Matka Aulangolle sujui mukavasti podcasteja kuunnellen, olin perillä puolitoista tuntia ennen omaa starttia. Sattumalta parkkipaikalla viereiseen "ruutuun" peruutti Jimi, jonka kanssa kävimme hakemassa numerolaput kisakeskuksesta. Sen jälkeen kanttiinista kahvia, ja ei muuta kuin odottelemaan kisan alkua. Kisakeskuksessa tuli vastaan muutama tuttu naama Jämsästä, sekä useampikin sosiaalisen median kautta ainakin ulkonäön perusteella tutuksi tullut henkilö. Näiden kanssa rupatellessa aika kului nopeasti, ja yhtäkkiä kuulutettiinkin jo ykköslähtöryhmälle käsky siirtyä lähtöalueelle. Otin itse tässä vaiheessa paikan yleisöstä, olihan oma lähtöryhmäni nelonen, ja aikaa starttiin vielä puoli tuntia. Ehdin hyvin katsella ykkös- ja kakkosryhmän lähdöt, ennenkuin kävelin autolle kiinnittämään numerolappua ja vaihtamaan kisakamoja päälle.
Ajattelin itselläni olevan hyvin aikaa kakkosryhmän startin jälkeen, mutta yllättävän kauan siinä kuitenkin meni, että sain lapun rintaan ja muutkin kamat päälle. Yhtäkkiä huomasin kellosta, että omaan lähtöön on enää viisi minuuttia aikaa! Tämä tarkoitti sitä, että piti jopa pistää juoksuksi matkalla autolta lähtöpaikalle. Onneksi matka oli lyhyt, ja ehdinkin ihan hyvin omalle lähtörastilleni ennen paukkua. Silmämääräisesti arvioituna nelosryhmässä oli huomattavasti vähemmän juoksijoita, kuin ykkösessä ja kakkosessa. Tilaa olikin aika hyvin ottaa oma paikka joukon hänniltä.
Ensimmäiseen pitkään ylämäkeen tultaessa joukko oli jo venynyt aika pitkäksi. Suurin osa vaihtoi kävelyyn kyseisessä mäessä, ja se sopi myös itselleni. Mäen päältä käännyttinkin sitten jo mukaville juostaville pienemmille poluille. Mieleen jäi hieno kohta, jossa juostiin pieni matka pitkin vanhan graniittilinnan raunioiden muuria, ja linnan pihan läpi. Näillä main alkoi muodostumaan itselleni aika sopivaa vauhtia pitänyt yhteensä viiden hengen porukka, jonka kyydissä jatkoin aina reiluun viiteen kilometriin asti. Porukan vauhti alkoi kuitenkin hieman hidastumaan, ja lähdinkin siitä omille teilleni. Koneessa tuntui olevan hyvin bensaa, ja kaikki oli muutenkin kunnossa. Pystyin jopa kaikki ylämäetkin menemään juoksemalla. Vielä juoksuun lähtiessä en ollut varma menisinkö 13 kilometrin vai 22 kilometrin matkan, mutta kyseisten lenkkien risteykseen tultaessa vointi oli niin hyvä, että suuntasin epäilemättä pidemmälle lenkille.
Pian risteyksen jälkeen tuli ensimmäinen huolto. Täytin siinä vesipullon, ja vaihdoin muutaman sanan toimitsijoiden kanssa. Yksi juoksija, jonka olin ohittanut kilometri aikaisemmin paineli suoraan huollosta metsään pysähtymättä. Itselläni meni sen verran aikaa, että hukkasin tämän selän ihan kokonaan, ja lähdin täysin soolona itselleni ihan tuntemattomaan metsään. Onneksi reitin merkintä oli todella selkeä, eikä tässä vaiheessa käynyt edes mielessä että voisin eksyä. Seuraavat 5-6 kilometriä juoksin käytännössä näkemättä ketään. Koska takaa ei kuulunut eikä näkynyt mitään, aloin epäillä että mahdanko olla oman lähtöryhmäni viimeinen pidemmälle lenkille lähtenyt. Jonkin aikaa - huolimatta hyvin merkitystä reitistä - olin jo hieman huolissani ylipäätään siitä olenko enää edes Aulangolla, ennenkuin selkiä alkoi tulla vastaan.
Sibeliuksen metsään tultaessa vointini oli edelleen erinomainen ja juoksu maistui hyvältä. Polut ja maisemat olivat muutenkin aivan huikeita. Sitten alkoivat ongelmat... Hieman 15 kilometrin matkan jälkeen pysähdyin Aulankojärven rannasta nousevien kallioiden päälle ottamaan geelin, nappasin myös kuvan vastarannalla siintäneestä näkötornista kun ei muita juoksijoitakaan näkynyt missään. Jatkaessani matkaa en keskittynyt reittimerkintöihin, ja juoksin vain suoraan eteenpäin jatkunutta polkua pitkin. Yhtäkkiä polku hävisi, ja matkalle tuli todella jyrkkiä kallionkielekkeitä. Tajusin myös, että en ole havainnut reittilippujakaan vähään aikaan. Onneksi olin katsonut reitin kartalta aikaisemmin, joten kun Aulankojärven rannasta nousevat portaat tulivat näkyviin, tajusin että en tosiaankaan ole reitillä. Ei muuta kun portaiden vierestä könyäminen takaisin ylös jyrkkää penkkaa pitkin. Päästyäni takaisin reitille, muutama kilometri aikaisemmin ohittamani toinen juoksija paineli ohitseni. Arvioisin, että tuohon seikkailuuni tuhraantui ainakin pari minuuttia aikaa, lisäksi jyrkkä nousu miltei järven rannasta pisti jalat aika väsyneiksi. Oikea nivuseni alkoi myös kramppailemaan aika pahasti tässä vaiheessa. Sinnittelin minut ohittaneen juoksijan perässä vielä toiseen huoltoon asti, ennenkuin oli pakko päästää se selkä menemään, ja matka jatkui taas yksin.
Täytin huollossa urheilujuomapullon, ja huomasin heti että oli iso virhe pysähtyä. Nivunen ei meinannut päästää jatkamaan matkaa lainkaan, ja lisäksi oikeaan polveen alkoi ilmaantua viime syksyltä tuttuja juoksijan polven oireita. Näiltä main alkoi vieläpä melkoisen vaativa nousu kohti näkötornia. Ylöspäin meno toisaalta onnistui ihan hyvin, urheilujuoma auttoi kramppaavaan nivuseen, eikä polvikaan vaivannut mäkeä kiivetessä. Lähelle näkötornia päästyäni tajusin, että reitti laskeutuu vielä kerran melkein sinne järvenrantaan, ennen uutta kapuamista ylös! Tuo jyrkkä alamäki oli ylivoimaisesti koko kisan vaikein paikka itselleni. Pari kertaa piti oikein ähkäistä kivusta, ja kisan kesken jättäminenkin kävi mielessä. Laskeskelin kuitenkin, että minun on joka tapauksessa päästävä takaisin kisakeskukseen ja tässä vaiheessa kisaa ei ollut enää kuin muutama kilometri jäljellä, joten päätin jatkaa loppuun asti varovaisesti.
Näkötornin kierroksella paikalla oli mukavasti toimitsijoita ja kannustajia tsemppaamassa, lehmänkellot vaan kolisivat kun ryömin ohi. Hieman tämän jälkeen tullut kyltti "Maaliin 2km" näytti aika pirun hyvältä! Juoksuaskelia en enää tässä vaiheessa kauheasti pystynyt ottamaan, mutta jostain vielä löytyi tahdonvoimaa nostaa jalkaa. Viimeinen kilometri oli miltei kokonaan loivaa alamäkeä, joka oli melkoista myrkkyä polvelleni. Tässä vaiheessa vielä muutama juoksija paineli ohitse, mutta annoin heidän mennä menojaan, ja keskityin vain maaliinpääsyyn. Lopulta alitin maalikaaren kellon näyttäessä aikaa 2:57:31. Täytyy sanoa, että olen kolmen tunnin alitukseen enemmän kuin tyytyväinen. Puolivälissä matkaa katsoin kellosta, että jos pystyn pitämään koko matkan samaa tahtia, jopa 2:4~ alkava aika olisi ollut mahdollinen, mutta viimeisen seitsemän kilometrin via Dolorosa kyllä tuhosi tuon haaveen.
Kisan jälkeen sitten maalihuollosta kaikkea mahdollista tarjottavaa naamariin, sananvaihtoa muutamien tuttujen naamojen kanssa, ja lopulta autolle vaihtamaan kuivat kamat päälle ja kotimatkalle. Kotona sitten pari palauttavaa olutta, ja saunan lämmitystä. Saunassa venyttely ja polven hierominen tuntui tekevän aika hyvää tuolle polvelle, eikä se tunnu läheskään yhtä pahalta, kuin viime syksynä ensimmäistä kertaa oireillessa. Täytynee kyllä kaivaa putkirulla naftaliinista ja muutenkin suorittaa pientä kehonhuoltoa ennen parin viikon päästä odottavaa Vaarojen Maratonia. En usko että enää kauheasti pidempiä lenkkejä teen ennen tuota, nyt vaan herkistelyä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti