitystä, ja edeltävän yönkin nukuin kuin tukki. Oikeastaan jo perjantaina oli semmoinen fiilis, että kun pääsisi jo juoksemaan! Tiesin olevani omaan tasooni nähden hyvässä kunnossa, en ollut sairastellut ja mitään jalkavammojakaan ei ollut riesana. Lisäksi pari viikkoa ennen tapahtumaa kävimme porukalla juoksemassa Jämsänkoskelta Rotkojärvelle ja takaisin, tuo 40 kilsan lenkki meni tosi hyvin ja siitä palautuminen sujui myös sutjakkaasti. Nämä kaikki yhdessä saivat aikaan luottavaisen olon. 

Oma starttini oli klo 11 ja Liisin lähtö klo 12. Lähdimme tapahtuma-alueelle puoli yhdentoista aikaan. Saimme onnenkantamoisella auton parkkiin ihan melkein startti- ja maaliviivan viereen, ja sitten ei kun lähtöä odottelemaan! Otin oman paikkani joukon peräpäästä, tarkoitus oli lähteä ihan omaa vauhtia kaikessa rauhassa muista välittämättä. 

Hetki ennen lähtöä 

Startin, ja ekat pari kilometriä hiihtoladun pohjaa maltoin ottaa aika rauhallisesti. Sitten reitti vei vähän kapeammille poluille ja pitkoksille, jossa käytännössä oli pakko mennä sitä vauhtia mitä letka meni. Pisimmillään letka jossa juoksin käsitti kolmisenkymmentä juoksijaa, ja itse olin aivan täysin motissa letkan keskellä. Vauhti oli todella epätasaista. Tasaiset pätkät juostiin ehkä itselleni vähän liian kovaa vauhtia, mutta ylämäet ja alamäet mentiin sitten aivan liian hidasta vauhtia. Kun reitti tuli upeille harjupoluille, päätin tehdä oman ratkaisun ja Miruts Yiftermaisella rytminvaihdoksella jätin nopeasti koko letkan taakseni. Harjulla tulikin sitten hevosteltua ihan liian kovaa, että pääsisin yksin taas kapeammille poluille. Hurjimmillaan kello näytti nelosella alkavaa vauhtia. 

Ekat pitkokset pitkässä junassa

Tuo taktiikka onnistuikin aika hyvin, ja viimeiset pari kilometriä ennen huoltoa juoksin käytännössä ihan yksinäni. Edessä meni kaksi naista noin 50 metrin päässä ja takana ei näkynyt ketään. Polut itsessään olivat tosi nautittavia ja helppoja juostavia, vaikka päivä olikin itselleni vähän liian kuuma. Onneksi kohtalaisen navakka tuuli vähän edes helpotti matkantekoa. 9,5km huoltoon tullessa minulla oli kulunut aikaa noin 1h10min, mikä on kyllä itselleni aika kovaa tahtia poluilla ja näinkin pitkällä matkalla. Kaikki tuntui silti hyvältä, eikä oikeastaan edes minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ollut vielä ilmassa, joten ajattelin jatkaa samaan tyyliin seuraavankin välin. Ekalla välillä minulla meni kaksi geeliä ja litra Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa. Huollossa tankkasin lötköt täyteen ja söin kourallisen sipsejä sekä puolikkaan mandariinin. Sitten vaan eteenpäin. 

Heti huollon jälkeen ohitin muutaman juoksijan, ja sitten käytännössä koko huoltovälin juoksin aivan yksinäni. Edessä vilkkui aina silloin tällöin selkä tai kaksi, ja takanani en nähnyt ketään. Mutta olin itseasiassa tästä hyvin onnellinen. En kuuntele kisoissa mitään musiikkia tai podcasteja kun haluan keskittyä sataprosenttisesti siihen että en kolaa ketään minua ohittava juoksijaa kun en kuule ladunpyyntöä. Mutta nytkään yksin mennessäni vieraassa maastossa en todellakaan osannut edes kaivata korvanappeihin mitään mökää. Oli oikeasti ihanaa vaan mennä, ihmetellä hienoja maisemia ja yksinkertaisesti olla ajattelematta yhtään mitään. Kaikki keskittyminen oli reitissä ja omassa juoksussa. Vajaa kilometri ennen huoltoa tavoitin edelläni juosseen selän pitkoksilla. Kyseinen herrasmies upposi pitkosten jälkeen reittään myöten suohon. Pääsin tämän ansiosta itse kuivin jaloin tästä ansasta, ja kaiken lisäksi ohitin hänet kun hän jäi tyhjentämään kenkiään. Anninkosken 16,5km huoltoon saavuin hyvävoimaisena n. 1h55min startista. Tällä osuudella minulla kului puoli litraa Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa, puoli litraa vettä sekä yksi geeli. 

Juuri tässä kohtaa edelläni juossut herrasmies upposi myös suohon. Kuva: Rami Valonen

Anninkosken huollon jälkeen edessä oli kisan pisin huoltoväli, 14,5 kilometriä. Olin etukäteen vähän skoutannut videoita ja muita julkaisuja, ja epäilin että kyseessä voi olla vähän rankempi väli. Oma jalka nousi kuitenkin edelleen suhteellisen hyvin, joten lähdin rohkeasti edelleen vähän normaalitasoani reippaammalla vauhdilla eteenpäin. Ensimmäiset pari kilometriä tätä väliä etenin jälleen ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni satunnaisia havaintoja toisista juoksijoista lukuunottamatta, kunnes ehkä joku 3-4 kilsaa huollon jälkeen tavoitin edelläni juosseet kaksi naista. Heidän vauhtinsa tuntui aika sopivalta itselleni, joten jäin suosiolla heidän peesiin, vaikka alkumatkan olinkin rohkeasti ohitellut muita. Tässä porukassa mentiin ehkä viitisen kilsaa, kunnes naiset viittoivat minut ohitseen. En tiedä haisinko jo niin pahalta vai mikä siinä oli, mutta aika nopeasti lopulta tein heihin eroa, ja taas juoksin yksin. Tämä Syötteen kansallispuiston syvyyksiin sukeltanut lenkki poikkesi teknisyydeltään todella rajusti ensimmäisestä 16 kilometristä, mutta varsinaisesta Koli-simulaattorista ei sentään voinut puhua. Tavoitin ja ohitin vielä muutaman juoksijan, ja minustakin tultiin kahden juoksijan voimin ohi (ekat minut ohittaneet juoksijat sitten ensimmäisen kahden kilometrin) ennen 31 kilometrissä odottanutta Anninkosken toista huoltoa, johon saavuin noin 3h 57min startista. Tämän huollon otin korostetun rauhallisesti, join paljon vettä ja söin sipsejä sekä kokonaisen mandariinin ennenkuin lähdin jatkamaan matkaa kohti seuraavaa huoltoa. Tällä pitkällä huoltovälillä minulla meni litra Noshtin korkeaenergistä urkkajuomaa, litra vettä, kaksi geeliä ja neljä Jollosta. Vieläkään ei tuntunut minkäänlaisia energiavajareita, enkä usko että nestehukkaakaan oli, kun minua vaivasi kova pissahätä, mutta en uskaltanut lorotella kansallispuistoon, ja huollon WC:t olivat varattuja mennessä ja tullessa. Täytyi siis pidätellä. 

Uusi kansallispuisto itselleni

Liisiltä oli tässä vaiheessa myös tullut viesti, että hänellä tossu painaa 25 kilsan otatuksella. Yritin tsempata häntä samalla kun jatkoin omaa kisaani. Olin vähän vilkaissut reittiprofiilia ennen kisaa, ja muistelin että Anninkosken toisen huollon jälkeen alkaisivat oikeastaan kisan ainoat nousut. Tämän vuoksi kaivoin sauvat liivin telineestä ja löin melkein heti huollon jälkeen sauvakävelyksi. Tuossa kohtaa vähän huvitti, että kisaa oli jäljellä 10 kilometriä ja jäljellä oli kaksi huoltoa. Täytin lötköt Anninkoskella ja ajatuksena oli, että jos nyt ei katastrofia tule, niin en pysähdy kummassakaan jäljelläolevassa huollossa. Geelejä ja Jolloksiakin oli jäljellä enemmän kuin tarpeeksi, kun olin niin paljon edellä omaa aikatavoitettani - tuttuun tyyliini olin siis pakannut eväitä ihan kunnon retkeilyä varten. 

Aikatavoitteeni oli tosiaan kuusi tuntia. Vaikka viimeinen kymppiä piti sisällään Syötteen huiputuksen, niin käytännössä olisin ehtinyt tuohon tavoitteeseen vaikka kävelemällä koko loppureitin. Mutta nälkä kasvaa syödessä, ja rupesin katselemaan kelloa että tässä saattaisi olla mahdollisuus jopa omaan "tästä tulisin todella iloiseksi" -tavoitteeseeni joka oli 5h30min. Tämän vuoksi hölkkäsin edelleen tasaiset pätkät ja pienet alamäet. Ylämäet menin mukavaa sauvakävelytahtia. Toiseksi viimeisen huollon kohdalla juoksuaskelia ottaessani oikea sisäreiteni kramppasi yhtäkkiä niin että taisin ihan karjaista kivusta. Nappasin heti suolatabletin ja otin vettä päälle ja kramppi katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tämä ei ollut katastrofi, joten jatkoin matkaani kohti Iso-Syötteen nousua. 

En oikein vieläkään osaa sanoa että minkälainen tuo nousu oli. Se oli paikkapaikoin todella jyrkkä, ja todella pitkä. Mutta ei se silti mikään Mäkrä ollut! Syke hakkasi korkealla, mutta sauvojen kanssa matka silti eteni koko ajan. Jossain vaiheessa nousua kuulin kun puhelin piippasi liivintaskussa, mutta en siinä vaiheessa katsonut vielä viestiä. Odotin että pääsin vähän lähemmäs huippua, ennekuin avasin puhelimen - Liisiltä oli tullut viesti että hän on Syötteen huipulla. Totesin että viesti oli tullut 9 minuuttia sitten ja minä en ollut vielä huipulla, joten tuskin saisin häntä kiinni. Päätin silti laittaa ihan kaiken peliin ja katsoa miten käy. Huipun leveillä poluilla juoksin vielä paikoitellen vitosella alkavaa tahtia. Valitettavasti tämä sai aikaan sen, että krampit vaan lisääntyivät. Mutta olihan minulla suolaa matkassa... Huipun poluilla ohitin myös Heidin, yli 20 vuoden takaisin työkaverini Helsingistä! Olipas kertakaikkisen mukava kohtaaminen poluilla! 

Lasketellessani viimeiseen huoltoon havaitsin kaukaa Liisin juoksevan hiihtostadionin reunaa pitkin. Tästä sain lisää boostia ja päätin ohittaa myös viimeisen huollon pysähtymättä. En tiedä haistoiko Liisi minut vai mikä tuli, mutta kun olin ehkä 50 metrin päässä hän kääntyi yhtäkkiä katsomaan taakseen. Tulipa kertakaikkisen hyvä fiilis! Liisi yritti saada minua vielä jatkamaan omaan tahtiini kohti maalia, mutta ei olisi kyllä vähempää kiinnostanut! Ja sitäpaitsi tässä vaiheessa olin jättänyt kyllä itsestäni aikalailla ihan kaiken mahdollisen Iso-Syötteen huipulle, joten minun tahtini ei edes varmasti olisi ollut kovempi. Päätimme siis mennä yhdessä maaliin. Oli ihan älyttömän kiva päästä heti tuoreeltaan purkamaan kokemuksia siinä kävellessämme ja hölkätessämme viimeistä vajaata kolmea kilometriä yhdessä. Maaliin saavuimme käsi kädessä, ja kuuluttaja Sami Sundströmkin huomioi, että jos tämä oli suunniteltu maaliintulo, niin olipa vaan hyvin suunniteltu. Mutta hauskinta tässä oli, että se ei ollut suunniteltu, vaan ihan sattumanvarainen! 

Kohtaaminen Liisin kanssa hiihtostadionin kulmalla

Viimeiset kilometrit yhdessä kohti maalia! Kuva: Rami Valonen

Liisin tavoite oli juosta 25km reitti alle 4h30min, ja oma "jos kaikki menee ihan nappiin" -tavoite oli siis se 5h30min tuolle 40 kilsalla. Lopulta päädyimme molemmat alittamaan tavoiteaikamme noin neljällä minuutilla. En muista kyllä koskaan, että olisi mennyt juoksutapahtuma näin nappiin itseltäni. Ei mitään vaivoja tai ongelmia (krampit kuuluvat asiaan), mihinkään ei sattunut, ja aikatavoite täyttyi. Lisäksi vaikka maalissa oli semmoinen fiilis, että ihan kaikki jäi poluille, niin silti ei ollut aivan kuollut fiilis. Mökillä jaksoin heti purkaa kamat ja laittaa pesukoneen päälle, ja ruokakin maistui oikeastaan heti mökille päästyämme. Kisan jälkeen kävimme vaan pikaisesti suihkussa, ja saunan jätimme iltaan odotellessamme Jukolan starttia. Jukolaa katsellessa sitten väsymys iski ihan kunnolla, ja uni tuli lopulta luultavasti sekunneissa siitä kun olin pessyt hampaat ja mennyt peiton alle. 

Maalissa on helppo hymyillä

Olipa kiva tulla yhdessä maaliin! 

Palautusjuoma ja mitalit

Semmoinen reissu se oli

Kaiken kaikkiaan aivan super-onnistunut reissu! Syötteen polut ja maisemat olivat upeita, kisa meni nappiin, mökki oli 6/5 ja matkaseura parasta mahdollista. Kesä ei edelleenkään ole oma lempi-vuodenaikani mitä tulee juoksuun, mutta sen verran hyvin nämä kinkerit menivät, että uskallan ehkä yrittää käydä tänä kesänä useammin lenkillä kuin aikaisemmin. Oikeastaan olisi vähän pakkokin, kun elokuussa odottaa jo Himos Trail Tour de Jämsä ja 65 kilsaa. Siellä nähdään! 

Himos Winter Trail 2026 13+13

30.1.2026 Himos Winter Trail Challenge 13km 📷 Tommi Kuronen

Ei niin kovia pakkasia olekaan, että edes harkitsisin Himos Winter Trailin väliinjättämistä. Lauantaina Enjoy-sarjaan ilmoittautunut Pekka kyseli keskiviikkona varovasti minulta, että onkohan Himoksella jotain pakkasrajoja. Tietääkseni niitä ei ole ilmoitettu, joten valmistauduin viikonlopun koitokseen ihan normaalisti. 

Muun elämän vyöryessä niskaan, en kerinnyt itse tapahtumaviikolla kertaakaan lenkille. Edellisellä viikolla olimme sentään käyneet Liisin kanssa yhdessä lenkillä niin Laajavuoressa kuin Vangonmäessäkin, minkä lisäksi olin tehnyt omatoimilenkin Kankarisveden jäällä ja Rasuanniemen poluilla. Muuten tammikuussa kilometrit olivat jääneet suht vähäisiksi, hiihtämässäkään en ollut käynyt kuin kerran. No, pääseepähän ainakin levänneenä poluille! 

Minulla oli vielä perjantaina ihan normaalisti aamuvuoro, kun taas Liisillä oli etäpäivä. Tällä kertaa meillä oli vuokralla Himoksen kisatarjousmökki varsin mainiolta paikalta lähdön ja maalin puolivälistä. Liisi ja Liisin lapset suuntasivat mökille heti neljältä kun sinne sai avaimet. Itse odottelin kotona siihen asti että Liisi ja lapset olivat päässeet perille, jos olisi vielä tarvinnut tuoda jotain. Mökin varustus oli kuitenkin riittävä, joten itsekin latasin kissoille kupit täyteen ruokaa ja lähdin kohti Himosta. Sinne ajeli sen parisenkymmentä minuuttia, ja sillä välin Liisi oli jo ehtinyt laittaa päivälliseksi tortilloja pöytään!

Ruoan jälkeen kävimme hakemassa kisanumerot ja piipahdimme tapahtumatorilla. Itse ostin kisatarjouksesta vähän Jolloksia sekä hyväksi havaittua Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa. Muutamien tuttujenkin kanssa kerittiin siinä morjestamaan, kun samaan numerolapunhakujonoon osuivat sekä Topi että Juho-Pekka. Muuten tänä vuonna viivalla oli ehkä vähän vähemmän tuttuja kuin aikaisemmin, huolimatta ennätysosallistujamäärästä. Topi oli meidän kanssa samassa iltalähdössä, mutta seuraavan päivän startista en oikeastaan tuntenut ketään.

Kisaan oli ennustettu varsin hurjiakin pakkaslukemia, mutta itse en niistä jaksanut sen kummemmin stressata. Ymmärrän kyllä että monelle pakkasessa juokseminen on vastenmielistä sen vuoksi että kylmä ilma käy keuhkoihin, ja sille on varmasti hankala tehdä mitään. Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että minulla ei ole keuhkojen kanssa mitään ongelmia - ja muutenhan pakkanen on vain ja ainoastaan pukeutumiskysymys. Iltakisan varustus oli seuraavanlainen: alimmaksi kerrokseksi tekniset urheilubokserit ja tekninen t-paita, jalkaan merinovillasekoitetta olevat juoksusukat. Seuraavaksi merinovillasekoitetta olevat pitkät kalsarit ja pitkähihainen joskus vuosia sitten Lidlistä ostettu jonkinlaista teknistä kangasta oleva paksuhko urheilupaita. Päällimmäiseksi kerrokseksi jonkinlaista softshellmateriaalia olevat tuultakestävät trikoot sekä Lidlin talvijuoksutakki (pakko hehkuttaa, vaikka kilpailijalla olenkin töissä että nuo Lidlin kamat on ihan ylivertaisia hinta/laatu-suhteeltaan. Esim. tuo takki taisi maksaa 19,99 €). Kaulaan vielä merinovillaa oleva tuubihuivi, päähän juoksupipo ja otsalamppu, käsiin hiihtohanskat ja kruununa vielä pakkasenpuremia ehkäisemään kinesioteippiä poskipäihin ja nenään. Päiväkisaan varustauduin muuten ihan samalla tavalla, paitsi että kylmemmän sään vuoksi jalkaan menivät enemmän villaa sisältäneet merinokalsarit, ja yläkroppaan vielä yksi ihan ohut pitkähihainen juoksupaita. Tämä oli ainakin itselleni ihan enemmän kuin riittävä varustautuminen. Itseasiassa illalla tuli jopa vähän kuuma erityisesti jalkoihin. 

Majoituksemme lähdön välittömässä läheisyydessä mahdollisti sen, että saatoimme lähteä starttiin vasta 10 minuuttia ennen paukkua. Liisi vähän ihmetteli, että hän ei ikinä lähtisi näin viime tippaan, mutta itse ainakin koin tuon oikein sopivaksi. Olimme starttiviivalla ihan muutama minuutti ennen lähtöä, joten siinä ei edes ehtinyt kylmettymään. Jos oikein kuulin kuulutuksista, niin tämä kyseinen lähtö oli koko tapahtuman suosituin, ja siltä se kyllä myös tuntui. Juoksijoita oli aivan älyttömän paljon, ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua! 

Hetki ennen starttia! 

Lähdön otimme tosi rauhallisesti ihan melkein viimeisten lähtijöiden joukossa. Eka pitkä mäki käveltiin myös melkein kokonaan. Se on ehkä vähän tylsä pätkä, mutta toisaalta myös ymmärrän sen oikein hyvin, että miksi reitti alkaa sillä. Puolentoista kilometrin kevyenliikenteenväylän osuus jossa on valtaosa nousua, on mitä parhain tapa saada porukka tasoiseensa jonoon, ja sitä kautta järjestettyä poluille niin että ihan mahdottomia pullonkauloja ei pääse syntymään. Tästä huolimatta ensimmäisessäkin polkuylämäessä olimme ihan täysin pysähdyksissä pitkiäkin aikoja, porukkaa vaan oli niin paljon. Toisaalta tämä ei kyllä ainakaan itseäni haitannut - matkanteko oli oikein leppoisaa, eikä nousut päässeet hapottamaan lainkaan. Liisikin sanoi ensimmäisessä huollossa, että eka mäki ei koskaan ole tuntunut noin helpolta. 

Heti poluille tultaessa juoksijoita tervehtivät olympiarenkaat muistuttamassa ensi viikonloppuna alkavista kisoista. 📷 Himos Trail

Ensimmäisessä huollossa söin vähän sipsejä ja otin mukillisen lämmintä urheilujuomaa, sekä evääksi matkalle pari palaa suklaata. Etenimme yhä varsin leppoisaan tahtiin, meitä lähinnä ohiteltiin, mutta toisaalta meillä ei ollut mikään kiire. Liisi sanoi että olisi todella kiva päästä reitti alle kahteen tuntiin, mutta sain myös ukaasin olla kertomatta kulunutta aikaa. Liisi ei siis juostessa käytä kelloa, joten hänellä ei ollut ajasta eikä matkasta sen kummempaa tietoa. Metsäautotien laskun lopussa Liisi satutti vähän nilkkaansa, mutta onneksi se asettui siitä seuraavan nousun aikana. Otimme tuon aika pitkän nousupätkän myös korostetun rauhallisesti, olihan seuraavaksi vuorossa laskettelu Peuramäentielle, siinä saisi kyllä taas sitten juosta. 

Tuo varsinainen Peuramäentien metsäautotien pätkä on ollut ihan ensimmäisestä kerrasta asti ylivoimainen inhokkini koko Himoksen reitistöllä. Varsinkin talvella se on aina ollut ihan pöperöä ja muhjua, ja siinä ei mitenkään saa askeleelle minkäänlaista pitoa. Se on usein syönyt itseltäni etureidet ihan kokonaan, ja lisäksi se on ottanut myöskin nilkkoihin. Olikin aivan superluokan yllätys, kun reittimestari oli oikaissut melkein koko metsäautotien pätkän pois, ja se oli korvattu polulla! En voi kylliksi kertoa miten mielissäni olin tästä muutoksesta! Lopulta vielä tielle päästyämme, meidät otti vastaan lehmänkelloin ja jätkänkynttilöin varustautunut kannustajaporukka. Olimme jo pitkään olleet Liisin kanssa aivan kahden säkkipimeässä metsässä näkemättä oikeastaan muuta kuin satunnaisia valonvälähdyksiä edessä ja takana. Fiilis oli aivan älyttömän hyvä! 

Peuramäentien jätkänkynttilä

Tämmöinen maisema meitä tervehti Peuramäentiellä. Aika jees! 

Tuo metsäautotien oikaisu löi oikeastaan leimansa koko tuohon Sammalsuon lenkkiin. Sen lisäksi emme tajunneet että aina aikaisemmin vuolaana alaspäin virrannut puro oli nyt jäätynyt kokonaan umpeen, ja odottelimme vain sitä. Kyseisessä kohdassa on usein ollut iltajuoksun komeimmat valaistukset yhdessä valokujan kanssa. Yllätyinkin ihan tosissani, kun opasteet neuvoivat meitä kääntymään takaisin Paljakan lenkille. Mitä ihmettä? Koskaan ei ole Sammalsuon lenkki tuntunut yhtä kivalta. Kehuin innoissani uutta reittilinjausta myös risteyksen liikenteenohjaajille. Toivottavasti siitä tulee pysyvä! 

Paljakalla saavutimme myös edessämme aina silloin tällöin välkkyneet valot. Se oli viiden juoksijan letka, joka eteni itselleni ehkä vähän liian hidasta tahtia - tässä vaiheessa alkoi jo vähän vilu hiipiä yläkroppaan. Kysyin Liisiltä että haluaako hän että ohitamme letkan, mutta totesimme yhdessä että eipä tässä oikein ohi pääse, ja huoltokin on jo ihan kohta. Huollossa otimme molemmat ainoastaan urheilujuomaa mukillisen, ja ohitimme tämän huoltoon pysähtyneen letkan. Itse annoin huoltopisteelle vielä polulta löytämäni kenkien liukuesteet. 

Seuraavaksi edessä olikin pitkä lasku kohti kesätapahtuman Pohjoisen lenkin risteystä. Kyseiseen risteykseen oli täksi talveksi laitettu viime vuonna Himoksen rinteiden nousussa ollut hieno Winter Trail -valokyltti. Se erottui komeasti jo kaukaa. Tämän jälkeen pääsimmekin seuraavaksi jo perinteiselle valokujalle, jossa ei tällä kertaa ollut ketään muita juoksijoita samaan aikaan. 

Ihan ei jalat näy tässä kuvassa, mutta aivan varmasti ne olivat yhtä aikaa ilmassa! 📷 Jani Sompi

Liisi valokujalla. 📷 Tommi Kuronen 

Nousu Himoksen rinteiden vieressä oli jälleen kerran pitkä ja raastava. Tällä kertaa matkantekoa kyllä avitti huomattavasti rinteeseen tehdyt lumimöröt, joiden ilme meni sitä vihaisemmaksi mitä pidemmälle nousu eteni. En muista että tuossa kohtaa reittiä olisi ennen naurattanut ääneen, mutta nyt kävi niinkin. Kirkas pakkasilta teki myös sen, että Himoslaakso näytti suorastaan upealta sieltä nousun päältä. Olisipa siellä ollut myös lumisohva, johon olisi voinut istahtaa lepuuttamaan itseään. 

Tämä mörkö oli vielä iloinen, mutta sitä kiukkuisemmaksi ilme muuttui, mitä pidemmälle nousu eteni. 📷 Himos Trail

Aika nättiä maisemaa! 📷 Himos Trail 

Lepuuttamaan ei kuitenkaan joutanut, edessä oli vielä legendaarinen loppulasku. Lähes kilometrin mittainen paikoitellen aika jyrkkäkin mutkitteleva lumiränni. En ollut nähnyt edessämme ketään pitkään aikaan, joten ajattelin kokeilla tehdä oman ennätykseni Stravan segmenttiin kyseisessä laskussa. Sovimme Liisin kanssa että jään laskun juurelle odottelemaan häntä. Annoin palaa ihan kunnolla, mutta kohtasin kuitenkin pari porukkaa laskussa. Kaikki antoivat hienosti tietä, mutta jonkin verran siinä meni silti himmaillessakin. Silti tuloksena oli oman parhaan noteerauksen parannus peräti 20 sekunnilla aikaan 4:09.

Hetken aikaa odoteltuani myös Liisi sukelsi metsästä ulos. En uskaltanut paljastaa hänelle että meillä on vielä ihan hyvät mahdollisuudet ehtiä maaliin alle kahden tunnin, mutta rivien välistä annoin ymmärtää että nyt kannattaa juosta. Mökkikylän läpijuoksussa taisin jo vähän hermostuttaa Liisiä, kun yritin tsempata että "jaksaa jaksaa!". Hienosti sitä kuitenkin jaksettiin, ja vasta Peikkometsän nousussa laitettiin kävelyksi. Nousun päällä paljastin sitten, että tulemme ehtimään maaliin alle kahden tunnin. Lopulta virallinen aikamme oli 1:57:28 ja tavoite alittui heittämällä! Aika oli myös kymmenkunta minuuttia nopeampi kuin viime vuonna iltajuoksulla samalla matkalla. Lisäksi vauhdinjakomme oli nyt selkeästi onnistuneempi. Sammalsuon lenkin jälkeen ohitimme useamman juoksijan, joista enää kukaan ei tullut meidän ohitsemme. Kisan jälkeen hörppäsimme lämmintä mehua, ja lähdimme suoraan mökille saunomaan. Minä aloin valmistua lauantain kisaan ja Liisi ulkoilupäivään lasten kanssa. 

Maalissa! 

Perjantain ja lauantain yö meni enemmän tai vähemmän pyöriessä ja hereillä ollessa. Pyrin välttämään iltalenkkejä juuri tämän uniongelman takia, mutta tämmöisessä kisaviikonlopussa se on vähän haastavaa. No ei siinä. Kello soi kahdeksalta, ja ei muuta kun kahvi tippumaan. Joimme siinä sängyssä aamukahvia melkein yhdeksään saakka kunnes totesin että täytyy varmaan ruveta valmistautumaan kisaan. Liisi paistoi kananmunia aamiaiseksi samalla kun itse kasailin kamppeitani. Lopulta lähdimme mökiltä sen hyväksi havaitut kymmenen minuuttia ennen starttia. Jätin toppatakin Liisille ja suuntasin kohti lähtöviivaa. Ajatuksenani oli vähän sama kuin viime vuonna, että juoksisin tämän lauantain lähdön reippaammin. Katselin vanhoja tuloksia, että muutama vuosi sitten olin juossut tämän matkan tuntiin ja kolmeen varttiin, joten ajattelin ottaa sen tavoitteeksi. 

Hetki ennen starttia oli hymy herkässä! Upea aurinkoinen pakkaspäivä ja polut hienossa kunnossa - mikäs sen parempaa! 📷 Liisi

Lähdin paukusta viime vuoden tapaan hevostelemaan omaan tasooni nähden vähän liian kovaa. Ensimmäinen kilometri (joka sisältää sen pitkän autotien viertä kulkevan nousun) taittui aikaan 5:31. Tässä vaiheessa aloin vähän himmailemaan ja vaihdoin suosiolla kävelyksi loppunousun ajaksi. Juoksulle heitin taas siinä vaiheessa kun alusta kävi tasaiseksi ennen pientä laskua poluille. Ekaan huoltoon asti päätin kävellä kaikki ylämäet ja muuten hölkätä. 

Ensimmäisessä polkunousussa otin ainakin kuvaajaa varten pari juoksuaskelta! 📷 Tommi Kuronen

Huollossa otin ainoastaan mukillisen urheilujuomaa ja join sen kävellessäni eteenpäin. Muutama juoksija ohitti minut tässä vaiheessa, mutta sain kaikki helposti kiinni kun sain juoman juotua ja aloin taas juoksemaan. Letka etenkin itselleni oikein sopivaa vauhtia pitkin priimakuntoisia polkuja. Metsäautotien alamäessä otin jalan pois jarrulta ja annoin juoksun rullata mukavasti vapaalla. Seuraavassa ylämäessä minut ohitti joku nuorempi kaveri jonka olin itse ohittanut alamäessä, joka sanoikin että minulla taitaa olla selkeä taktiikka kävellä ylämäet ja hölkätä muuten. Olen huomannut näissä polkukisoissa, että jos on vähänkään kovempaa juostavaa tasaista tai lievästi nousevaa baanaa, niin käytännössä kaikki ohittavat minut, mutta sitten taas mutkittelevilla ja teknisimmillä poluilla, ja jyrkemmissä alamäissä minä saatankin olla yllättävän hyvävauhtinen. Nopeudesta puhuminen olisi sentään liioitteltua, kaikki nopeat lihassoluni ovat varmasti kuolleet jo vuosikymmeniä sitten.

Täytyy kyllä sanoa että en ole ihan varma, että mistä tämä kuva on napattu. Todennäköisesti vähän ennen ekaa huoltoa, koska minulla ei ole vielä urkkajuomatahraa rintapielessä. 📷 Jani Sompi

Seuraavaksi vuorossa ollut Sammalsuon lenkki oli myös auringonvalossa kylpevänä vähintään yhtä kaunis kuin edellisenä iltana kuunvalossa. Peuramäentien nousun ohittanut polku tuntui nytkin todella mukavalta, ja pystyin tinkaamaan mukavasti kutosella alkavia kilometrejä myös Sammalsuon lenkillä. Ennenkuulumatonta! Suurinpiirtein puolimatkassa katsoin kelloa, ja totesin että tulisin ehtimään alkuperäiseen tavoitteeseeni (1:45) vaikka kävelisin suurimman osan loppumatkasta. Tässä vaiheessa asetin itselleni uuden tavoitteen, että kisan keskitahti tulee olla kutosella alkava. Tässä vaiheessa se taisi olla 6:57.

Etenin suurimman osan matkasta yksin myös päivällä. Jossain vaiheessa Sammalsuon lenkkiä sain perääni muutaman juoksijan letkan, joka kuitenkin jäi minusta hiukan kun otin Sammalsuon ja Paljakan välisellä siirtymäosuudella pienen spurtin. Paljakalla alkoi sitten jalka jo vähän painamaan, ja tämä muutaman naisen letka saavutti minut uudestaan. Hyppäsin hetkeksi polun sivuun risteyksessä josta käännytään laavun huollolle, ja päästin heidät ohittamaan. Sitten etenin omaa tahtia huoltoon asti, jossa nappasin taas mukillisen urheilujuomaa, jonka nautin kävellessäni eteenpäin. 

Paljakan lenkillä 📷 Tommi Kuronen

Huollosta eteenpäin oli jotenkin omituinen fiilis juosta, kun en nähnyt edessäni enkä takanani yhtään ketään. En edes siinä pitkässä mörkönousussa! Loppulaskun ajattelin ottaa vähän varoen, että minulla olisi jalkaa juosta vielä lopun kevyenliikenteenväylän osuus. Satuin kuitenkin siihen semmoiseen väliin, että kohtasin ainoastaan yhden juoksijan, ja hänetkin sellaisessa kohdassa ihan laskun lopussa että pääsin puikkaamaan helposti ohi hidastamatta lainkaan, ja tuloksena oli taas uusi ennätys tähän segmenttiin, tällä kertaa kahden sekunnin erolla. On tuo vaan hauska mäki, erityisesti näin lumisissa olosuhteissa! 

Hieno kuva piilosta valokujalla. Huomasin kuvaajan vasta kun ohitin hänet! 📷 Jani Sompi

Lopun puolentoista kilometrin kevyenliikenteenväylä tympäisi kyllä tällä kertaa jostain syystä ihan kunnolla. Ei olisi huvittanut yhtään juosta, mutta ajattelin myös että nopeammin pääsen saunaan, jos viitsin juosta. Etenin jonkinmoista vauhtia, mutta siltikin jostain takaa tuli muutama juoksija, jotka pääsivät puikkaamaan ohitseni Peikkometsän nousussa. Tässä korostuu hitauteni noilla juostavilla pätkillä. En ollut nähnyt ketään siinä viimeisessä nousussa pitkästä näkymäalueesta huolimatta, olin tiputellut loppulaskun reilusti vitosella alkavaa kilometritahtia, ja silti minut ohitetaan kilometrin tiepätkällä. En antanut tämän kuitenkaan lannistaa, vaan pakotin itseni juoksuun sillä kutosella alkava keskitahti oli ihan omissa näpeissä. Maalisuoralla Liisin lapset olivat ensin läpyttämässä ennen maalikaarta, ja maalissa Liisi otti minut heti vastaan. Aikaa kului 1:32:55 ja keskitahti oli 6:59! Se on itselleni kovaa kyytiä näillä poluilla!

Päijät-Hämeen Männyn edustusjoukkueen otanta lauantain kisoista. Pekka juoksi 9km ja minä 13km.

Maalisuoralla! 

Maalissa! 

Kisan jälkeen Liisi ja lapset lähtivät kohti Lumilaa, ja itse lähdin kohti saunaa! Oli muuten aika huikeaa kisan jälkeen päästä suoraan savusaunan lempeisiin löylyihin, ja siitä vielä lämpimään paljuun auringonpaisteeseen köllöttelemään. Avantomahdollisuuskin olisi ollut, mutta sen jätin nyt käyttämättä. Olin unohtanut sandaalit kotiin, ja jalat meinasivat jäätyä kiinni jo terassinlankkuihin. Saunan jälkeen kävin vielä syömässä kisalippuun kuuluneen lounaan, jonka jälkeen heitin Pekan Jämsään junalle ja kävin kotona ruokkimassa kissat. Sitten takaisin Himokselle keilaamaan ja mökille iltaa viettämään takkatulen, saunomisen ja lautapelien merkeissä. Eipä olisi enää onnistuneempi viikonloppu voinut olla! Iso kiitos kaikille osallisille! Järjestelyiltään HWT on kyllä ihan ykköskorin tapahtuma, erityisesti tuota iltajuoksua suosittelen kyllä ihan kaikille polkujuoksun ystäville, se on suorastaan maaginen tapahtuma! 

Kiva jos jaksoit lukea näin pitkälle! Seuraavat tapahtumat itselläni tulevat olemaan Brannin Trail Run Loviisassa toukokuussa ja NUTS Syöte kesäkuussa Syötteellä. Katsotaan sitten tuleeko niistä minkälaisia raportteja.