Kisapäivän aamu valkeni Jämsänkoskella aurinkoisena ja lämpimänä. Katsoin kyllä sääennustuksen Nuuksioon, että vettä pitäisi sataa, mutta en sen kummemmin antanut sille painoarvoa. Jos Jämsänkoskella on aurinkoa, niin kyllä sitä on etelässäkin! Pitkähihainen juoksupaita sai jäädä kotiin, ja jalkaan meni tietenkin shortsit. Sen verran tein myönnytyksiä kisaohjeille, että jalkaan vedin pitkät sukat. Juoksuliiviin pakkasin varmuuden vuoksi ihan ohuen juoksutakin, ja kassiin otin varuulta irtohihat. Sitten vaan auton keula kohti Espoota. Emma oli siirtänyt ilmoittautumisensa viime vuodelta tähän keväälle, mutta todella rajujen allergiaoireiden vuoksi kisat jäivät taas Emmalta väliin. Yksin ei sentään tarvinnut ajella pääkaupunkiseudulle, vaan kyytiin lähtivät Jämsänkoskelta Paula ja Jämsästä pikkusisko Anna ja siskontyttö Luna. Paula juoksemaan, Anna ja Luna muuten vaan.
Matka meni aurinkoisissa merkeissä siihen saakka kun päästiin Kehä kolmoselle. Välittömästi sen jälkeen iski päälle totaalinen harmaus ja ilmassa leijuva sateen uhka. Oliko taas kerran virhe poistua Keski-Suomesta männikkömetsistä ja rantojen raitojen luota? Kisakeskuksessa Pirttimäessä liikenteen ohjaajilla oli melkoinen autotetris saada kaikki halukkaat mahtumaan parkkiin. Me saimme pienen Volvon suhteellisen helposti parkkiin, mutta isompien autojen kuljettajilla oli hieman enemmän vaikeuksia. Jos Bodomille saavun seuraavana vuonna, niin täytynee kyllä harkita erittäin vakavasti jonkinlaista muuta vaihtoehtoa paikalle saapumiseen. Olihan tästäkin kisaohjeissa jo varoiteltu, joten aika vahvasti tämäkin menee omaan piikkiin.
Paikalle päästyämme kävimme Paulan kanssa hakemassa numerot, ja itse kävin vielä Noshtin pisteellä täydentämässä vauhtikarkkivarastoja kolmen viikon päästä odottavaa Karhunkierrosta silmälläpitäen. Sen jälkeen ohjelmassa oli perinteistä kisatunnelman haistelua ja lähdön odottamista. Bongasin alueelta myös oman jonkinasteisen juoksuidolini, Trailpodder -podcastin pitäjän, suomalaisen polkujuoksulegendan Jukka Kukkosen. Oli erittäin hienoa vaihtaa muutama sananen kyseisen herrasmiehen kanssa, ja tokihan muistoksi piti myös napata selfie. Pikkuhiljaa siirryimme autolle vaihtamaan kisakamoja startin lähestyessä. Samalla kun vaihdoin vaatteita (onneksi olin ottanut ne irtohihat mukaan), vastapäiseen ruutuun karautti tuttu autokunta @riemumarssia Pietun ja @ultratimo2.0 Timon muodossa.
Starttia odotellessa ehti vielä hyvin juoda lämpimät kaakaot ja jutella toimitsijana tällä kertaa selkävaivojen vuoksi olleen Jiipeen kanssa. Jiipeeltä saimme tietoomme, että reitillä olisi vielä jonkun verran jäätä, mutta nastakengille ei kuitenkaan onneksi olisi tarvista. Tässä vaiheessa kisabussi oli myös tuonut paikalle Timon ja Riinan, joiden kanssa päädyimme lopulta lähtemään myös matkaan. Startin odottelu tuntui tällä kertaa kestävän vielä normaalia kauemmin, sen verran vilpoinen tuuli Pirttimäessä kävi luihin ja ytimiin, joten lopulta meidän ryhmälle käyneen lähtökäskyn kajaus tuli kyllä helpottavana tekijänä.
Timo lähti totutusti heti paukusta menemään omia menojaan, mutta Riinan alkuvauhti soratiellä tuntui ainakin itselleni ihan sopivalta. Paula peesasi myös tätä kyytiä, ja etenimmekin tässä letkassa varmaan ensimmäiset kolme-neljä kilometriä. Itselläni oli pieniä vaikeuksia tuossa hiekkatien osuudella, tuntui että henki ei meinannut kulkea yhtään. Poluille päästyämme löysäsin hieman rintakehän kohdalla kiertänyttä juoksuliivin narua, ja ongelma helpotti heti. Ilma oli myös todella raikas ja happirikas. Tässä vaiheessa hyppäsimme myös Riinan ohi, ja Paula otti vetovastuun. Ajattelin että jos jaksan roikkua Paulan kyydissä ensimmäisen kierroksen ajan, niin varovaiseksi tavoitteekseni asettamani kolme tuntia toteutuisi vaikka kävelisinkin suurimman osan toisesta kierroksesta.
Polut olivat vielä tässä vaiheessa tosi hienossa kunnossa, ja maltillisen profiilin ansiosta myös hyvin juostavia. Muutamissa jääpaikoissa piti ottaa hieman varovaisemmin, ja yhdessä noin viiden kilometrin kohdalla olleessa kivikossa joku oli kaatunut ilmeisen pahan oloisesti. Paikalla oli kuitenkin useampi juoksija, apua soitettiin parhaillaan, kaatunut juoksija oli saanut ympärilleen avaruuslakanan, ja meidät viittilöitiin ohittamaan paikka reitin sivusta, joten emme jääneet enää siihen ihmettelemään. Toivottavasti ei käynyt pahemmin! Hetki tämän jälkeen ohitimme aikaisemmassa ryhmässä lähteneen Pietun, jolla oli vaikeuksia kenkien pidon kanssa. Itse olin ensimmäistä kertaa kisamielessä liikenteessä Hokan Torrent 2 -tossuilla, eikä mitään ongelmia ollut ilmennyt. Ihan ehkä samanlaista luottoa kosteilla kallioilla noihin ei ollut itselläni kuin esimerkiksi VJ Maxxiin, mutta muuten kenkävalinta vaikutti osuneen nappiin.
Kuuden kilometrin kohdalla olleen huoltopaikan ohitimme pysähtymättä. Etenimme Paulan kanssa 3-6 juoksijan letkassa, muutamissa kohdissa Paulan selkä pääsi karkaamaan itseltäni kun kapeilla poluilla hän kerkisi puikkaamaan ohituksia huomattavasti minua ketterämmin. Ylämäissä minulla alkoi olla myös jo hieman vaikeuksia pysyä perässä, mutta kipeän pohkeensa vuoksi Paula joutui ottamaan alamäet huomattavan varovaisemmin, ja täten aina saavutin hänet niissä uudestaan. Lopullisesti kadotin Paulan selän vähän ennen ensimmäisen kierroksen päättymistä, kun kapeaan polkualamäkeen väliimme jäi kaksi selvästi hitaampaa juoksijaa. Hiekkatieosuudella välimatkaa oli jo toistasataa metriä, joten tästä eteenpäin edessä olisi taas soolojuoksu.
Toinen kierros otti luulot pois jo heti lähtökaarta alittaessa. Märkä nurmikko oli tallautunut semmoiseksi mutavelliksi, että tämmöisen "hieman" raskasrakenteisemman juoksijan oli oikeasti vaikea päästä tuota loivaa ylämäkeä ylös! Lopulta löysin vähän kovempaa maata, ja könysin huoltoon nauttimaan urheilujuomaa. Lyhyellä hiekkatiepätkällä juoksu sujui vielä varsin mukavasti, eikä sen kummempia väsymisen merkkejä ollut jaloissa, eikä muutenkaan miehessä. Heti poluille taitettaessa oli kuitenkin edessä jo ensimmäinen mutaralli. En tiedä oliko se suo vai mikä, mutta mutaa oli kuitenkin polviin saakka. Ihan hyvä että olin ottanut pitkät sukat, pohkeita olisi saattanut muuten alkaa palelemaan.
Toinen kierros jatkui vähän vastaavissa merkeissä aina sinne noin 15 kilometriin asti. Välillä oli juostavaa kovempaa polkua, ja välillä taas mutaa polviin asti. Bodomin veteraanit joihin törmäsin matkalla useampaankin, kertoivat kuitenkin että nyt kävi siinä mielessä tuuri että useampikin pahimmista suopaikoista oli vielä jäässä, joten ihan koko rahan mutarallia ei sentään saatu. 15 kilometrin jälkeen itselläni alkoivat jalat kramppailemaan. Ensin yhden puunrungon yli hypätessäni kramppasi toinen pohje, ja pian sen jälkeen alkoi samanlaisia tuntemuksia molemmissa etureisissä. Varsinaista suolaa en hölmöyksissäni ollut ottanut mukaan, joten olin täysin lötköpullossa olleen urheilujuoman varassa.
Hynkänlammen huolto 16 kilometrin kohdilla tuli kyllä juuri sopivaan aikaan. Jiipeen tarjoilema urheilujuoma ja tsempit jatkoon auttoivat. Kallion päältä avautui myös hienot näkymät, joskin ei niitä kauheasti ehtinyt katselemaan. Hynkänlammen kierto oli varsin haastava. Mutaa, liukkaita siltoja ja todella kapeita liukkaita kallioita. Tuntui että meinasin molskahtaa lampeen montakin kertaa. Vähän tämän jälkeen vauhdinjaossaan minua selkeästi paremmin onnistunut Pietu saavutti puolestaan minut. Olin itse kramppien seurauksena jo aika rikki, ja väsymys alkoi jo vähän painaa. Oli kultaakin arvokkaampaa, että tässä vaiheessa sai samanmielistä seuraa. Pietu valitteli hieman energiavajeita, jalkojen kanssa hänellä ei ollut onneksi ongelmia. Löin puoliväkisin koukun kiinni Pietun reppuun ja ajattelin että roikun siinä maaliin asti. Etenimme ihan mukavasti juostavat pätkät hölkäten ja ylämäet enemmän tai vähemmän kävellen aina siihen asti kunnes bongasin kyltin jossa kerrottiin maaliin olevan matkaa kilometrin verran. Olin hetki aiemmin ottanut vetovuoron minua muutaman kilometrin perässään vetäneeltä Pietulta, ja tässä vaiheessa vilkaisin kelloani. Laskin nopeasti, että pitkällä loppukirillä minulla olisi vielä ohut mahdollisuus alittaa tavoittelemani kolme tuntia. Härskisti jätin Pietun taakseni ja kaivoin yhden ylimääräisen vaihteen laatikosta. Lopun hiekkatiepätkä ja maalisuora oli kuitenkin vielä juostava ihan tosissaan, se viimeinen lyhyt mutta jyrkkä ylämäki ennen maalisuoralle taittamista oli avainasemassa. Puristin hammasta ja löin loikkavaihteen siihen päälle. Maalisuora oli pirullisen liukas ja niljakas, mutta jotenkin sain senkin runtattua niin, että lopulta kisajärjestäjän kello pysähtyi aikaan 2:59:51. Jäi siis ihan reilusti vielä pelivaraa. Maalissa Paula oli tekemässä omaa maalihuoltoaan, hän oli juossut upeasti naisten sarjassa sijalle 76 hyvään aikaan 2:47:11.
Kisan jälkeen järjestäjillä oli sauna lämpöisenä. Tämä oli itseasiassa varmasti koko päivän paras hetki. Olipas ihan älyttömän mukava päästä heti kisan jälkeen pesemään mutakerros pois, ja puimaan päivän tapahtumia muiden juoksijoiden kanssa. Tätä olen itse kaivannut korona-ajan tapahtumista! Saunan jälkeen edessä oli vielä kolmen tunnin kotimatka kaatosateessa. Itse tapahtumassa sadetta ei oikeastaan edes kunnolla huomannut - jos jotain, niin ainoastaan positiivisessa mielessä. Täytyy kyllä olla kaikin puolin tyytyväinen päivään, ensinnäkin se että pääsi viivalle, ja tietysti se että jaksoin vielä ihan kohtalaisen hyvin taivaltaa tuon puolikkaan. Tämä oli varmasti tarpeellinen ja hyvä treeni ennen Karhunkierrosta! Kiitos kaikille osallisille hienosta päivästä, ensisijaisesti tietenkin tapahtuman järjestäjille ja vapaaehtoisille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti