Valoa vasten näkyy liikettä: Nuts.fi Pääsiäisen virtuaalikymppi poluilla

Kisaraportti!

Blogin ensimmäinen kisaraportti saa päivänvalon. Valmistautuminen tähän pääsiäisen virtuaalikymppiin ei olisi voinut enää paremmin mennä. Eilisen iltavuoron päälle kotona vielä tämän päivän grillailujen valmistelua, ja saattoipa siinä mennä pari oluttakin hampurilaissämpylöitä leipoessa ja pihvejä pyöritellessä. Puolustukseni täytyy toki sanoa, että en edes eilen tiennyt mitään tämmöisestä virtuaalipolkujuoksukisasta, enkä näinollen ollut semmoiselle osallistumassakaan. Eipä tuo toki kauheasti olisi muutenkaan poikennut tähänastisiin lappujuoksuihin valmistautumisissa. No, tänä aamuna joka tapauksessa bongasin Instagramista jonkun tililtä, että tämmöinen kisa on tulilla, joten ei muuta kun kisakamat päälle ja menoksi! Tulostimesta oli muste päässyt kuivumaan, joten lappua en saanut valitettavasti tulostettua rintaan.

Periaatteeni on, että alkuverryttelyjä ei harrasteta, ne on suoraan suorituksesta pois. Mutta ei sitä oikein autollakaan kehdannut lähteä Vangonmäkeen, josta kisareittini oli määrä alkaa - matkaa sinne ei ole meiltä kotoa kuin vähän reilu kilometri. Eli siis kevyttä hölkkää hautausmaan portaiden alapuolelle, ja siitä sitten poluille. Ratamestari oli ottanut heti löysät pois, ja homma alkoi kohtalaisen rajulla nousulla Gradian alapuolelta hiekkaharjun reunaa pitkin hautausmaan kulmalle. Tämän jälkeen onneksi oli vuorossa mukavaa neulasbaanaa useamman kilometrin ajan. Polut olivat yllättävän sulat parin viime päivän lumisateista ja kylmemmistä keleistä huolimatta.

Korkeusprofiilista käy ilmi ratamestarin juonima pirullinen aloitus. Muuten reitti oli varsin maltillinen nousujen suhteen.

Vangonmäen poluilta laskeuduttiin mukavasti Kaakkolammintien ylitykseen, ja ensimmäiseen huoltopisteeseen. Pieni tauko, ja lötköpullosta vettä huiviin. Tästä päästiin yhdelle reitin komeimmista osuuksista, kun vuorossa oli Kaakkolammin ja viereisen suon välissä kulkeva kapea harju. Harjun päältä alas taiteillessa oli nilkan pyörimiset ympäri jo aika lähellä, mutta onneksi siitä selvittiin. Suon vierestä polku johti Riihijärventien ylitykseen, ja reitin ainoaan asfalttipätkään kun sitä lasketeltiin alas Toijalanrantaan muutaman sadan metrin ajan. Tässä vaiheessa sykkeetkin laskivat jo takaisin vähän miellyttävimmille alueille.

Harjun päällä oli vielä hentoinen lumipeite.

Toijalanrannasta ratamestari olisi halunnut jatkaa Koivumäen kautta Likopohjaan, mutta mukana ollut apulaisratamestari oli sitä mieltä, että matkan tulisi jatkua kauniimpaa reittiä pitkin Kankarisveden rantaa, mistä reitin oli alunperin määrä kulkea vasta toiseen suuntaan. Tässä vaiheessa ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin suostua apulaisratamestarin reittimuutokseen. Itseasiassa tuo oli ihan fiksu päätös, rantaviivaa pitkin on ehkä helpompi juosta Likopohjaan päin, kun sieltä poispäin. Toisaalta eihän kisassa saisi helppoa olla missään vaiheessa! Joka tapauksessa tuo osuus on myös ehdottomasti yksi omia suosikkipätkiäni koko reitillä, joten eipä sen väliä miten päin sitä juoksee, kunhan se on mukana.

Rantapolku on mukavan teknistä ja polveilevaa pehmeäpohjaista polkua. Reitti meni tällä kertaa osoittamasta suunnasta päin.

Rantapolun jälkeen Likopohjassa oli seuraava huoltopiste, jossa vaan nopeasti hörpättiin vettä, ja laitettiin nimi kuntolaatikkoon. Siitä matka jatkui luonnonsuojelualueen halki Rasuanniemen kärkeen, jossa olikin sitten jo vuorossa seuraava huoltopiste. Muutama kuva todisteeksi jälleen someen, ja tässä vaiheessa myös geeli suuhun vesihörpyn kanssa, ennenkuin oli vuoro päästää jo seuraavat lenkkeilijät niemenkärkeen. Sosiaalista etäisyyttä totistesti noudatettiin tälläkin lenkillä - poluilla oli muuten todella paljon porukkaa!

Niemenkärjessä. Pidemmälle ei enää pääse, ellei halua vaihtaa swimrun-hommiksi.

Paluumatka takaisin kulki totutusti Rasuanniemen luonnonsuojelualueen pohjois-/ luoteisrantaa pitkin. Siitä kuntolaatikon ohi Koivumäkeen, josta ratamestari olisi halunnut tulla jo menomatkalla. Tässä vaiheessa kellon näyttäessä reilua seitsemää kuljettua kilometriä, alkoi ajatus pitkästä hivuttavasta loppukiristä hiipiä mieleen. Pari kilsaa tossu kulkikin ihan mukavaa vauhtia, mutta sen jälkeen takaisin Toijalanrantaan päästyämme mukavuudenhalu voitti, ja vauhti hidastui selkeästi viimeiseksi kilometriksi. Apulaisratamestarin päätöksellä viimeinen kilometri taittui taas Paratiisin puolella latupohjaa ja pikkupolkuja pitkin kohti hautausmaan rappusia. Kello piippasi kympin täyteen noin 700 metriä ennen täyttä luuppia, joten siihen oli hyvä ottaa virtuaalinen maali. Valitettavasti juoksurepusta oli unohtunut alkoholiton olut, joten se jäi nyt maaliintulon kunniaksi sihauttamatta. Järjestäjältä ei toki tohtinut myöskään tätä odottaa, joten maalia juhlistettiin vain vesihörpyllä. Tästä matka jatkui vielä reilun parin kilometrin hölkällä kotiin, jossa odottikin grillin lämmitys ja hampurilaisten valmistus. Kiitos järjestävälle taholle, huolimatta vallitsevasta maailmantilanteesta, oli hauska päästä avaamaan kisakausi näin!