NUTS Syöte 40km

 NUTS Syöte 40km 13.6.2026

Taas oltiin uuden edessä. Syötteellä ei ole koskaan tullut käytyä, ja kaiken lisäksi edessä oli ensimmäinen pidempi kisa koskaan johon olin lähdössä ihan yksin poluille. Liisi oli toki lähdössä mukaan matkaan, mutta hän oli menossa 25 kilsalle, ja itse olin menossa 40 kilsalle. 

Kevät ja alkukesä kaikkineen olivat itselleni kaikin puolin todella stressaavaa aikaa. En oikein pidä muutoksista, ja nyt parin kuukauden sisällä käytännössä koko elämäni meni uusiksi - pääsin eroon talostani, ja työnkuvaan tuli muutos. Toki muutokset olivat kaikki hyvään suuntaan, mutta silti. Omalla tavallaan tosi stressaavaa siltikin. Onneksi olin aloittanut Syötteen pohjakunnon rakentamisen jo tammikuun Himos Winter Trailin jälkeen, joten vaikka muutama viimeinen viikko menikin vähän harakoille, niin olo oli silti luottavainen. 

Tammi-helmikuun vaihteessa olin asettanut itselleni myös painotavoitteen Syötettä silmälläpitäen. Vaaka näytti silloin 98 kiloa, mikä on omaan pituuteeni aika paljon liikaa. Silloin päätin että Syötteen lähtöviivalla painon pitää alkaa kasilla. Järkeistin syömistäni, jätin herkut (erityisesti sipsit) pois, vaihdoin suurelta osin saunaoluet alkoholittomiin oluisiin, ja vaihdoin työmatka-autoilun työmatkapyöräilyyn, ja lopulta tuohon tavoitteeseen pääsinkin oikeastaan ilman mitään tuskia. Kisaviikon keskiviikkona vaaka näytti 88,3 kiloa. 

Varsinaisen matkan kohti Syötettä aloitimme perjantai-aamuna Kirristä. Liisi ajoi Pulkkilan aakkoshallille asti, kun minun piti tehdä vielä vähän unohtuneita työhommia. Siellä vaihdoimme kuskia ja jatkoimme matkaa Pudasjärvelle jossa kävimme ruokakaupassa ostamassa viikonlopun ruokatarvikkeet. Pudasjärveltä olikin sitten enää verrattain lyhyt siirtymä Syötteelle ja viikonlopuksi vuokraamallemme mökille. Perille päästyämme tein samantien ruokaisan broilerisalaatin koko viikonlopuksi. 

Syötyämme salaattia lähdimmekin sitten suoraan kisakeskukseen haistelemaan tunnelmaa ja katsomaan 10 kilometrin kisan starttia. Haimme numerolaput, ja törmäsimme Jesseen ja Satuun jotka olivat käyneet merkkaamassa reittiä viikonloppua varten. Jesse kehui reitin olevan upea, ja kieltämättä tapahtumasta näkemäni videot viittasivat myös vahvasti siihen suuntaan. Piipahdimme myös tapahtumatorilla, josta ostin merkinantopillin juomaliivistäni kadonneen tilalle. Minulla on ollut jo vuosikausia merkinantopillinä Melody Pops -tikkari, mutta se voi olla että varustetarkastuksessa siitä voisi tulla sanomista, niin päätin nyt sitten investoida ihan oikeaan pilliin. 

Startin jälkeen ajoimme vielä Iso-Syötteen huipulle ihailemaan maisemia sekä kannustamaan kympin juoksijoita. Maisemat olivat kerrassaan huikeita ja juoksijoillakin tuntui jalka nousevan hyvin. Huipulla menikin yllättävän pitkään, ja taisimme lopulta nähdä jokaisen kympin osallistujan. Sitten mökille saunomaan ja katsomaan MM-futista! 

Onnelliset NUTS-kellojen omistajat

Löydettiin hieno paikka seurata kympin juoksua

Satunnaiset matkailijat

Upeat maisemat

Kisa-aamu valkeni aurinkoisena ja ihan mukavan viileänä. Itselläni ei ollut oikeastaan lainkaan kisajännitystä, ja edeltävän yönkin nukuin kuin tukki. Oikeastaan jo perjantaina oli semmoinen fiilis, että kun pääsisi jo juoksemaan! Tiesin olevani omaan tasooni nähden hyvässä kunnossa, en ollut sairastellut ja mitään jalkavammojakaan ei ollut riesana. Lisäksi pari viikkoa ennen tapahtumaa kävimme porukalla juoksemassa Jämsänkoskelta Rotkojärvelle ja takaisin, tuo 40 kilsan lenkki meni tosi hyvin ja siitä palautuminen sujui myös sutjakkaasti. Nämä kaikki yhdessä saivat aikaan luottavaisen olon. 

Oma starttini oli klo 11 ja Liisin lähtö klo 12. Lähdimme tapahtuma-alueelle puoli yhdentoista aikaan. Saimme onnenkantamoisella auton parkkiin ihan melkein startti- ja maaliviivan viereen, ja sitten ei kun lähtöä odottelemaan! Otin oman paikkani joukon peräpäästä, tarkoitus oli lähteä ihan omaa vauhtia kaikessa rauhassa muista välittämättä. 

Hetki ennen lähtöä 

Startin, ja ekat pari kilometriä hiihtoladun pohjaa maltoin ottaa aika rauhallisesti. Sitten reitti vei vähän kapeammille poluille ja pitkoksille, jossa käytännössä oli pakko mennä sitä vauhtia mitä letka meni. Pisimmillään letka jossa juoksin käsitti kolmisenkymmentä juoksijaa, ja itse olin aivan täysin motissa letkan keskellä. Vauhti oli todella epätasaista. Tasaiset pätkät juostiin ehkä itselleni vähän liian kovaa vauhtia, mutta ylämäet ja alamäet mentiin sitten aivan liian hidasta vauhtia. Kun reitti tuli upeille harjupoluille, päätin tehdä oman ratkaisun ja Miruts Yiftermaisella rytminvaihdoksella jätin nopeasti koko letkan taakseni. Harjulla tulikin sitten hevosteltua ihan liian kovaa, että pääsisin yksin taas kapeammille poluille. Hurjimmillaan kello näytti nelosella alkavaa vauhtia. 

Ekat pitkokset pitkässä junassa

Tuo taktiikka onnistuikin aika hyvin, ja viimeiset pari kilometriä ennen huoltoa juoksin käytännössä ihan yksinäni. Edessä meni kaksi naista noin 50 metrin päässä ja takana ei näkynyt ketään. Polut itsessään olivat tosi nautittavia ja helppoja juostavia, vaikka päivä olikin itselleni vähän liian kuuma. Onneksi kohtalaisen navakka tuuli vähän edes helpotti matkantekoa. 9,5km huoltoon tullessa minulla oli kulunut aikaa noin 1h10min, mikä on kyllä itselleni aika kovaa tahtia poluilla ja näinkin pitkällä matkalla. Kaikki tuntui silti hyvältä, eikä oikeastaan edes minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ollut vielä ilmassa, joten ajattelin jatkaa samaan tyyliin seuraavankin välin. Ekalla välillä minulla meni kaksi geeliä ja litra Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa. Huollossa tankkasin lötköt täyteen ja söin kourallisen sipsejä sekä puolikkaan mandariinin. Sitten vaan eteenpäin. 

Heti huollon jälkeen ohitin muutaman juoksijan, ja sitten käytännössä koko huoltovälin juoksin aivan yksinäni. Edessä vilkkui aina silloin tällöin selkä tai kaksi, ja takanani en nähnyt ketään. Mutta olin itseasiassa tästä hyvin onnellinen. En kuuntele kisoissa mitään musiikkia tai podcasteja kun haluan keskittyä sataprosenttisesti siihen että en kolaa ketään minua ohittava juoksijaa kun en kuule ladunpyyntöä. Mutta nytkään yksin mennessäni vieraassa maastossa en todellakaan osannut edes kaivata korvanappeihin mitään mökää. Oli oikeasti ihanaa vaan mennä, ihmetellä hienoja maisemia ja yksinkertaisesti olla ajattelematta yhtään mitään. Kaikki keskittyminen oli reitissä ja omassa juoksussa. Vajaa kilometri ennen huoltoa tavoitin edelläni juosseen selän pitkoksilla. Kyseinen herrasmies upposi pitkosten jälkeen reittään myöten suohon. Pääsin tämän ansiosta itse kuivin jaloin tästä ansasta, ja kaiken lisäksi ohitin hänet kun hän jäi tyhjentämään kenkiään. Anninkosken 16,5km huoltoon saavuin hyvävoimaisena n. 1h55min startista. Tällä osuudella minulla kului puoli litraa Noshtin korkeaenergistä urheilujuomaa, puoli litraa vettä sekä yksi geeli. 

Juuri tässä kohtaa edelläni juossut herrasmies upposi myös suohon. Kuva: Rami Valonen

Anninkosken huollon jälkeen edessä oli kisan pisin huoltoväli, 14,5 kilometriä. Olin etukäteen vähän skoutannut videoita ja muita julkaisuja, ja epäilin että kyseessä voi olla vähän rankempi väli. Oma jalka nousi kuitenkin edelleen suhteellisen hyvin, joten lähdin rohkeasti edelleen vähän normaalitasoani reippaammalla vauhdilla eteenpäin. Ensimmäiset pari kilometriä tätä väliä etenin jälleen ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni satunnaisia havaintoja toisista juoksijoista lukuunottamatta, kunnes ehkä joku 3-4 kilsaa huollon jälkeen tavoitin edelläni juosseet kaksi naista. Heidän vauhtinsa tuntui aika sopivalta itselleni, joten jäin suosiolla heidän peesiin, vaikka alkumatkan olinkin rohkeasti ohitellut muita. Tässä porukassa mentiin ehkä viitisen kilsaa, kunnes naiset viittoivat minut ohitseen. En tiedä haisinko jo niin pahalta vai mikä siinä oli, mutta aika nopeasti lopulta tein heihin eroa, ja taas juoksin yksin. Tämä Syötteen kansallispuiston syvyyksiin sukeltanut lenkki poikkesi teknisyydeltään todella rajusti ensimmäisestä 16 kilometristä, mutta varsinaisesta Koli-simulaattorista ei sentään voinut puhua. Tavoitin ja ohitin vielä muutaman juoksijan, ja minustakin tultiin kahden juoksijan voimin ohi (ekat minut ohittaneet juoksijat sitten ensimmäisen kahden kilometrin) ennen 31 kilometrissä odottanutta Anninkosken toista huoltoa, johon saavuin noin 3h 57min startista. Tämän huollon otin korostetun rauhallisesti, join paljon vettä ja söin sipsejä sekä kokonaisen mandariinin ennenkuin lähdin jatkamaan matkaa kohti seuraavaa huoltoa. Tällä pitkällä huoltovälillä minulla meni litra Noshtin korkeaenergistä urkkajuomaa, litra vettä, kaksi geeliä ja neljä Jollosta. Vieläkään ei tuntunut minkäänlaisia energiavajareita, enkä usko että nestehukkaakaan oli, kun minua vaivasi kova pissahätä, mutta en uskaltanut lorotella kansallispuistoon, ja huollon WC:t olivat varattuja mennessä ja tullessa. Täytyi siis pidätellä. 

Uusi kansallispuisto itselleni

Liisiltä oli tässä vaiheessa myös tullut viesti, että hänellä tossu painaa 25 kilsan otatuksella. Yritin tsempata häntä samalla kun jatkoin omaa kisaani. Olin vähän vilkaissut reittiprofiilia ennen kisaa, ja muistelin että Anninkosken toisen huollon jälkeen alkaisivat oikeastaan kisan ainoat nousut. Tämän vuoksi kaivoin sauvat liivin telineestä ja löin melkein heti huollon jälkeen sauvakävelyksi. Tuossa kohtaa vähän huvitti, että kisaa oli jäljellä 10 kilometriä ja jäljellä oli kaksi huoltoa. Täytin lötköt Anninkoskella ja ajatuksena oli, että jos nyt ei katastrofia tule, niin en pysähdy kummassakaan jäljelläolevassa huollossa. Geelejä ja Jolloksiakin oli jäljellä enemmän kuin tarpeeksi, kun olin niin paljon edellä omaa aikatavoitettani - tuttuun tyyliini olin siis pakannut eväitä ihan kunnon retkeilyä varten. 

Aikatavoitteeni oli tosiaan kuusi tuntia. Vaikka viimeinen kymppiä piti sisällään Syötteen huiputuksen, niin käytännössä olisin ehtinyt tuohon tavoitteeseen vaikka kävelemällä koko loppureitin. Mutta nälkä kasvaa syödessä, ja rupesin katselemaan kelloa että tässä saattaisi olla mahdollisuus jopa omaan "tästä tulisin todella iloiseksi" -tavoitteeseeni joka oli 5h30min. Tämän vuoksi hölkkäsin edelleen tasaiset pätkät ja pienet alamäet. Ylämäet menin mukavaa sauvakävelytahtia. Toiseksi viimeisen huollon kohdalla juoksuaskelia ottaessani oikea sisäreiteni kramppasi yhtäkkiä niin että taisin ihan karjaista kivusta. Nappasin heti suolatabletin ja otin vettä päälle ja kramppi katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tämä ei ollut katastrofi, joten jatkoin matkaani kohti Iso-Syötteen nousua. 

En oikein vieläkään osaa sanoa että minkälainen tuo nousu oli. Se oli paikkapaikoin todella jyrkkä, ja todella pitkä. Mutta ei se silti mikään Mäkrä ollut! Syke hakkasi korkealla, mutta sauvojen kanssa matka silti eteni koko ajan. Jossain vaiheessa nousua kuulin kun puhelin piippasi liivintaskussa, mutta en siinä vaiheessa katsonut vielä viestiä. Odotin että pääsin vähän lähemmäs huippua, ennekuin avasin puhelimen - Liisiltä oli tullut viesti että hän on Syötteen huipulla. Totesin että viesti oli tullut 9 minuuttia sitten ja minä en ollut vielä huipulla, joten tuskin saisin häntä kiinni. Päätin silti laittaa ihan kaiken peliin ja katsoa miten käy. Huipun leveillä poluilla juoksin vielä paikoitellen vitosella alkavaa tahtia. Valitettavasti tämä sai aikaan sen, että krampit vaan lisääntyivät. Mutta olihan minulla suolaa matkassa... Huipun poluilla ohitin myös Heidin, yli 20 vuoden takaisin työkaverini Helsingistä! Olipas kertakaikkisen mukava kohtaaminen poluilla! 

Lasketellessani viimeiseen huoltoon havaitsin kaukaa Liisin juoksevan hiihtostadionin reunaa pitkin. Tästä sain lisää boostia ja päätin ohittaa myös viimeisen huollon pysähtymättä. En tiedä haistoiko Liisi minut vai mikä tuli, mutta kun olin ehkä 50 metrin päässä hän kääntyi yhtäkkiä katsomaan taakseen. Tulipa kertakaikkisen hyvä fiilis! Liisi yritti saada minua vielä jatkamaan omaan tahtiini kohti maalia, mutta ei olisi kyllä vähempää kiinnostanut! Ja sitäpaitsi tässä vaiheessa olin jättänyt kyllä itsestäni aikalailla ihan kaiken mahdollisen Iso-Syötteen huipulle, joten minun tahtini ei edes varmasti olisi ollut kovempi. Päätimme siis mennä yhdessä maaliin. Oli ihan älyttömän kiva päästä heti tuoreeltaan purkamaan kokemuksia siinä kävellessämme ja hölkätessämme viimeistä vajaata kolmea kilometriä yhdessä. Maaliin saavuimme käsi kädessä, ja kuuluttaja Sami Sundströmkin huomioi, että jos tämä oli suunniteltu maaliintulo, niin olipa vaan hyvin suunniteltu. Mutta hauskinta tässä oli, että se ei ollut suunniteltu, vaan ihan sattumanvarainen! 

Kohtaaminen Liisin kanssa hiihtostadionin kulmalla

Viimeiset kilometrit yhdessä kohti maalia! Kuva: Rami Valonen

Liisin tavoite oli juosta 25km reitti alle 4h30min, ja oma "jos kaikki menee ihan nappiin" -tavoite oli siis se 5h30min tuolle 40 kilsalla. Lopulta päädyimme molemmat alittamaan tavoiteaikamme noin neljällä minuutilla. En muista kyllä koskaan, että olisi mennyt juoksutapahtuma näin nappiin itseltäni. Ei mitään vaivoja tai ongelmia (krampit kuuluvat asiaan), mihinkään ei sattunut, ja aikatavoite täyttyi. Lisäksi vaikka maalissa oli semmoinen fiilis, että ihan kaikki jäi poluille, niin silti ei ollut aivan kuollut fiilis. Mökillä jaksoin heti purkaa kamat ja laittaa pesukoneen päälle, ja ruokakin maistui oikeastaan heti mökille päästyämme. Kisan jälkeen kävimme vaan pikaisesti suihkussa, ja saunan jätimme iltaan odotellessamme Jukolan starttia. Jukolaa katsellessa sitten väsymys iski ihan kunnolla, ja uni tuli lopulta luultavasti sekunneissa siitä kun olin pessyt hampaat ja mennyt peiton alle. 

Maalissa on helppo hymyillä

Olipa kiva tulla yhdessä maaliin! 

Palautusjuoma ja mitalit

Semmoinen reissu se oli

Kaiken kaikkiaan aivan super-onnistunut reissu! Syötteen polut ja maisemat olivat upeita, kisa meni nappiin, mökki oli 6/5 ja matkaseura parasta mahdollista. Kesä ei edelleenkään ole oma lempi-vuodenaikani mitä tulee juoksuun, mutta sen verran hyvin nämä kinkerit menivät, että uskallan ehkä yrittää käydä tänä kesänä useammin lenkillä kuin aikaisemmin. Oikeastaan olisi vähän pakkokin, kun elokuussa odottaa jo Himos Trail Tour de Jämsä ja 65 kilsaa. Siellä nähdään!