sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Vaarojen Maraton 42,5km 2020 - Kisaraportti

Vuoden päätavoite! Klassikkojen klassikko, jopa tämmöisen noviisin tiedostama ja kunnioittama Vaarojen Maraton. Tätä reissua suunniteltiin miltei koko vuosi. Viikko ennen tapahtumaa Lieksasta kantautuneet koronavirus-uutiset säikäyttivät oikein kunnolla, kun hetken näytti jopa siltä että koko kilpailun järjestäminen on vaakalaudalla. Onneksi järjestäjät ja viranomaiset päättivät lopulta näyttää vihreää valoa. 

Perjantaina koitti vihdoin se päivä, kun auton nokka suunnattiin kohti Kolia. Isovanhemmat oli valjastettu viikonlopuksi lastenvahdeiksi, joten pääsimme lähtemään reissuun jo hyvissä ajoin aamupäivän puolella. Sovimme Jyrin, Annan, Timon ja Riinan kanssa treffit Vaajakosken ABC:lle, josta ajoimme peräkanaa kahdella autolla kohti Kolia, josta olimme vuokranneet mökin Pielisen rannan tuntumasta. Matka sujui ilman mitään ongelmia, parin pysähdyksen jälkeen saavuimme Kolille illansuussa. Numerolaput nappasimme matkan varrelta. Sitten vaan mökille, pikku kävelylenkki Jyrin ja Annan koirien kanssa, ja siitä Annan johdolla lasagnen tekoon lauantai-ilta varten! Loppuilta sujui suhteellisen hiljaisissa merkeissä, kaikilla tuntui olevan pientä kisajännitystä päällä.
On the road again...
Kisakamat valmiina. Jos Kolmosen pyyhkisi numerosta pois, niin voisin olla vaikka James Bond. 
Pielinen oli auringonlaskun aikaan upea ihan rannastakin katsottuna. 

Lauantaiksi laitoin kellon herättämään seitsemältä, joskin itse heräsin jo varttia ennen hälytystä. Ilmeisesti pitkä ajomatka Kolille oli vaatinut veronsa, nukuin kisaa edeltävän yön kuin tukki! Aamulla olo olikin virkeä, ja kun sai vielä pari kuppia kahvia alle, niin tuntui jo siltä että olisi voinut startata matkaan suoraan vaikka mökin pihasta. Hyppäsimme kuitenkin autoon tarkoituksena ajaa P1-alueelle, ja sieltä bussikuljetuksella ylös lähtöpaikalle. Parkki oli kuitenkin täynnä, joten meidät ohjattiin tuolihissien luokse. Itse olin salaa tyytyväinen, koska tämä tiesi hienoa maisemareittiä ylös huipulle! Emmalla meinasi iskeä pieni paniikki päälle, mutta hyvin tuosta matkasta kuitenkin selvittiin. Huipulla oli sen verran vilpoista, että jätimme vaan ylimääräiset kamat narikkaan ja suuntasimme suoraan reitille. Lähtö oli toteutettu loistavasti, käytännössä reitille sai suunnata ihan silloin miltä itsestä tuntui. Me lähdimme poluille välittömästi 9:30 startanneen ryhmän perään.
Tässä vaiheessa Emmaakin vielä hymyilytti tuolihissin kyydissä. 
Ei lisättävää. Huikeat maisemat! 
Kohta mennään! Allekirjoittaneen lisäksi sumun keskellä lähdössä Emma, Riina, Jyri ja Timo. Anna tulisi starttaamaan 14 kilsan matkalle pari tuntia meidän jälkeen. 

Alkumatka oli todella juostavaa helppoa polkua. Ekan parin kilometrin aikana aina Mäkrän nousun juurelle asti juoksu maistui kenties paremmalta kuin koskaan aikaisemmin. Timo, Jyri ja Emma lähtivät tässä vaiheessa tykittelemään ainakin itselleni ihan liian kovaa kyytiä, joskin Emma jäi heti Ikolan ahon mutkan jälkeen odottelemaan minua. Nousu Mäkrälle sujui myös yllättävän kevyellä jalalla, vaikka se toki varsin raskas olikin. Mäkrän laella pysähdyimme hetkeksi, Emma otti pitkähihaisen paidan reppuun ja itse nappasin ensimmäisen geelin jo tässä vaiheessa. 
Mäkrän huipulla oli melkoinen sumu, itselläni jalka nousi vielä tässä vaiheessa. Kuva: Jere Alén
Sumun keskeltäkin pystyi aistimaan kansallismaiseman kauneuden. Ihan huikea!

Vaikeudet alkavat:
Mäkrältä kun lähdettiin laskeutumaan, tiesin oikeastaan jo puolivälissä mäkeä että kaksi viikkoa sitten Aulangolla oireilemaan alkanut juoksijan polvi ei kestä. Yritin tämän parin viikon aikana putkirullata sitä auki, ja lisäksi venytellä ja tietenkin lepuuttaa. Valitettavasti tuo kaksi viikkoa taisi olla vähän liian lyhyt aika sitten kuitenkin. Onneksi tässä vaiheessa polut olivat vielä kuitenkin varsin helpostikin juostavia, eikä omaan tilanteeseeni melkoista myrkkyä olleita pitkiä alamäkiä ollut ihan kauheasti. Heti Mäkrän laskun jälkeen ollut pieni tienpätkä auttoi myös, siinä otin rauhallisesti ihan kävellen ja se tuntuikin auttavan ensiapuna tilanteeseeni. Tienpätkän jälkeen seurannut polku oli myös niin huikaisevan kaunista, että se yhdistettynä rupatteluun Emman kanssa sai hetkeksi jo unohtamaan kivutkin. Jauholanvaaran päällä itselläni meni jo kylmät väreet maisemista, niin upeilta ne näyttivät. Tänne on päästävä uudestaankin!
Jauholanvaaran huipulla

Polvelleni erittäin kivuliaan Jauholanvaaran laskun jälkeen polku oli jälleen aivan mielettömän kaunista. Maisemat ja alustat vaihtelivat mukavasti, pieniä puronylityksiä siellä ja täällä, välillä mentiin pitkospuilla ja välillä jopa neulasbaanaakin. Lakkalan tilan jälkeen saimme Emman kanssa seuraa. Olimme juosseet sieltä Mäkrän laskun jälkeiseltä tiepätkältä asti käytännössä näkemättä ketään, joten oli varmastikin ihan luontevaa että seuraava kohtaamamme juoksija oli meidät kiinni juossut jämsäläinen Jarkko. Taivalsimme muutaman kilometrin porukalla aina Kiviniemen huoltoon asti. Jarkon ansiosta saimme veneeseen 3/4 edustuksen jämsäläisiä kilpailijoita. Sivuhuomautuksena täytyy muuten nostaa kyllä hattua näille soutajille! Hurjaa touhua vedellä pienen salmen läpi ties kuinka monta kertaa, ja luultavasti kuunnella vielä samat vitsit jokaiselta venekunnalta. Kovia syrjiä! Kiviniemessä kohtasimme (tietysti) lisää jämsäläisiä, kun junioriaikainen jääkiekkovalmentajani Jopi oli siellä suorittamassa huoltoa! Jämsä maailmankartalle - ainakin Kolin mittakaavassa. Huollon otimme todella rauhallisesti, vaikka Emma olikin sitä mieltä että oli kauhea kiire. Kiviniemessä tsekkasin puhelimesta, että Anna oli lähdössä omalle 14 kilsan kisamatkalleen, ja Jyrikin oli viestien perusteella hengissä. Timosta ja Riinasta meillä ei tässä vaiheessa ollut havaintoja, itseasiassa mietimme pitkään, että oliko Riina meidän edellämme vai perässä. 

Jopi ja Jarkko lähtivät jo taipaleelle meidän jäädessä vielä Kiviniemeen. Lopulta jatkoimme matkaa varsin helpon oloista hiekkatieosuutta pitkin. Sen perään alkoikin sitten seuraava raju nousu Kolinvaaran laelle. Nousu meni itseasiassa varsin mukavasti, mutta se alastulo. Polveni oli tässä vaiheessa niin kipeä, että jyrkissä alamäissä sille ei oikeastaan ollut mitään käyttöä. Yritin hyppelehtiä kalliota toiselle yhden jalan varassa käsillä puunrungoista ja juurista tukea ottaen. Laskun loppupäässä ollut Ryläyksen suuntaviitta loi vielä pikkuisen lisää kauhua itselleni. Siitä olen kuullut puhuttavan niin monta kertaa, että se oli saavuttanut jo tavallaan myyttiset mittasuhteet. Jos Kolinvaaran lasku oli kamala, niin mitä se Ryläys olisikaan. Tässä vaiheessa mielessäni kävi rehellisesti sanottuna myös keskeytys. Jos laskun juurella olisi ollut toimitsija odottamassa, niin olisin luultavasti jättänyt homman siihen. Katsoin puhelimestani, että Jyrilläkin oli tahollaan samansuuntaisia ajatuksia. Toisaalta sitten taas tiedostin vammani, ja tiesin että ei siellä enää mikään voi pahemmin rikkoutua. Kuten eräs ultrajuoksija on joskus televisiossakin sanonut, niin "kipu on vain tunne". Näillä eväillä eteenpäin. 
Kolinvaaran huippu
Pelottava näky - varsinkin rikkinäisen polven kanssa 

Vierastan yleensä särkylääkkeiden käyttöä, mutta Kolinvaaran jälkeen polveni oli siinä kunnossa että oli pakko ottaa yksi Panadol. Kävelimme kohti Ryläyksen nousua, ja lääkekin alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa. Itse Ryläys ei lopulta ollutkaan niin pelottava ja mielen musertava, mitä olin ennakkoon ajatellut. Toki hurjan vaativa ja raastava nousu, mutta seassa oli kuitenkin aina pieniä tasaisia pätkiä ja jopa laskujakin (ne eivät lääkkeen vaikutuksesta huolimatta tuntuneet vieläkään kivoilta). Pariin kertaan luulinkin huipun jo saavutetuksi, mutta aina jonkun kulman takaa polku lähti vielä nousemaan ylös. Vasta näkötornin juurella tajusin, että tässähän se hemmetti on! Sen jälkeinen jyrkkä lasku oli aikamoista tuskaa. Onneksi alhaalla odottivat pitkospuut, joita pystyin jopa juoksemaan. Kolmeenkymppiin tultaessa alkoi huumori kuitenkin olemaan jo koetuksella. Emmalla loppui lötköistä neste kokonaan Ryläyksellä, joten jouduimme vielä jakamaan juomarakkoni vedet. Onneksi olin lähinnä lipitellyt urheilujuomaa, ja vettä varsin säästeliäästi, joten tästä ei muodostunut ongelmaa. Huoltoon oli kuitenkin vielä pitkä ja tuskainen matka... Pieni hiekkatien pätkä ja sitä seurannut nopeahko polkuosuus menivät vielä joten kuten juoksemista muistuttavalla etenemisellä, mutta pienetkin korkeuserot ylös tai alas oli itseni kyllä muuten käveltävä. Särkylääkekään ei enää vaikuttanut tässä kohtaa. 
Emma Ryläyksen serpentiininousussa. 
Ryläyksen huipulla meno näytti kuvien perusteella ei niin kivalta retkeilyltä. Kuva: Touho Häkkinen 

Lopulta huolto ilmestyi näkökenttään! Laskeskelin että maaliin olisi tästä noin kymmenen kilometrin matka. Lisäksi kuuntelin kokeneempien jermujen sotajuttuja: "Joo, tästä eteenpäin on helppoa juostavaa baanaa maaliin saakka!" Tämän vuoksi jätin tarttumatta toimitsijan tarjoamaan Nissan-kyytiin maaliin asti. Iso virhe! Juuri kun olimme lähdössä takaisin reitille, Riina juoksi metsän siimeksestä huoltoon. Päätimme yksissä tuumin kuitenkin, että jatkamme Emman kanssa matkaa, Riina tulisi kuitenkin saavuttamaan meidät ensimmäisessä alamäessä. Niin siinä myös tuli käymään. 

"Helppoa ja juostavaa baanaa!" All right! Heti huollon jälkeinen jyrkkä nousu uudestaan Ikolan aholle meinasi koitua kohtalokseni. Enpä olisi arvannut että kamalampaa oli vielä luvassa. Seuraava lasku oli luultavasti kamalinta mitä olen lenkkarit jalassa koskaan tehnyt. Pitkä ja laskeva polkupätkä olisi varmaan jossain tilanteessa ihanteellinen juostava, mutta itselleni se oli ihan täyttä myrkkyä. Tässä vaiheessa sanoin Emmalle, että antaa mennä vaan, oma etenemiseni oli niin hidasta että olisi ollut kohtuutonta pidätellä muita. Jälkeenpäin kuulin Emmalta, että muutkin juoksijat jotka olivat tulleet ohitseni tässä olivat kyselleet, että "olikohan sillä miehellä kaikki kunnossa?". Kiitokset kyllä kaikille voinnistani huolehtineille, jokainen joka minut tässä kohtaa ohitti, tarjosi myös apuaan särkylääkkeiden tai sympatioden muodossa. 

Oma etenemiseni muuttui oikeastaan vain synkemmäksi ja synkemmäksi. Loputtomalta tuntuneiden portaiden aikana minut ohitti varmastikin parisenkymmentä kilpailijaa, ja laskettelurinteiden kohdalla mielessä kävi jo oikeasti se, että olisin kääntynyt parkkipaikalle ja hypännyt autoon. Nyt vasta tätä kirjoittaessa tajusin, että avaimet olisivat olleet narikassa kuitenkin, joten luultavasti oli ihan hyvä ratkaisu etten tehnyt niin. Viimein koitti Kolin rantatien pätkä. Kokeilin pistää juoksuksi, ja jollain lailla siinä myös onnistuinkin. Ajattelin siinä mennä rallatellessani, että näin se maisema vaihtuu. Sitten katsoin kellosta nopeuteni, joka oli 9:10 minuuttia/kilometri. En tiedä meinasinko purskahtaa itkuun vai nauruun, jonkinlaisen tunnereaktion se kuitenkin sai aikaan, ja lopulta onnistuinkin "juoksemaan" melkein koko tienpätkän Kolin satamaan asti. 

Oikeastaan vasta tässä vaiheessa tajusin pääseväni maaliin asti! Viimeinen varsin kamala nousu tuli olosuhteisiin nähden jopa helpon tuntuisesti, vaikka sitä se ei kyllä ollut. Viimeisesen nousun viimeisessä mutkassa näkyi taas lisää jämsäläisiä! Sanna oli siinä vielä tsemppaamassa, ja vakuuttamassa että kyllä se maali ihan kohta tulee! Lopulta alitin maalivaatteen ajassa 8:57 ja jotain. Viimeinen kymppi vei aikaa pyöreästi kaksi ja puoli tuntia! 
Kaikkeen sitä ihminen vapaaehtoisesti lähtee, ja vielä maksaa siitä! 
Kaverikuva Emman kanssa 

Maalissa tarjoiltu makkara ja urheilujuoma maistuivat aika taivaallisilta! Nopeasti siinä napsittiin asiaankuuluvat idioottikuvat kylttien kanssa, ennenkuin kylmä alkoi kangistamaan ja oli pakko lähteä vaihtamaan kuivaa vaatetta ylle. Emmaa ja Riinaa hakemaan tullut Anna tarjosi vielä kyytiä tuolihissin parkkipaikalle, mutta halusin vielä nautiskella viimeiset siemaukset kansallismaisemasta. Ihan henkeäsalpaavan kaunis näkymä kyllä Pieliselle. Sitten vaan könkkäys autolle ja lyhyt ajomatka mökille, jossa odotti lämmin lasagne ja lämmin sauna. Tunnelma mökilläkin oli huomattavasti vapautuneempi kuin perjantaina, koiratkaan eivät enää stressanneet omituisesti käyttäytyviä ihmisiä. Teki kyllä vielä todella hyvää purkaa päivän kokemuksia muiden kanssa.
Maaliintulojuoma maistui erityisen hyvältä näissä maisemissa. 

Mitä reissusta jäi käteen? 
No, opintomatkaksihan se hyvin pitkälti jäi. Tuli viimeistään nyt selväksi, että tällä olemattomalla kehonhuollolla, mitä itse olen harrastanut on ihan turha haaveillakaan vastaavista tapahtumista. Se ehkä tärkeimpänä oppina. Uskoisin että "kone" kyllä kestäisi hyvinkin tämänkaltaisia tapahtumia, mutta muut osat prakaavat sitten alta pois. Toisaalta tällä retkellä kävi myös se ilmi, että jos koskaan haikailisin pidemmille matkoille, niin pään kestävyydestä niiden toteutumiset tuskin jäisivät kiinni. Vaikka 2020 vuoden Vaarojen Maratonilla ei ollut itselläni kauheasti Kiviniemen jälkeen juoksun kanssa mitään tekemistä, niin silti tämä oli itselleni oman pään sisällä tärkeä projekti viedä maaliin asti. 

Kiitos hienolle mökkiporukalle, Emmalle, Annalle, Riinalle, Jyrille, Timolle, Timmalle ja Vartille unohtumattomasta viikonlopusta! Kolille palataan vielä joskus! Kiitos myös kaikille minua tsempanneille, niin poluilla kuin myös sosiaalisessa mediassa. Katsotaan mitä keksitään seuraavaksi. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti