Myllyvuori 16.6.2025
Keski-Suomen maakuntaura on 1970-luvun loppupuolella käyttöönotettu merkitty reitistö. Pääura kulki aikanaan Viitasaarelta Jyväskylään. Muita haaroja meni muunmuassa Jämsän ja Keuruun suuntaan. Pikkuhiljaa 80-90-luvun taitteessa reitistö ja sen varrella olleet taukopaikat pääsivät kuitenkin metsittymään ja rapistumaan. Uran eri osuuksilla on kuitenkin ollut pienimuotoista käyttöä koko ajan, ja reitit ovat suurilta osin olleet olemassa. Nyt viime vuosina yksityishenkilöt ovat kunnostaneet uraa ja merkinneet reitistöä talkoovoimin, ja käsittääkseni myös uran käyttö on jatkuvasti lisääntynyt.
Me puhuimme Eeliksen kanssa maakuntauran kulkemisesta Jyväskylästä Jämsään ensimmäisen kerran joku nelisen vuotta sitten. Suunnittelimme vähän jo reittiäkin tuolloin, mutta syystä tai toisesta se kuitenkin jäi toteuttamatta. Nyt alkukeväästä kuitenkin katsottuani mainion Itkosen videon Hämeen Ilvesreitiltä päätin että nyt se maakuntaura mennään. Kirsikkana kakun päälle, sain vielä Facebookin polkujuoksukeskustelu-ryhmässä Lahtosen Tommilta hänen kulkemansa GPX-jäljen, jonka perusteella piirsin myös oman reittini Trailmapissa. Eelis ja Jyri olivat heti valmiina mukaan retkelle, joten nopeasti vaan lyötiin päivä lukkoon, ja kaikki raivasivat kalenterista tilaa siten että maanantai 16.6. oli tyhjää täynnä.
Alkuperäinen suunnitelma oli, että viemme sunnuntaina maastokätkön suurinpiirtein reitin puoliväliin Iso-Koirajärven lähelle. Meillä sattui kuitenkin käymään peikkomainen flaksi, kun Eeliksen kumppani Anni aloitti kesälomansa juuri tuolloin maanantaina, ja hän lupasi lähteä meille puolimatkan huoltajaksi, ja tarvittaessa raatobussin kuljettajaksi, jos siinä kohtaa olisi tarvinnut evakuoida joku. Vein siis sunnuntai-iltana minun ja Jyrin dropbagit Eelikselle, ja sitten vaan aikaisin nukkumaan.
Maanantai-aamuna kello soitti 4:45, ja bussi Jyväskylään lähti 5:20. Jyväskylässä vaihto paikallisliikenteen bussiin, ja suunta kohti Keltinmäkeä. Kerkisimme Eeliksen kanssa juuri nousta bussista, kun Jyrikin saapui jo paikalle taksilla. Sitten vielä viimeiset välppäykset hyttysmyrkkyjen ja muiden kamojen kanssa, kunnes pääsimme reitille vähän aamuseitsemän jälkeen.
Reittihän alkaa varsin pitkällä nousulla Keltinmäen latupohjilla. Siinä sai hyvin lämmiteltyä paikat ja heräteltyä muutenkin itsensä, ennenkuin reitti siirtyi poluille noin kolmen kilometrin jälkeen. Polut olivat todella hyvässä kunnossa, ja siellä täällä puissa oli tuoreita sinisiä muovinauhoja, sekä myöskin alkuperäisiä maakuntauran sinisiä kangasnauhoja kertomassa että oikealla reitillä oltiin.
Alkumatka sujui todella mukavasti. Naurua riitti metsässä ja matka taittui mukavasti. Taktiikka oli alusta alkaen sauvakävellä mahdollisimman paljon, ja hölkätä kaikki alamäet. Arvelimme että näin saamme säästettyä voimia parhaiten, kenelläkään ei ollut oikein kuitenkaan varmaa tietoa että missä kunnossa reitti tulisi olemaan. Maasto vaihteli mukavasti, pääosa reiteistä kylki hyväkuntoisia polkuja pitkin kauniissa metsämaisemissa. Välillä eteen tuli lyhyitä tiesiirtymiä joita oli hyvä hölkätä.
Ylä-Sallaajärveltä matka jatkui ilman sen kummempia kommervenkkejä seuraavat kymmenkunta kilometriä kohti Saukkolaa. Alusta oli edelleen selkeästi polkuvoittoista, joskin lähempänä Saukkolaa vuorossa oli myös pidempiä tiepätkiä. Reitistö tarjosi edelleen parhaita puoliaan. Upeita metsiä, ja perisuomalaista peltomaisemaa laiduntavine lehmineen. Vähän ennen Saukkolaa kohtasimme metsätoissä olleen isännän joka varoitti meitä että Myllyjoen ylittävä silta olisi poikki, eikä siitä ollut ylimenoa. Nopeasti katsoimme kartasta pienen koukun reittiin, ja selvisimme vähän yli puolentoista kilometrin kierrolla. Saukkolassa tuli myös tehtyä pieni arviointivirhe. Olin piirtänyt reitin vanhaa uraa mukaillen, mutta täällä olisi kannattanut kiertää ison tien kautta. Metsän hakkuut olivat raiskanneet polut aivan täysin, ja rämmimme melkoisessa ryteikössä pitkän aikaa polkua etsien. Pienellä kierrolla olisi luultavasti voittanut ainakin vartin aikaa, ja säästellyt vähän jalkoja.
Hakkuuaukon jälkeen seurannut pidempi tiepätkä oli varsin tervetullut. Teki ihan mukavaa hölkätä vähän kovemmalla alustalla ryteikössä rämpimisen sijaan. Reilun parinkymmenen kilometrin matkanteon jälkeen tulimme todella erikoiseen paikkaan. Aivan viivasuoriin riveihin istutettuja lyhytkasvuisia tyvestä verkotettuja mäntyjä semmoisessa maastossa missä mäntyjä ei yleensä kasva. Hetken aikaa niitä ihmeteltyämme tienvarressa oli kyltti joka kertoi niiden olevan istutettuja siemenpuita.
Männiköstä matka jatkui Kopolanmäen päälle, josta kirjaimellisesti pudottelimme Hangasjärven rantaan täysin pystysuoraa kallioseinämää myöten. En tiedä oliko vika reitissä vai piirtäjässä, mutta en usko että tuosta paikasta oli kukaan mennyt ennen meitä. Ihan järjetön osuus ryteikköä ja pystysuoraa kallioseinää. Hangasjärveltä matka jatkui sitten ehkä omasta mielestäni kohti koko reitin hienointa osuutta, kun kapusimme Myllyvuoren yli Patajärven rantaan. Todella upeaa polkua vanhassa satumetsässä. Serpentiinipolku alas järvenrantaan oli myös hieno.
Patajärven uimaranta vaikutti rantalentopallokenttineen varsin mukavalta paikalta. Itseasiassa niin mukavalta, että tiistaina kuulimme että siinä oli maanantaina uiskennellut myös karhu. Onneksi tai valitettavasti emme kuitenkaan mesikämmenen kanssa kohdanneet. Sen sijaan jatkoimme matkaa Petäjävedentien yli kohti Rähäkkälää ja Surkeeta. Tältä väliltä ei kauheasti itselleni jäänyt mitään mieleen. Kulkemamme maasto taisi olla suurimmaksi osaksi jonkinlaista metsäautotietä, Garminista kun katsoo niin tähän välille on kuitenkin mahtunut juoksupätkiäkin jonkin verran. Ehkä myös lähestyvä puolimatkan huolto alkoi jo tuntua takaraivossa, ja jalkakin alkoi jo hieman painaa.
Vähän ennen Surkeen lomakylää maasto alkoi myös mennä todella märäksi. Majavat olivat kaataneet puita Särkijärven ja Kurpan rannassa, ja rantapolku oli täysin veden vallassa, mikä teki sen että jouduimme taas umpimetsään rämpimään kuivaa maata etsimään. Onnistuin itse myös kastelemaan sukkani aivan täysin. Onneksi kohta odotti huolto ja kuivat sukat! Surkeen lomakylän kulmalta tilalle rämpiessämme nokkosten läpi, oletettavasti tilan isäntä huikkasi talon kulmalta iloisesti: "Jaa, pojat on punkkeja etsimässä!" Hetki siinä rupateltiin, ja isäntä tarjosi myös ystävällisesti vettä talon seinustalta, kunnes jatkoimme matkaa kohti Iso-Koirajärveä tilan ja huollon välissä olleen suon yli.
Huollossa vaihdoin kuivat sukat, ja kuivattelin muutenkin vähän jalkojani. Lisäksi söin yhden kamalan makuisen proteiinipatukan, join vettä, täytin pullot ja sitten olimmekin valmiita jatkamaan matkaa. Iso kiitos vielä Annille huoltoavusta. Olisi kyllä tänään tiistaina ollut kohtalaisen korkea kynnys lähteä hakemaan maastokätköä pois metsästä.
Huollon jälkeen reitti kävi kauttaaltaan aika paljon tylsemmäksi, kuin mitä alkumatkasta. Käytännössä melkein koko ajan olimme joko tienpohjalla tai hakkuuaukolla. Kaiken lisäksi matkalle osui pitkä pätkä tietä jossa oli nyrkinkokoisia (ainakin siltä ne tuntuivat väsyneillä jaloilla) kivenmurkuloita. Siinä ei oikein ollut hyvä kävellä, ja juokseminenkin oli vaarallista, ettei nilkka taitu ympäri. Maisemat eivät myöskään olleet millään lailla verrannollisia alkumatkan maisemien kanssa. Meno alkoi muutenkin olla jo vähän hiljaisempaa, taisi kaikkia alkaa jo pikkuisen matka painamaan. Edelleen voimat olivat kuitenkin ihan hyvät ainakin itselläni, ja hölkättävät pätkät tulivat ilman minkäänlaisia ongelmia. Sukkienvaihdosta huolimatta päkiöiden alle oli alkanut muodostumaan rakkoja, mitkä hieman haittasivat matkantekoa, mutta ei mitenkään ratkaisevasti.
Kellossa alkoi olla jo yli 50 kilometriä täynnä, ja tuntui ensimmäistä kertaa siltä että matkanteko alkoi olla jo aika hidasta. Ennen Palviaa ylitimme vielä jonkin varsin korkean kukkulan. Siinäkään ei polkua liiemmin ollut, lähinnä vaan semmoinen ura mistä näki että joku on siitä joskus kulkenut. Juuri ennen Palviaa jouduimme vielä aivan älyttömään ryteikköön keskelle nokkosia ja miljoonia hyttysiä. Tämän kokemuksen johdosta päätimme vähän poiketa uralta, ja ohitimme Palvian ihan tietä myöten. Siinä kulku oli kuitenkin vielä varsin mukavaa. Laskeskelimme kuitenkin, että mikäli Jyri haluaa ehtiä illan viimeiseen junaan Jämsästä Jyväskylään, on meidän oikaistava pikkuisen reitin lopussa.
Viimeisen jalkojenhoitotauon pidimme Kerpolassa hyttysten keskellä noin 60 kilometrin kohdalla. Jyri teippasi omat rakkonsa, itse tyydyin ainoastaan tyhjentämään kengät roskista. Olin uponnut suohon vähän ennen Kerpolaa, ja ajatus siitä että olisin ottanut soiset sukkani pois jalasta, ja sitten laittanut ne takaisin oli liian vastenmielinen. Eeliksellä ei ollut rakkojen kanssa ongelmia, hän oli huollossa vaihtanut sukkien lisäksi myös kengät.
Kerpolasta oli jäljellä aika tasan tarkkaan 10 kilometriä kotiin. Tässä vaiheessa alkoi myös pikkuisen ripsimään vettä. Se ei oikeastaan haitannut yhtään, päinvastoin. Matka jatkui hyvällä fiiliksellä kohti Jämsänkoskea Pikku-Morvan yli. Kukkulan laelta aukesi todella komea näkymä aina Päijänteelle asti. Pikku-Morvalta tiputtelimme Jämsä-Jyväskylä -junaradan varteen hiekkatietä pitkin, käytännössä ihan juosten. Alkuperäinen suunnitelma oli, että olisimme radanvarresta jatkaneet Latvavuoren takaa kohti vanhaa kaatopaikkaa ja Huhdanvuoren hiihtokeskusta, mutta koska aikataulu antoi pikkuisen painetta, päätimme yhdessä taittaa loppumatkan reilut 5 kilometriä Jämsänkoskelle Juokslahdentien varttia pitkin. Saukkolassa tekemämme koukkaus aiheutti sen, että reitti oli kuitenkin lopulta vielä pikkuisen pidempi kuin alunperin suunnittelemamme, vaikka lopussa oikaisimmekin. Jotain voimien riittämisestä kertoo se, että koko reissun nopeimmat kilometrit olivat viisi viimeistä. Toki alustakin oli helppoa asfalttia, mutta siltikin. Itselläni tuli kelloon 70 kilometriä täyteen Kulmakioskin pihassa muutama sata metriä ennen kotia. Siihen oli hyvä pysäyttää tallennus.
Kotona kerkisimme käydä suihkussa, ja hieman hengähtää sohvalla ennenkuin lähdin viemään Jyriä juna-asemalle. Sitten hain vielä Noelin töistä, ennenkuin pääsin nukkumaan puoli kahdentoista aikaan. Yö meni muuten oikein hyvin, paitsi kerran heräsin aivan jumalattomaan takareiden kramppiin. Kävin vähän jaloittelemassa ja ottamassa magnesiumin, niin sekin lopulta helpotti. Nyt seuraavana päivänä ei oikeastaan ole mitään muuta vaivaa, kuin hieman jäykkä yleisolo, sekä päkiöiden rakot. Siinä mielessä täytyy olla erittäin tyytyväinen, kun tämä on kuitenkin Karhunkierroksen 83 kilsan jälkeen pisin matka minkä olen omin jaloin kulkenut.
Kiitos vielä Jyrille ja Eelikselle ykköskorin reissuseurasta. Toivottavasti ihmiset alkaisivat käyttämään tätä olemassa olevan uran pohjaa enemmän ja enemmän, niin se ei pääsisi taas metsittymään niin pahasti. Varsinkin tuo Iso-Koirajärven pohjoispuolinen osuus oikeastaan sinne Jyväskylään asti on oikeasti todella hienoa maastoa!
