Vaarojen Maraton 2025 - 43km

Jälleen kerran koitti syksy ja lempitapahtumani Vaarojen Maratonin aika. Koli onnistuu lumoamaan kerta toisensa jälkeen. Ukko-Kolin päältä avautuva kansallismaisema Pieliselle on vaan yksinkertaisesti niin kaunis. Voisin istuskella siinä tuntikausia vaan ihmetellen Pielistä.

Pielistä ihmettelemässä Liisin kanssa. Kuva: Jyri

Lähdimme viime vuoden tapaan Jyväskylästä jo hyvissä ajoin aamusta. Ajoimme ensin Liisin kanssa Kirristä Jyrille, josta jatkoimme matkaa Jyrin autolla kohti Kolia. Matkalla söimme lounaan Kuopion Juustoportilla ja teimme pari muuta pikaista pysähdystä, ja perillä Kolin kylän hotellilla olimme aikalailla tasan kolmen aikaan. Siitä pikainen check-in, ja sitten hotellin pihalta numeroiden ja reittikartan haku. Neljän aikaan lähdimme ylös Kolin päälle ihastelemaan maisemia ja kannustamaan kuuden aikaan lähteneen perusmatkan juoksijat yön selkään. 

Perusmatkalla Juho Kunnari otti paikkansa kärjessä jo heti paukusta. Juoksu kantoi lopulta voittoon asti. 

130 kilsan startin jälkeen lähdimme takaisin alahotellille. Välppäsimme lauantain kisakamat jo valmiiksi ennen illallista hotellin ravintolassa. Me olimme siis Jyrin kanssa lähdössä tutulle, mutta ei niin turvalliselle maratonmatkalle, ja Kolin ensikertalainen Liisi oli lähdössä 7km pyrähdykselle. Onneksi lauantaille oli luvattu hyvää säätä, olin nimittäin unohtanut urheilubokserit kotiin, mikä tarkoitti sitä että reitille oli lähdettävä 2in1-shortseissa. Myöhemmin kävi myös ilmi, että tämä ei ollut ainoa asia mikä oli unohtunut. Shortsien lisäksi päälle lähtisi ihan ohut juoksupaita ja ohut juoksutakki, kaulaan tuubihuivi, päähän hikipanta ja jalkaan kaksikerrossukat ja VJ:n XTRM2-tossut. Angry Birds -kengät, niinkuin eräs kanssajuoksija nimesi ne keväällä Loviisan Brannin Trail -kisassa. 

Kisaan valmistautuminen oli sujunut taas aika kaksijakoisissa tunnelmissa. Kesällä juoksu jäi jo totutusti muun elämän ja helteiden jalkoihin, ja jotenkin vielä homman kruunasi epäonnistunut Himos Trail, jonka keskeytin jo ensimmäisen mäen päälle epämääräisten oireiden vuoksi. Toki myöhemmin kävi ilmi että se osoittautui oikeaksi päätökseksi, kun sairastuin ihan kunnon kuumeflunssaan. Luultavasti joku pöpö jylläsi jo silloin elimistössä. Lenkit siis olivat jääneet vähiin, mutta toisaalta ne vähät lenkit olivat kulkeneet hyvin. Viikko ennen Vaaroja kävimme vielä Jyrin kanssa herkistelemässä Laajavuori Trail Runin kisareitillä vajaan 12 kilometrin lenkin, ja se tuntui oikein mainiolta. Mutta joka tapauksessa en oikein tiennyt mitä odottaa Vaaroilta. Paitsi tietysti kärsimystä ja kurjuutta. 

Kisa-aamu valkeni ihan mukavissa tunnelmissa. Hotellin aamiaisella oli taas aika hiljaista porukkaa, mutta ihan samanlainen maailmanlopun tunnelma ei kuitenkaan vallinnut kuin viime vuonna. Itsekin sain oikein mainion aamupalan syötyä. Kahdeksan jälkeen lähdimme haistelemaan non-stop -kuljetuksia ylös, ja pääsimmekin välittömästi bussiin. Liisikin lähti jo tässä vaiheessa ylös, vaikka hänen starttinsa olikin vasta pari tuntia meidän jälkeen. Ylhäällä heitimme kisan jälkeen tarvittavat varusteet narikkaan ja siirryimme sisätiloihin odottelemaan lähtöä. Ulos menimme vasta ihan viime tingassa, ja suurin osa porukasta olikin jo lähtenyt matkalle kun me vielä otimme starttikuvia Jyrin kanssa. 

Kohta mennään

Ensimmäinen ylämäki otettiin kyllä korostetun rauhallisesti. Itse otin sauvat käteen jo heti alusta alkaen, kun Jyrillä oli taktiikkana kaivaa ne pussista vasta Kiviniemen huollossa. Ukko-Kolin päältä vaihdoimme rentoon hölkkään ja välillä jopa ihan juoksuunkin, ja käytännössä annoimme alaspäin viettävällä polulla painovoiman tehdä tehtävänsä. Vähän ennen Mäkränahoa ohitimme Galinan ja hänen ystävänsä, ja siihen vauhtiin alkoi muodostua aika hyvä letka jossa Jyri ja minä toimimme pääosin vetureina. Samassa junassa taitoimme lopulta matkaa melkein Lakkalaan asti, jossa letka vähän alkoi venymään. 

Risto Takalan nappaama tilannekuva jostain reitin alkupäästä. Vauhdin hurman voi kyllä tuntea tästä... 

Mäkrän nousu tuntui taas kyllä pahalta. Jos minulta kysytään, niin kyllä se sitten kuitenkin on lopulta tämän reitin pahin yksittäinen kohta. Sauvoilla sai onneksi vähän tasattua kuormitusta, mutta kyllä silti huipulla piti ottaa useampikin kävelyaskel hengitystä tasaillessa. Sivumennen sanottakoon, että en muuten vilkuillut sykkeitä yhtään kisan aikana, menin vaan ihan puhtaasti tuntemusten perusteella. Mäkrän jälkeisellä tieosuudella tossu oli mukavasti syönnillä ja siinä tultiin ihan alle kutosen kilometritahtia, vaikkakin toki tiellä olevan ylämäen kävelimmekin. Tiellä oli myös Lahtosen Tommi kannustamassa kisailijoita, taisimme saada extratsemppaukset Jyrin Halloween Hike -tuubihuivin myötä. 

Mäkrän nousua. Kuva: Jyri

Mäkrän päällä Lauri Kontkanen sai taltioitua hyvän fiiliksen.

Mäkrän jälkeisellä tiellä tosiaan vähän käveltiinkin. Kuva: Jyri 

Tien jälkeen käännyimme taas poluille kohti Jauholanvaaraa. Tästä alkaa melkein koko suosikkiosuuteni reitillä, ja sitä kestää aina sinne Lakkalan jälkeisille mutkille asti. Kivaa juostavaa polkua ja kruununa Jauholanvaaralta avautuva upea maisema Herajärvelle päin. Juoksu kulki todella hyvin. Ei pienintäkään ongelmaa missään kohtaa. Etenimme yhä aina välillä jojoilevan letkan kärjessä, ja välissä satunnaiset myöhemmin lähteneet kovemmat yksittäiset menijät ohittelivat meitä. Vähän ennen Lakkalaa Galinan kaveri ohitti meidät ja häipyi maisemaan. Tässä kohtaa taisi olla melkein ainoat kävelyaskeleet jotka otimme Jauholanvaaran ja Lakkalan välillä. Samalla totesimme Jyrin kanssa että meidän vetämä juna oli lopullisesti hajonnut, eikä ketään näkynyt enää missään.

Jauholanvaaran päällä myös hyvä fiilis! Kuva: Touho Häkkinen

Jauholanvaaralta Herajärvelle avautuvaa maisemaa

Lakkalan jälkeen on vielä pari kilometriä ihan mukavaa juostavaa polkua, mutta sitten kun ylitetään pieni silta matkalla kohti Kiviniemeä, reitti muuttuu omissa papereissani kyllä aika paljon ikävämmäksi. Jotenkin se pätkä ennen soutuveneitä tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi, eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta siihen. Jyri otti vielä tuntumaa maastoon ihan kunnon kaatumisen myötä, onneksi mitään ei sattunut, eikä ketään muuta kuin minä ollut näkemässä sitä. Veneeseen kuitenkin päästiin, ja sitä myöten huoltoon. Kiviniemessä oltiin noin kaksi tuntia ja kolme varttia starttipaukun jälkeen, mikä oli kymmenisen minuuttia kovempaa tahtia kun aikaisempi paras noteeraukseni Kiviniemeen vuonna 2021. Vähän hirvitti, että noinkohan sitä tulee katkettua loppua kohden. 2021 ongelmat alkoivat juurikin vähän Kiviniemen jälkeen. Sinänsä homma eteni kuitenkin suunnitelman mukaan, kun olin pakannut eväitä ekalle osuudelle kolmen tunnin reissua varten. 

Veneessä ihan tervetullut istumatauko. Kuva: Jyri 

Heti veneilyn jälkeen rennolla askeleella juosten ylämäkeen hyvillä fiiliksillä! Kuva: Tiia Suvela

Kiviniemen huollossa venähti aikaa yllättävän kauan. En oikeastaan edes tehnyt mitään sen ihmeempää kun ihan perus huoltotoimenpiteet - roskat roskikseen, seuraavan etapin eväät helposti saataville, Hartsportjauheet lötköihin ja lötkojen täyttö. Juttelin myös jyväskyläläisen polkujuoksijan kanssa, joka tunnisti minut ja kertoi lukeneensa blogiani. Mukavia kohtaamisia aina nämä tämmöiset! Jyri huikkasi lähtevänsä jatkamaan matkaa kun täyttelin vielä pulloja, ja huikkasin takaisin juoksevani hänet kiinni. Olin juuri lähdössä jatkamaan matkaa, kun Galina saapui huoltoon. Toivotin hänelle tsempit jatkoon ja sitten kohti Ryläystä!

Huollon jälkeen vanha tuttu Kolinvaaran nousu odotti juuri semmoisena kuin sen muistinkin neljältä edelliseltä kerralta - raskaana ja pitkänä. Viime vuoteen verrattuna oli kyllä helppo lähteä kohti Ryläystä paljon tuoreemmilla jaloilla kun edellisvuoden Eteläpään rymyämisen jälkeen. Kolinvaaran päällä huomasin ensimmäistä kertaa Kiviniemen jälkeen Jyrin noin sadan metrin päässä vaaran laella. Hän oli tullut rauhakseen huollosta ja pysähtynyt odottelemaankin. Olipa kyllä mukava päästä taas jatkamaan matkaa yhdessä. Tosin itseasiassa tänä vuonna oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun melkein koko reitin ajan riitti seuraa jossain vaiheessa. Vähän jopa erikoista, aikaisemmin on saanut mennä kilometritolkulla yksin metsässä näkemättä ketään.

Pikkuhiljaa Ryläys läheni, ja polut muuttuivat koko ajan taas teknisemmiksi. Silti pystyimme kuitenkin molemmat juoksemaan kaikkia meidän tekniikallamme juostavissa olevia pätkiä. Itselläni alkoi vaan tässä vaiheessa vaivata aivan järisyttävät krampit. Pahimmissa kohdissa tuntui kun olisi puukko lyöty nivusiin. Tämä oli myös ensimmäinen kerta kun unohdin ottaa suolaa mukaan kisaan. Onneksi Jyrillä oli suolaa ihan reilusti, ja ne auttoivatkin aina oikeastaan ihan välittömästi kramppien iskiessä. Ensimmäistä kertaa koskaan huomasin myös ihan konkreettisesti sen boostin minkä energiageeleistä sai. Muutama minuutti geelinoton jälkeen oli aina ihan selvästi virtapankki taas latautunut, ja meno maistui ihan eri lailla. Noudatin koko kisan ajan orjallisesti taktiikkaa - geeli tai kaksi Jollosta puolen tunnin välein. Toimi täydellisesti, eikä mikään alkanut äklöttämään missään vaiheessa! 

Ryläyksen lähestyessä ja mäkien jyrketessä minun vauhtini hidastui aika tavalla. Jyri lähti jatkamaan matkaa meidät ohittaneen porukan peesissä, kun minä huikkasin tulevani perässä. Ryläyksen nousu tuntui raskaammalta kuin koskaan, minkä johdosta tuntuikin ihan uskomattomalta katsoa Stravasta kisan jälkeen että koko Ryläyksen segmentti sekä myös se viimeinen nousu Ryläykselle kävivät itseltäni nopeammin kuin koskaan. Huipulla oli taas todella pahat krampit reisissä, mutta onneksi Jyri odotteli siellä suolan kanssa. Pidimme siinä pienen juomatauon, ja totesin että jos nyt ei mitään ihan mahdotonta tule eteen loppumatkasta, niin todennäköisesti tulen rikkomaan oman ennätykseni Vaaroilla. Pieni haave oli vielä kahdeksan tunnin alituksesta, ja taisin senkin ääneen sanoa.

Ryläyksen huipulla. Vieläkin välittyy kasvoilta hyvä fiilis! Kuva: Jyri 

Ryläykseltä laskeutuminen meni ihan mukavasti. Jotenkin se aina silti yllättää, että miten pitkä se lasku lopulta on ennen pitkosten alkamista. Pitkoksillakin juoksu kulki ihan mukavasti, vaikkakin se alaspäin viettävä osuus piti reisikramppien takia tulla aika varovasti. Muuten tuo ennen niin kamalalta tuntunut osuus Ryläykseltä tielle tuli ilman mitään vaikeuksia. Kai tässä alkaa jo kokemus näkyä, kun se ei enää tuntunut yhtään niin pitkältä kuin aikaisempina vuosina. Lahtosen Tommi oli taas tsemppaamassa kallion päällä vähän ennen saapumista tielle. On se vaan yllättävän mukava saada kannustusta keskellä ei mitään! Tieosuudella juoksimme ihan mukavaa tahtia, ja se jatkui myös Peiponpeltoon kääntyvillä poluilla. Itseasiassa vauhti oli yhdessä kohtaa niin kovaa, että ihan kirjaimellisesti ajoin ulos pitkospuilla. Ei vaan taittunut tiukkaan mutkaan, ja löysin itseni ojasta. Onneksi siinä kohtaa oli ihan täysin kuivaa, enkä edes kaatunut. 

Peiponpeltoon saavuttiin vähän alle kuudessa tunnissa, joten unelma kahdeksan tunnin alituksesta eli yhä! Huollossa tsekkasin myös puhelimen ensimmäistä kertaa Kiviniemen jälkeen ja huomasin että Liisikin oli päässyt maaliin omalta matkaltaan. Whatsappissa oli viesti: "Voi v***u mikä loppu!" Kieltämättä ensikertalaisena aikanaan itsekin ajattelin loppunoususta ihan samalla lailla. Muuten huolto meni mukavasti. Tarjolla oli karjalanpiirakoita, ja niiden kanssa munavoita! Se jopa vähän herkisti itseni. 

Ryläyksen jälkeiset pitkokset. Kuva: Jyri 

Liisi maalissa! Tuli itsellekin entistä parempi fiilis tämän kuvan myötä! 

Huollon päätteeksi huikkasimme kiitokset talkooväelle ja jatkoimme matkaa. Kello näytti että reitillä oli viihdytty vähän yli kuusi tuntia, joten kahdeksan tunnin alituksen eteen piti kyllä tehdä lujasti töitä. Peiponpellosta kestää maaliin meidän vauhtia kuitenkin se parisen tuntia. Huollon jälkeinen ylämäki on kyllä yksi tämän reitin vedenjakajia. Sen kun selvittää, niin voi olla jo melkein varma maaliinpääsystä. Tein ihan kaikkeni sinnitelläkseni Jyrin perässä, ja jollain ilveellä se koukku piti. Tosin Jyri taisi kyllä himmailla aika paljon. Seuraava pitkä alamäki oli sitten puolestani minulta nopeampaa kulkua. Tämä oli nyt viides kerta Vaaroilla, ja ensimmäinen kerta koskaan kun pystyin oikeasti juoksemaan tuon mäen. Ohitin useammankin juoksijan siinä mennessäni. Mäen juurella aloin todella hissukseen kävellä metsäautotietä eteenpäin, ja odottelin vuorostani Jyriä. Pian hän liittyikin seuraan, kuten liittyi myös eräs ensimmäistä kertaa Vaaroilla ollut nainen. Vakuuttelimme hänelle että loppunoususta huolimatta pahin oli jo takana, poislukien ne "saatanan portaat" Pikku-Kolilla. Nainen jatkoikin meidän kanssamme samaa tahtia juurikin noille portaille asti, kunnes hän nosti kytkintä jaan hävisi maisemaan. 

Itse puolestani meinasin hävitä jonnekin maan alle siinä portaissa ryömiessäni. Tuntui aivan hirveältä. Siis aivan saatanan hirveältä! Etureidet olivat aivan syöty, ja mies muutenkin aika lailla finaalissa. Yritin huudella Jyrille että menee vaan edeltä maaliin, että minusta olisi ainoastaan julmettu hidaste tästä eteenpäin, mutta niin vaan mies odotteli minua portaiden päällä. Nappasin tässä vaiheessa vielä kerran suolaa, ja söin reissun viimeisen geelin. Hetken aikaa piti vielä puhallella portaiden päällä, mutta sitten sitä taas kuitenkin lähdettiin ihan hölkkäämällä eteenpäin. 

Laskettelurinteet ja niiden jälkeinen pitkä alamäki meni jotenkin ihan sumussa, mutta kyllä siinäkin ihan juoksuaskelia otettiin. Samaten Rantatiellä juoksimme ihan reilusti kutosella alkavaa tahtia. Luultavasti muistan ikuisesti ekat Vaarani, kun Rantatiellä rallatellessani ajattelin että kiva kun voi taas juosta, ja sitten katsoin kellosta että kilometritahtini oli jossain 9-10 minuutin välillä. Nyt sentään oikeasti juostiin! Sanoin Jyrille poluilta tielle tultaessa, että taisi kahdeksan tunnin alitus jäädä haaveeksi, kun siihen oli enää puolisen tuntia aikaa. Sanoin myös taas kerran että Jyri voi oikeasti mennä maaliin ilman minua, arvelin olevani todella hidas loppunousussa. Mutta niin vaan sitä kurvattiin satamasta vasemmalle yhtä aikaa! 

Loppunousussa tuntui taas että geelistä saatu energia vaikutti, ja jostain pystyin kaivamaan vielä ylimääräisen vaihteen. Jyri antoi minun vetää melkein koko nousun, ennenkuin lopussa aloin hyytymään, ja hän kysyi että tuleeko vetämään ja rytmittämään. Jotenkin sekin auttoi, ja pysyin kuin pysyinkin Jyrin perässä. Ja ne tasaiset pätkät oikeasti myös hölkättiin ihan hyvää tahtia! Epäilin ääneen, että en varmaan oikeasti pääse sitä viimeistä jyrkkää pätkää ylös, mutta Jyri lupasi tarvittaessa vaikka työntää. Harvoin olen juoksuhommissa yllättynyt yhtä paljon kuin kisan jälkeen Stravasta segmenttejä katsoessani, kun totesin että tämä oli itseltäni kaikkien aikojen toiseksi nopein Vaarojen loppunousu. Se tuntui myös ylivoimaisesti vaikeimmalta. Pari sataa metriä ennen maalia Jyri totesi myös että päästään alle kahdeksan tunnin. Sekin tuntui kyllä todella hyvältä! Lopulta ihan juoksimme punaista mattoa pitkin maaliin, ja kun jälkeenpäin katsoi maalikameratallenteelta sen, niin se myös oikeasti näytti juoksulta! Huomasin heti punaisen maton kulmalta Liisin odottamassa maalissa, ja sekin nosti kyllä kaiken muun hyvän lisäksi melkoisen hymyn huulille. 

Maalisuoralla hymy oli herkässä. Kuva: Hannele Hyvärinen 

Melkein maalissa! Kuva: Liisi 

Huh mikä reissu! Kuva: Hannele Hyvärinen

Maaliintulon jälkeen piti hetki keräillä itseään viltin alla. Totesin jo heti siinä istuskellessani, että en olisi pystynyt yhtään kovempaan suoritukseen. Suoritus oli ihan äärimmäisen raskas, mutta se ei olisi voinut paremmin mennä. Ihan kaikki tuli jätettyä Kolin poluille. Hetken siinä keräiltyämme kävimme ottamassa kuvat I Did It -kyltin kanssa ja lähdimme hakemaan ansaittua kisamakkaraa. Mukavana bonuksena juhlavuoden (20. Vaarojen Maraton) kunniaksi maalissa oli tarjolla vielä leipäjuustoa ja lakkahilloa. Erityisesti lakkahillo maistui lähes taivaalliselle. Sitten vaan kuiva paita ja toppatakki ylle, ja odottelemaan paluukyytiä alahotellille, jossa ajattelimme käydä saunassa ja pastabuffetissa. Suunnitelma oli muuten erinomainen, mutta alahotellilla sattui olemaan aiheettomaksi osoittautunut palohälytys, ja koko hotelli oli evakuoitu ulos. Hetken siinä kylmissämme värjöttelimme ja juttelimme puolimaratonilla olleen Jarkon kanssa, kunnes pääsimme sisään ja lopulta löylyihin. Ainiin, laitoin ekan kerran nyt kisaan Linolaa nivusiin vaseliinin sijasta. Ja voi veljet minkä eron se teki! Ei hiertymän hiertymää! Ensimmäistä kertaa koskaan oli kiva käydä suihkussa Vaarojen jälkeen. Jalat säästyivät myös tyystin rakoilta ja hiertymiltä. Rasvasin jalat kunnolla edellisenä iltana sekä kisa-aamuna. Yhdessä kuivan reitin kanssa se teki sen, että hiertymiä ei päässyt jalkoihinkaan tulemaan. 

I Did it, vai Idiot? No, tehty joka tapauksessa. Kuva: Liisi 

Päijät-Hämeen Männyn joukkuekuva raskaan reissun päätteeksi. Kuva: Hannele Hyvärinen 

Ihan kivalta nämä Stravan segmentit näyttävät. 

Kaiken kaikkiaan tosiaan ihan nappionnistuminen, ja vähän puskista kuitenkin peilaten omaan kesän treenaukseen ja kuntoon muutenkin. Loppuaika oli 7:57:50, mikä tarkoittaa sitä että edellinen Vaarojen 43:n paras noteeraukseni parani reilusti yli puolella tunnilla. En tiedä miltä nämä reissut tuntuisivat, jos pystyisi joskus oikeasti kesälläkin juoksemaan. Loppuun vielä perinteiset kiitokset matkaseuralle Jyrille ja Liisille. Ihan ykköskorin reissu taas kerran. Ja jälleen kerran, todella iso kiitos ja kumarrus järjestäjille ja talkooporukalle! Jyrin kanssa tässä jo maanantaina viestiteltiin, että vähän ensi vuodelle kummittelisi se 65 kilsaa taas takaraivossa, mutta saas nyt nähdä. Toivottavasti olen mukana kuitenkin jollain matkalla! 

Keski-Suomen maakuntaura

Myllyvuori 16.6.2025

Keski-Suomen maakuntaura on 1970-luvun loppupuolella käyttöönotettu merkitty reitistö. Pääura kulki aikanaan Viitasaarelta Jyväskylään. Muita haaroja meni muunmuassa Jämsän ja Keuruun suuntaan. Pikkuhiljaa 80-90-luvun taitteessa reitistö ja sen varrella olleet taukopaikat pääsivät kuitenkin metsittymään ja rapistumaan. Uran eri osuuksilla on kuitenkin ollut pienimuotoista käyttöä koko ajan, ja reitit ovat suurilta osin olleet olemassa. Nyt viime vuosina yksityishenkilöt ovat kunnostaneet uraa ja merkinneet reitistöä talkoovoimin, ja käsittääkseni myös uran käyttö on jatkuvasti lisääntynyt.

Me puhuimme Eeliksen kanssa maakuntauran kulkemisesta Jyväskylästä Jämsään ensimmäisen kerran joku nelisen vuotta sitten. Suunnittelimme vähän jo reittiäkin tuolloin, mutta syystä tai toisesta se kuitenkin jäi toteuttamatta. Nyt alkukeväästä kuitenkin katsottuani mainion Itkosen videon Hämeen Ilvesreitiltä päätin että nyt se maakuntaura mennään. Kirsikkana kakun päälle, sain vielä Facebookin polkujuoksukeskustelu-ryhmässä Lahtosen Tommilta hänen kulkemansa GPX-jäljen, jonka perusteella piirsin myös oman reittini Trailmapissa. Eelis ja Jyri olivat heti valmiina mukaan retkelle, joten nopeasti vaan lyötiin päivä lukkoon, ja kaikki raivasivat kalenterista tilaa siten että maanantai 16.6. oli tyhjää täynnä.

Alkuperäinen suunnitelma oli, että viemme sunnuntaina maastokätkön suurinpiirtein reitin puoliväliin Iso-Koirajärven lähelle. Meillä sattui kuitenkin käymään peikkomainen flaksi, kun Eeliksen kumppani Anni aloitti kesälomansa juuri tuolloin maanantaina, ja hän lupasi lähteä meille puolimatkan huoltajaksi, ja tarvittaessa raatobussin kuljettajaksi, jos siinä kohtaa olisi tarvinnut evakuoida joku. Vein siis sunnuntai-iltana minun ja Jyrin dropbagit Eelikselle, ja sitten vaan aikaisin nukkumaan. 

Maanantai-aamuna kello soitti 4:45, ja bussi Jyväskylään lähti 5:20. Jyväskylässä vaihto paikallisliikenteen bussiin, ja suunta kohti Keltinmäkeä. Kerkisimme Eeliksen kanssa juuri nousta bussista, kun Jyrikin saapui jo paikalle taksilla. Sitten vielä viimeiset välppäykset hyttysmyrkkyjen ja muiden kamojen kanssa, kunnes pääsimme reitille vähän aamuseitsemän jälkeen. 

Jämsänkosken bussiasemalla klo 5:20 oli näin pirteitä miehiä. 

Sit mennään! 

Reittihän alkaa varsin pitkällä nousulla Keltinmäen latupohjilla. Siinä sai hyvin lämmiteltyä paikat ja heräteltyä muutenkin itsensä, ennenkuin reitti siirtyi poluille noin kolmen kilometrin jälkeen. Polut olivat todella hyvässä kunnossa, ja siellä täällä puissa oli tuoreita sinisiä muovinauhoja, sekä myöskin alkuperäisiä maakuntauran sinisiä kangasnauhoja kertomassa että oikealla reitillä oltiin.

Alkumatka sujui todella mukavasti. Naurua riitti metsässä ja matka taittui mukavasti. Taktiikka oli alusta alkaen sauvakävellä mahdollisimman paljon, ja hölkätä kaikki alamäet. Arvelimme että näin saamme säästettyä voimia parhaiten, kenelläkään ei ollut oikein kuitenkaan varmaa tietoa että missä kunnossa reitti tulisi olemaan. Maasto vaihteli mukavasti, pääosa reiteistä kylki hyväkuntoisia polkuja pitkin kauniissa metsämaisemissa. Välillä eteen tuli lyhyitä tiesiirtymiä joita oli hyvä hölkätä.

Pirttimäen metsissä

Tähän voit kuvitella hyttysten ininän ja parvet

Ylä-Sallaajärven laavu 

Ylä-Sallaajärveltä matka jatkui ilman sen kummempia kommervenkkejä seuraavat kymmenkunta kilometriä kohti Saukkolaa. Alusta oli edelleen selkeästi polkuvoittoista, joskin lähempänä Saukkolaa vuorossa oli myös pidempiä tiepätkiä. Reitistö tarjosi edelleen parhaita puoliaan. Upeita metsiä, ja perisuomalaista peltomaisemaa laiduntavine lehmineen. Vähän ennen Saukkolaa kohtasimme metsätoissä olleen isännän joka varoitti meitä että Myllyjoen ylittävä silta olisi poikki, eikä siitä ollut ylimenoa. Nopeasti katsoimme kartasta pienen koukun reittiin, ja selvisimme vähän yli puolentoista kilometrin kierrolla. Saukkolassa tuli myös tehtyä pieni arviointivirhe. Olin piirtänyt reitin vanhaa uraa mukaillen, mutta täällä olisi kannattanut kiertää ison tien kautta. Metsän hakkuut olivat raiskanneet polut aivan täysin, ja rämmimme melkoisessa ryteikössä pitkän aikaa polkua etsien. Pienellä kierrolla olisi luultavasti voittanut ainakin vartin aikaa, ja säästellyt vähän jalkoja.

Suopursuja oli varsin paljon reitin varrella koko matkan aikana. 

Upeaa vanhaa metsää jossain Ylä-Sallaajärven ja Saukkolan välillä. Reittiä selvästi on kunnostettu, kun tuulenkaadot oli raivattu pois poluilta. 

Saukkolan hakkuuaukolla

Hakkuuaukon jälkeen seurannut pidempi tiepätkä oli varsin tervetullut. Teki ihan mukavaa hölkätä vähän kovemmalla alustalla ryteikössä rämpimisen sijaan. Reilun parinkymmenen kilometrin matkanteon jälkeen tulimme todella erikoiseen paikkaan. Aivan viivasuoriin riveihin istutettuja lyhytkasvuisia tyvestä verkotettuja mäntyjä semmoisessa maastossa missä mäntyjä ei yleensä kasva. Hetken aikaa niitä ihmeteltyämme tienvarressa oli kyltti joka kertoi niiden olevan istutettuja siemenpuita.

Männikkömetsät ja rantojen raidat... 

Männiköstä matka jatkui Kopolanmäen päälle, josta kirjaimellisesti pudottelimme Hangasjärven rantaan täysin pystysuoraa kallioseinämää myöten. En tiedä oliko vika reitissä vai piirtäjässä, mutta en usko että tuosta paikasta oli kukaan mennyt ennen meitä. Ihan järjetön osuus ryteikköä ja pystysuoraa kallioseinää. Hangasjärveltä matka jatkui sitten ehkä omasta mielestäni kohti koko reitin hienointa osuutta, kun kapusimme Myllyvuoren yli Patajärven rantaan. Todella upeaa polkua vanhassa satumetsässä. Serpentiinipolku alas järvenrantaan oli myös hieno.

Sinne sitä mennään metsän siimekseen

Laskeutuminen Hangasjärvelle tapahtui tästä...

Vanhoja opasteita löytyi vielä sieltä täältä maastossa. Tämä oli Hangasjärven taukopaikan välittömässä läheisyydessä. 

Myllyvuoren satumetsää ja polkuja. 

Eelis ja Jyri Myllyvuorella

Serpentiinipolku Patajärven rantaan. 

Patajärven uimaranta vaikutti rantalentopallokenttineen varsin mukavalta paikalta. Itseasiassa niin mukavalta, että tiistaina kuulimme että siinä oli maanantaina uiskennellut myös karhu. Onneksi tai valitettavasti emme kuitenkaan mesikämmenen kanssa kohdanneet. Sen sijaan jatkoimme matkaa Petäjävedentien yli kohti Rähäkkälää ja Surkeeta. Tältä väliltä ei kauheasti itselleni jäänyt mitään mieleen. Kulkemamme maasto taisi olla suurimmaksi osaksi jonkinlaista metsäautotietä, Garminista kun katsoo niin tähän välille on kuitenkin mahtunut juoksupätkiäkin jonkin verran. Ehkä myös lähestyvä puolimatkan huolto alkoi jo tuntua takaraivossa, ja jalkakin alkoi jo hieman painaa.

Vähän ennen Surkeen lomakylää maasto alkoi myös mennä todella märäksi. Majavat olivat kaataneet puita Särkijärven ja Kurpan rannassa, ja rantapolku oli täysin veden vallassa, mikä teki sen että jouduimme taas umpimetsään rämpimään kuivaa maata etsimään. Onnistuin itse myös kastelemaan sukkani aivan täysin. Onneksi kohta odotti huolto ja kuivat sukat! Surkeen lomakylän kulmalta tilalle rämpiessämme nokkosten läpi, oletettavasti tilan isäntä huikkasi talon kulmalta iloisesti: "Jaa, pojat on punkkeja etsimässä!" Hetki siinä rupateltiin, ja isäntä tarjosi myös ystävällisesti vettä talon seinustalta, kunnes jatkoimme matkaa kohti Iso-Koirajärveä tilan ja huollon välissä olleen suon yli.

Märkää oli

Eelis ja Jyri suolla

Puolimatkan krouvin huoltotauko. 

Huollossa vaihdoin kuivat sukat, ja kuivattelin muutenkin vähän jalkojani. Lisäksi söin yhden kamalan makuisen proteiinipatukan, join vettä, täytin pullot ja sitten olimmekin valmiita jatkamaan matkaa. Iso kiitos vielä Annille huoltoavusta. Olisi kyllä tänään tiistaina ollut kohtalaisen korkea kynnys lähteä hakemaan maastokätköä pois metsästä. 

Huollon jälkeen reitti kävi kauttaaltaan aika paljon tylsemmäksi, kuin mitä alkumatkasta. Käytännössä melkein koko ajan olimme joko tienpohjalla tai hakkuuaukolla. Kaiken lisäksi matkalle osui pitkä pätkä tietä jossa oli nyrkinkokoisia (ainakin siltä ne tuntuivat väsyneillä jaloilla) kivenmurkuloita. Siinä ei oikein ollut hyvä kävellä, ja juokseminenkin oli vaarallista, ettei nilkka taitu ympäri. Maisemat eivät myöskään olleet millään lailla verrannollisia alkumatkan maisemien kanssa. Meno alkoi muutenkin olla jo vähän hiljaisempaa, taisi kaikkia alkaa jo pikkuisen matka painamaan. Edelleen voimat olivat kuitenkin ihan hyvät ainakin itselläni, ja hölkättävät pätkät tulivat ilman minkäänlaisia ongelmia. Sukkienvaihdosta huolimatta päkiöiden alle oli alkanut muodostumaan rakkoja, mitkä hieman haittasivat matkantekoa, mutta ei mitenkään ratkaisevasti.

Kellossa alkoi olla jo yli 50 kilometriä täynnä, ja tuntui ensimmäistä kertaa siltä että matkanteko alkoi olla jo aika hidasta. Ennen Palviaa ylitimme vielä jonkin varsin korkean kukkulan. Siinäkään ei polkua liiemmin ollut, lähinnä vaan semmoinen ura mistä näki että joku on siitä joskus kulkenut. Juuri ennen Palviaa jouduimme vielä aivan älyttömään ryteikköön keskelle nokkosia ja miljoonia hyttysiä. Tämän kokemuksen johdosta päätimme vähän poiketa uralta, ja ohitimme Palvian ihan tietä myöten. Siinä kulku oli kuitenkin vielä varsin mukavaa. Laskeskelimme kuitenkin, että mikäli Jyri haluaa ehtiä illan viimeiseen junaan Jämsästä Jyväskylään, on meidän oikaistava pikkuisen reitin lopussa. 

Viimeisen jalkojenhoitotauon pidimme Kerpolassa hyttysten keskellä noin 60 kilometrin kohdalla. Jyri teippasi omat rakkonsa, itse tyydyin ainoastaan tyhjentämään kengät roskista. Olin uponnut suohon vähän ennen Kerpolaa, ja ajatus siitä että olisin ottanut soiset sukkani pois jalasta, ja sitten laittanut ne takaisin oli liian vastenmielinen. Eeliksellä ei ollut rakkojen kanssa ongelmia, hän oli huollossa vaihtanut sukkien lisäksi myös kengät.

Jossain ennen Palviaa

Tämmöistäkin "polkua" oli välillä. 

Haju oli sanoinkuvailematon

Kerpolassa

Kerpola on aikanaan ollut isokin taukopaikka, nyt sekin on valitettavasti rapistunut. 

Kerpolasta oli jäljellä aika tasan tarkkaan 10 kilometriä kotiin. Tässä vaiheessa alkoi myös pikkuisen ripsimään vettä. Se ei oikeastaan haitannut yhtään, päinvastoin. Matka jatkui hyvällä fiiliksellä kohti Jämsänkoskea Pikku-Morvan yli. Kukkulan laelta aukesi todella komea näkymä aina Päijänteelle asti. Pikku-Morvalta tiputtelimme Jämsä-Jyväskylä -junaradan varteen hiekkatietä pitkin, käytännössä ihan juosten. Alkuperäinen suunnitelma oli, että olisimme radanvarresta jatkaneet Latvavuoren takaa kohti vanhaa kaatopaikkaa ja Huhdanvuoren hiihtokeskusta, mutta koska aikataulu antoi pikkuisen painetta, päätimme yhdessä taittaa loppumatkan reilut 5 kilometriä Jämsänkoskelle Juokslahdentien varttia pitkin. Saukkolassa tekemämme koukkaus aiheutti sen, että reitti oli kuitenkin lopulta vielä pikkuisen pidempi kuin alunperin suunnittelemamme, vaikka lopussa oikaisimmekin. Jotain voimien riittämisestä kertoo se, että koko reissun nopeimmat kilometrit olivat viisi viimeistä. Toki alustakin oli helppoa asfalttia, mutta siltikin. Itselläni tuli kelloon 70 kilometriä täyteen Kulmakioskin pihassa muutama sata metriä ennen kotia. Siihen oli hyvä pysäyttää tallennus.

Pikku-Morvalta Päijänteelle. Kuva ei tee oikeutta maisemalle. 

Kotona kerkisimme käydä suihkussa, ja hieman hengähtää sohvalla ennenkuin lähdin viemään Jyriä juna-asemalle. Sitten hain vielä Noelin töistä, ennenkuin pääsin nukkumaan puoli kahdentoista aikaan. Yö meni muuten oikein hyvin, paitsi kerran heräsin aivan jumalattomaan takareiden kramppiin. Kävin vähän jaloittelemassa ja ottamassa magnesiumin, niin sekin lopulta helpotti. Nyt seuraavana päivänä ei oikeastaan ole mitään muuta vaivaa, kuin hieman jäykkä yleisolo, sekä päkiöiden rakot. Siinä mielessä täytyy olla erittäin tyytyväinen, kun tämä on kuitenkin Karhunkierroksen 83 kilsan jälkeen pisin matka minkä olen omin jaloin kulkenut. 

Kiitos vielä Jyrille ja Eelikselle ykköskorin reissuseurasta. Toivottavasti ihmiset alkaisivat käyttämään tätä olemassa olevan uran pohjaa enemmän ja enemmän, niin se ei pääsisi taas metsittymään niin pahasti. Varsinkin tuo Iso-Koirajärven pohjoispuolinen osuus oikeastaan sinne Jyväskylään asti on oikeasti todella hienoa maastoa! 

Semmoinen retki se oli. Taukoihin ja pysähdyksiin meni ehkä vajaa tunnin verran yhteensä. 

Himos Winter Trail 2025 13+9

Tupla tai (vai?) kuitti! Viime talvena kävin ensin illalla juoksemassa, ja sitten päivällä talkoohommissa huoltopisteellä. Tälle vuodelle oli taas polte lähteä tuplaamaan, varsinkin kun Liisi lupasi lähteä juoksukaveriksi. Viime vuonna oli tarkoitus juosta illalla 13 kilometriä, mutta olin vähän myöhässä ilmoittautumisen kanssa, joten päädyin lopulta 9 kilsalle. Tänä talvena olin viisaampi, ja tiketti tuli hommattua illalle 13 kilsalle ja päivä-ysille hyvissä ajoin.

Perjantai 24.1.2025 Night Challenge 

Itselläni sattui olemaan talviloma sopivasti Winter Trail -viikolla. Siitä tuli otettua kyllä kaikki irti! Alkuviikko meni Kirrissä Liisin luona. Kävimme tiistaina 8 kilsan lenkillä Tuomiojärven rannassa, ja tuo herätti vähän ristiriitaisia tuntemuksia. Muuten kulki ihan älyttömän hyvin, mutta ihan tasaisesta alustasta huolimatta pohkeet vetivät niin pahaan jumiin, että en muista milloin viimeeksi ne olisivat olleet niin kipeät. Lupaili siis hyvää hieman mäkisempään Himoksen maastoon... Järkeilin että olisiko se kuitenkin voinut johtua aivan älyttömän liukkaasta alustasta ja nastakengistä, joten en minä oikeasti kauhean huolissani ollut. 

Torstaina sitten Liisi tuli minun luokseni Jämsänkoskelle. Kisajännitystä lievensi mukavasti vielä perjantai, joka oli Liisin työpäivä. Hänen tehdessään etätöitä kissojen avustamana, keskityin itse lähinnä makoilemaan sohvalla ja lepäilemään. Kävin sentään kaupassa kävellen hakemassa pullaa, joten pientä jalkojen aukomista tuli tehtyä siinä. 

Mukaamme Himokselle oli lähdössä myös lähes naapurissa asuva Toni, jonka kanssa olimme sopineet menevämme yhteisellä kyydillä. Lähdimme hakemaan Tonia joskus vähän ennen varttia vaille kuutta. Toni kävelikin meitä vastaan kotitielläni, joten ei muuta kuin auto tien sivuun ja mies jousille. Matkalla vielä pikapysähdys Citymarketissa, josta matkaan tarttui kisan jälkeiseen saunaan pari alkoholitonta radleria. Kassajonossa sattumoisin edelläni ollut Päijät-Hämeen Männyn perustajajäsen Timo M tuomitsi ostokseni humpuukiksi. Vaihdoimme muutaman sanasen Timon kanssa kisasta, ja epäilin että Himoksen aikataulut eivät tule suosimaan minua. 

Himoksella olikin sitten tuttuja ihan joka paikassa. Ennen starttia tuli ainakin juteltua tai morjestettua Joren, Laurin, Timo L:n, Simpan, Oskarin, Galinan, Jimin, Jarkon, Jopin ja ties kenen kanssa. Kivana bonuksena pikkusiskoni Anna perheineen oli myös tullut kannustamaan meitä lähtöön. Lähdössä otimme suosiolla Risto Ulmalan opeilla tarkkailuasemat, ja jättäydyimme häntäjoukkoon. Oli kyllä upeaa katsoa miten paljon porukkaa metsään oli lähdössä. Ensimmäinen pitkä kevyenliikenteenväylän ylämäki oli kuin pitkä kiiltomato, fiilis oli vähän kuin talvisen Jukolan startissa. 

Liisin kanssa ennen starttia

Tonin kanssa ennen starttia

Alun tieosuus meni todella rauhallisissa merkeissä. Väkeäkin oli sen verran, että jos olisi oikeasti halunnut ohitella porukkaa, siihen olisi saanut tuhlata kyllä ihan kunnolla energiaa. Ensimmäisen pitkän ylämäen polkujen alkuun asti kävelimme ihan suosiolla miltei kokonaan. Poluille siirryttyä hymy nousi taas kasvoille. Huolimatta alkutalven todella haasteellisista säistä, polut olivat nuorisolaiskielellä sanottuna mintissä! Ensimmäiseen polkuylämäkeen lähdettäessä ruuhka oli kuitenkin jo niin kova, että siinä piti ihan pysähtyä hetkeksi. Eipä se itseäni ainakaan haitannut. Sai vähän tasoiteltua sykkeitä, ja kiire ei ollut minnekään. 

Kaiken kaikkiaan nousu ensimmäiseen huoltoon sujui mukavasti pitkässä letkassa matkaa taittaen. Meillä ei ollut tarvetta ohitella ketään, eikä takaakaan tuntunut kenelläkään olevan sen suuremmin menohaluja. Huollossa meitä odotti suklaata ja urheilujuomaa. Valitettavasti sipsilaarit kerkisivät tyhjenemään juuri ennen meitä, joten ne jäivät nyt syömättä kun emme viitsineet jäädä odottamaan että ne täytettiin uusiksi. Huollosta lähdimme jatkamaan matkaa tällä kertaa varsin pitkän junan vetureina. Tarjosin Liisille ja Tonille vetovastuuta, mutta kuulemma minun tahti oli ihan sopiva. Vähän ennen Sammalsuon lenkin risteystä vastaan tuli tuttu selkä. Topihan se siinä! Mies tuskaili pahojen kramppien kanssa, ja päästi meidät suosiolla ohitse. Vähän risteyksen jälkeen huomasin että kengännauhani on auki. On se, että 40-vuotias mies ei osaa solmia kengännauhoja! Vedin pienen kaulan muuhun junaan, ja nivoin nauhat takaisin kiinni. Tämä oli oikeastaan ainut mainitsemisen arvoinen tapahtuma Sammalsuon lenkillä, jos ei oteta lukuun upeasti valaistua puroa. Tämä Sammalsuon osuus on ehdottomasti oma inhokkini koko Himostrail-reitistöllä. Liisikin ilmoitti jossain 6-7 kilometrin kohdilla että: "mua alkaa vähän kyllästyttämään!". En oikein osaa edes sanoa mikä tuossa lenkissä itseäni tökkii, varmaankin suurimpana tekijänä on se älyttömän tylsä Peuramäentien ylämäkipätkä. Onneksi nyt oli edes pimeää, niin ei näkynyt rumia hakkuujälkiä sen ympäristössä.

Onneksi pian koitti taas joulupukkien isännöimä risteys, ja paluu huikealle Paljakan lenkille. Polku oli aivan mielettömässä kunnossa, ja toisen huollon lähestyminenkin kirkasti mieltä. Toisessa huollossa nappasin vähän lisää suklaata, sekä yhden vauhtikarkin ja vihdoin myös sipsejä! Tässä vaiheessa Toni vaihtoi kolmen hengen letkaksi typistyneen junamme veturiksi, kun lähdimme laskeutumaan kohti Kivijärveä. Pitkässä laskussa oli jäävaroituksia, mutta rehellisyyden nimissä itse en kyllä havainnut minkäänlaista liukkautta. Laskun päätteeksi iso mörkö vartioi polkuristeystä, että kukaan ei lähde kohti Pohjois-Himosta, vaan kaikilla matka jatkuu kohti upeaa valokujaa. Järjestäjät olivat kyllä taas laittaneet parastaan sen suhteen. Pelkästään tuo parinsadan metrin pituinen pätkä on semmoinen, että sen perusteella voin suositella tapahtumaa ihan kaikille. Todella huikea tunnelma!

Toni valokujalla. Taustalla oleva valopää on allekirjoittanut. Kuva: Tommi Kuronen

Liisi valokujalla. Kuva: Tommi Kuronen 

Kuva: Tommi Kuronen 

Liisi nousemassa länsirinteiden päälle, taustalla siintää hieno WINTER TRAIL -kyltti

Valojen muodossa reitille oli laitettu vielä yksi yllätys. HOLLYWOOD-kylttiä muistuttava WINTER TRAIL oli askarreltu länsirinteiden päälle. Olipa kyllä kertakaikkisen hieno! Rinteiden päälle nousu otettiin varsin rauhallisesti, kuten myös sitä seurannut lasku. Itse innostuin toki hieman revittelemään laskun lopun pajukkopujottelussa, joka on kyllä edelleen yksi hauskimpia asioita mitä lenkkarit jalassa voi tehdä. Laskun juurella jäimme vielä Tonin kanssa odottelemaan laskun varovaisemmin ottanutta Liisiä. Tämän jälkeen kehotimme Tonia ottamaan vielä loppukirin, kun me jäimme Liisin kanssa taivaltamaan kevyenliikenteenväylää hieman rauhallisempaan tahtiin. Willin Lännen nurkalla tuli vielä mieluisa yllätys kun kramppinsa selättänyt Topi nappasi meidät vielä kiinni. Maaliin saavuimme Liisin kanssa yhtä aikaa, Toni oli kerinnyt tehdä parin minuutin kaulan meihin vielä lopussa. Sitten vaan savusaunan kautta palautumaan seuraavan päivän ysiä varten! Valitettavasti Liisillä alkoivat todella pahat vatsakivut melkein heti kisan jälkeen, joten se heitti varjon muuten todella mukavasti sujuneen kisan päälle. 

Lauantai 25.1.2015 Himos Winter Enjoy

Lauantai-aamuun heräsimme aika pöpperöisinä. Takana oli varsin huonosti nukuttu yö. Liisi joutui valitettavasti heittämään starttihaaveet pois vatsakipujen myötä, mutta hän halusi kuitenkin ehdottomasti lähteä kannustamaan minua lauantain 9 kilometrin Enjoy -kisaan. Mietin siinä itsekin hetken, että haluanko startata lainkaan, mutta Liisi sai onneksi puhuttua minulle järkeä päähän, ja niin starttasimme kohti Himosta vähän kymmenen jälkeen. Taivaalta satoi jotain rännän ja veden sekoitusta, ja kylmä tuuli vihmoi varsin ikävästi. Lämpötila oli asteen verran plussan puolella. Ajattelin ensin lähteväni shortseissa, mutta lopulta sade sai minut kuitenkin laittamaan pitkät trikoot jalkaan. 

Himoksella kohtasimme sovitusti viikonlopun toisen Päijät-Hämeen Männyn edustajan Pekan. Hän oli myös lähdössä yhdeksän kilometrin Enjoy-matkalle. Muita tuttuja tuossa meidän lähdössä ei ollutkaan, ja osallistujalista oli muutenkin paljon pienempi kuin edellisenä iltana. Miesten sarjaan oli ilmoittautunut ainoastaan 19 juoksijaa. Sehän oli siis varma top 20 -sijoitus, kunhan vaan maaliin könytään! Pekka kyseli että minkälaista vauhtia aion lähteä pitämään, ajattelin että semmoinen itselleni reipas vauhti voisi olla joku 1h15min -loppuaikaan tähtäävä kyyti. 

Päijät-Hämeen Mänty lähtövalmiina

Lähtökiihdytyksessä havaitsin heti, että jalat tuntuivat perjantain jäljiltä tosi hyviltä. Huomasin että kärkeen lähti pari suunnistajaa, ja heidän peräänsä muutama nainen. Ajattelin että kokeilen ainakin juosta ensimmäisen mäen päälle, ja katsoa sitten mikä fiilis on. Laskeskelin siinä myös, että jos vaan jalkaa riittää, niin periaatteessa pitäisi olla mahdollisuudet ihan hyvillekin sijoituksille. Varmuuden vuoksi piilotin kellon hihan sisään, ettei vahingossakaan tule vilkuiltua sykkeitä, ja hidasteltua sen vuoksi. Lisäksi koen itse nuo Himoksen polut semmoisena, että niillä kyllä periaatteessa ainakin tuon yhdeksän kilometrin matkan jaksaa hyvinkin juosta, ja siellä on juoksemalla aika hankala tehdä eroa mihinkään suuntaan. Yksi miesten sarjan juoksija puikkasi vielä ohitseni juuri poluille siirtymisen jälkeen, mutta katsoessani taakse en nähnyt enää muita miehiä. Laskeskelin olevani tässä vaiheessa miesten sarjan neljännellä sijalla. 

Ensimmäiseen huoltoon tultaessa näköyhteys edelläni juosseeseen mieheen oli yhä tallella. Toki koukku alkoi jo vähän irrota, ja lopullisesti hylkäsin haaveeni hänen perässä roikkumiseen kun katsoin hänen jatkavansa matkaa suoraan huollosta eteenpäin. Itsehän toki pysähdyin huoltoon nauttimaan urheilujuomaa ja suolakurkkuja. Yritin Jukalta kysellä että olisiko olutta jemmassa, mutta valitettavasti sitä ei löytynyt. Ei sitten muuta kuin eteenpäin. Käytännössä oma soolojuoksuni oli alkanut jo siitä hetkestä kun minut ohitettiin poluilla, mutta nyt se vasta muuttuikin soolojuoksuksi. Menin pitkiä pätkiä näkemättä yhtään ketään. Metsäautotien nousun loppuvaiheilla huomasin edelläni juoksevan naisen, mutta en kyllä totuuden nimissä edes yrittänyt saada häntä kiinni. Sammalsuon risteyksessä toki päivystivät taas tutut joulupukit, joten ihan täysin vailla ihmiskontakteja en ollut. Paljakan kallioilla oli jopa vähän epätodellinen fiilis, kun reitin mutkittelusta huolimatta missään ei näkynyt ketään. Mietin tässä vaiheessa myös omaa fiilistä, ja totesin että tankissa on yhä ihan hyvin bensaa, ja vauhti oli kuitenkin sen verran hyvää, että en uskonut kenenkään tulevan takaa enää ohitseni ilman omaa totaalista katkeamistani. Toisessa huollossakin ehti ihan hyvin pysähtyä syömään vauhtikarkkia ja juomaan energiajuomaa.

Jos ilmeestä voi jotain päätellä, niin fiilis on aika hyvä! Kuva: Tommi Kuronen 

Kuva: Tommi Kuronen 

Tunnen myös reitin sen verran hyvin, että tiesin että nyt voin myös oikeasti juosta. Pitkä alamäkiosuus tuli kyllä todella mukavaa vauhtia. Taas siellä kyltit varoittelivat liukkaudesta, mutta omat kengät pitivät kyllä todella mainiosti! Valokujalla otin jälleen muutaman kävelyaskeleen kun takana kerran ei vieläkään näkynyt ketään. Ajattelin vähän säästää voimia myös länsirinteiden päälle nousuun, ja sitä seuraavaan pitkään laskuun. Tuo oli selkeästi ihan hyvä taktiikka, koska tuon länsirinteiden nousunkin jaksoin juosta miltei kokonaan muutamaa kävelyaskelta lukuunottamatta. Nousun päällä alkoi naurattamaan ääneen, siellä oli ihkaelävä Mauno Ahonen tunkemassa mikrofonia suuhun ja kyselemässä tunnelmia! Loppulaskussa jalkaa oli myös hyvin jäljellä, poimin siinä myös erään naisten sarjan edustajan selän. Hän toki ohitti minut myöhemmin mökkikylän läpijuoksussa, mutta itse keskityin tuossa vaiheessa enää vain maaliinpääsyyn ja neljännen sijan varmistamiseen, kun edelleenkään en pitkästä näkemäalueesta huolimatta nähnyt muita miehiä. 

Peikkometsän nousussa otin muutaman kävelyaskeleen taas, mutta sitten huomasin nousun päällä olevat kannustamassa olevat pienet lapset, niin pitihän heitä varten pistää vielä juoksuksi! Jarkko oli ohjaamassa liikennettä, ja huikkasi saatteeksi vielä kannustukset maalisuoraa varten. Maalissa minua odottikin sitten ihan superluokan yllätys. En ollut startissa katsonut kunnolla, että se toinen kärkeen ampaissut juoksija olikin naisten sarjassa. Tämä tarkoitti siis miesten sarjan kolmatta sijaa! Bonuksena vielä ikäsarjan M40 ykköstila. Olin kuin puulla päähän lyöty. Ei niitä juoksijoita toki paljon ollut, mutta podiumsija on aina podiumsija! Mikä parasta, fiilis ei ollut ollenkaan semmoinen että "ei enää ikinä!". Varmasti otin itsestäni irti ihan kaikki mitä otettavissa oli, mutta silti olin yhä varsin hyvävoimainen. Ei muuta kun finisher-donitsit kainaloon, ja nauttimaan maailman parasta lämmintä mehua. Sitten saunan kautta syömään herkullista, osallistumismaksuun kuulunutta currykanaa. 

Maalissa hymyilytti myös aika tavalla! 

Saunan jälkeen minut napattiin vielä Petterin toimesta haastatteluun

Nyt tätä raporttia kirjoittaessa fiilis on yhä sunnuntai-iltana todella hyvä! Kaksi ihan erilaista juoksua, molemmat upeita kokemuksia. Ensin perjantaina hyvässä seurassa polkuja ja valoja fiilistellen, ja sitten sunnuntaina käytännössä koko matka yksin omien ajatusten kanssa yhä timanttisessa kunnossa olevia polkuja fiilistellen. Bonuksena vielä elämäni kovin sijoitus missään juoksukilpailussa. Minulla ei ole mitään dataa esittää epäilyksieni tueksi, mutta uskoisin että olen ainakin aika korkealla sillä listalla, missä katsotaan Himoksella eniten sijoitustaan perjantain ja lauantain välisissä kisoissa parantaneeksi henkilöksi. Perjantaina olin miesten sarjan 95. ja lauantaina siis 3.

Jälleen kerran; en voi kylliksi suositella Himos Winter Trailia. Uskallan väittää, että kyseessä on yksi Suomen parhaiten järjestetyistä juoksutapahtumista. Reitti on aukottomasti merkitty, polut ovat ihan uskomattoman hienossa kunnossa, huollot ovat kuin Michelin-ravintoloissa muihin polkutapahtumiin verrattuina, kannustus on huikeaa, kisan jälkeen pääsee saunaan/savusaunaan, ja kisanjälkeinen ruokailukin on erinomaisen maistuva! Kiitos kaikille järjestäjille, talkoolaisille ja muillekin vapaaehtoisille, ketkä mahdollistavat tapahtuman järjestämisen!