"Never again!", kuten Jyri asian ilmaisi viime vuoden Vaarojen maalintulon jälkeen. Vaan kuinkas sitten kävikään? Tiketit ostettiin heti kun ne tulivat myyntiin, ja taas sitä oltiin Kolilla perjantaina illansuussa 30.9.2022 tarkoituksena juosta, tai ainakin edetä jollain tavalla ilman moottorin tai pyörän apua Vaarojen Maraton. Lähtökohdat eivät luvanneet itselleni hyvää, sairastuin Aulanko Tower Trailin jälkeen pieneen flunssaan, jonka kourissa kärvistelin koko Aulangon jälkeisen viikon. Kaikkein ikävimpänä asiana, onnistuin tartuttamaan sen myös Emmaan, joka sairastui Vaarojen viikon alkupäivinä. Eelis oli joutunut myymään oman tikettinsä jo aikaisemmin, joten päädyimme lähtemään Kolille kolmistaan Jyrin ja Pekan kanssa.
Matka meni mukavasti, Pekka teki etätöitä alkumatkasta ja me keskustelimme Jyrin kanssa kisataktiikasta. Perinteinen kauppareissu Juukaan, ja siitä Kolin kylälle numerolappujen hakuun. Kolin Salen aulassa törmäsimme myös iltalenkillä olleeseen Jimiin, jonka kanssa sovimme illallistreffit Sokos Hotel Kolin buffettiin. Yritimme ujuttaa kisahintaan kuulunutta buffetlippua jo etukäteen tarjoilijoille, mutta kävikin ilmi että se oli voimassa ainoastaan kisapäivänä. Päädyimme lopulta Jyrin kanssa tilaamaan herkulliset pizzat, Pekka lähti buffetin kimppuun.
Ilta mökillä sujui rauhallisesti. Itse pakkasin juoksurepun valmiiksi ja täytin lötköpullot urheilujuomalla. Olin kotona katsonut, että viime vuoden aikani oli ollut 8:29:50, joten ajattelin että tavoite tälle vuodelle voisi olla juurikin tuo kahdeksan ja puolen tunnin alitus. Olihan valmistautuminen jo kesästä alkaen ollut aika tahmeaa, kaiken kruununa viikko ennen kisaa sairastettu flunssa. Tätä silmälläpitäen olin pakannut eväätkin. Neljä pakettia Noshtia, neljä geeliä, pari kofeiinishottia, urheilujuomaa ja varmuuden maksimoimiseksi Snickers, suolapähkinöitä ja suolaa. Mikäs sen hauskempaa kuin retkeily, ja retkeilyeväät!
Kisapäivä valkeni tihkusateisena, joskin aika lämpimänä. Jyri ja Pekka vannoivat pitkien housujen ja pitkien paitojen nimeen, mutta itse olin kyllä suunnitellut lähteväni shortseilla, lyhyellä juoksupaidalla ja irtohihoilla. Epävakaisen sään vuoksi pakkasin juoksureppuun vielä ohuen pakattavan juoksutakin. Sitten vaan auton nokka kohti tuolihissin pysäköintialuetta. Tuolihissimatkalla alkoi jo satamaan vettä vähän enemmän kuin pelkästään tihkuttamalla, joten ylhäällä päätin ottaa takin repusta ja heittää sen vielä niskaan ennen reitille lähtöä. Sitten vaan nopea joukkuekuva, ja menoksi!
Kisa alkoi suunnitelmien mukaan. Jyri lähti pitämään kovempaa vauhtia, ja me tulimme Pekan kanssa rauhallisesti perässä. Sade oli lakannut, ja juoksu tuntui maistuvan mukavalta. Pekalla oli kenkien pidon kanssa isoja ongelmia, ja Ikolanahon laskussa hän kaatuikin, mutta onneksi mitään ei sattunut. Mäkränaholle vievä jyrkkä lasku otettiinkin sitten todella varovaisesti kummankin toimesta. Oma kenkävalintani tuntui varsin onnistuneelta, Aulangolta ostamani VJ XTRM2 tarjosi suorastaan naurettavan hyvää pitoa. Mäkrän nousu on itselleni tuttu jo kahdesta kisasta, joten tiesin mitä odottaa. Toistakymmentä katumaratonia juossut Pekka puolestaan puhalteli huipulla touhun raakuutta. Ei ole Tukholman Maratonilla tämmöisiä nousuja! Sää alkoi myös selkenemään, ja näkyvyys Pielisellekin alkoi olla niinsanotusti kohdillaan aamun sumun jälkeen.
Mäkrän laskun otimme taas todella varovaisesti, päästelimme muita juoksijoita ohitse ja varoimme kaatumisia. Hiekkatien pätkällä kohti Havukanahoa otimme aika rauhakseen. Ylämäen kävelimme, mutta muuten rennon letkeää juoksua. Pekallakin tuntui hiekkatiellä kulkevan paremmin kuin juurakkoisilla ja kivisillä poluilla. Havukanaholta Jauholanvaaralle kulkevalla polulla meillä alkoi sitten olla jo vähän vauhtieroa, itse en pysyisi Pekan perässä maantiellä luultavasti kilometriäkään, mutta poluilla taas minun vauhtini on hiukan Pekkaa kovempaa. Tähän varmasti kyllä vaikutti myös kenkävalinta. Jauholanvaaralle tultaessa Pekka oli jäänyt hieman jälkeeni, joten pysähdyin odottelemaan. Siellä sattui myös päivystämään Touho Häkkinen kameransa kanssa, ja hän pyysikin minut poseeraamaan upeassa ruskamaisemassa. Tuloksena syntyi tämän blogin kansikuvana oleva hieno otos. Häkkinen nappasi myös pari muuta kuvaa, ennenkuin Pekka tuli vaaran päälle. Pidimme pienen energiapaussin, ja jatkoimme matkaa kohti Lakkalaa.
Polku kohti Lakkalaa on pääosin varsin mukavaa ja juostavaa. Mahtuupa sekaan myös Vaaroilla harvinaisempaa neulasbaanaa. Pidimme vauhdin kuitenkin maltillisena. Omaa menoani alkoi tässä vaiheessa hieman haitata oikean akillesjänteen kohdalle muodostumassa oleva rakko. Joku fiksumpi olisi ehkä kiristänyt kenkiä tässä vaiheessa, mutta itse vihaan sitä että joutuu kisassa (tai ylipäätään lenkillä) säätämään minkään varusteen kanssa. En siis kiristänyt kenkiä... Irtohihat otin kuitenkin pois käsistä, ne olivat ensinnäkin aika kuumat, ja toisekseen kompressiohihat alkoivat vähän puristaa muutenkin turvonneita ranteita. Vähän ennen Lakkalan tilaa meidät ohitti kaksi naista, joista toinen tunnisti minut Instagramista, hän myös muisti että olimme kohdanneet Karhunkierroksella.
Lakkalasta Kiviniemeen johtava osuus ei ole noussut omien suosikkieni joukkoon tällä reitillä. Se sisältää kyllä jopa ihan juostavaakin polkua, mutta maisemallisesti kyseinen pätkä ei vedä vertoja muulle Vaarojen reitille. Pidimme yhä rauhallisen tahdin, ja veneille ja Kiviniemen huoltoon saavuimme molemmat varsin hyvävoimaisina. Tässä vaiheessa olin noin 17 minuuttia perässä viime vuoden aikaa, mutta en oikeastaan noteerannut sitä, kun vasta kisan jälkeen. En tosiaankaan juossut (vielä tässä vaiheessa) aikaa, vaan itseäni vastaan. Huollossa tuntui menevän paljon aikaa. Minulla oli hienosti urheilujuomajauheet pakattuina minigrippeihin, mutta minigripeistä jauheen tyhjentäminen pienellä suuaukolla varustettuihin lötköihin on mahdoton tehtävä! Varmasti yli puolet jauheesta varisi suoraan maahan. Kuka ihme on ajatellut, että on hyvä idea laittaa pienet suuaukot lötköihin? Ihan järjetöntä!
Huollon jälkeen odottikin sitten reitin vaativin etappi. Ryläys kummitteli mielessä, olinhan katkennut sinne aivan totaalisesti viime vuonna. Ennen Ryläystä ollut Kolinvaaran nousu ja lasku meni itseltäni paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Erityisesti nousu yllätti, muistelin sen olleen paljon vaativampi! Laskuhan toki on varmastikin koko kisan vaikein lasku. Pekalla erityisesti oli lipsuvien kenkien kanssa haasteita siinä. Itse muistelin kauhulla kahden vuoden takaisia kokemuksiani kipeän polveni kanssa. Nyt ei onneksi mikään muu vaivannut vielä kuin oikean akillesjänteen rakko. Etureidet ja nivuset osoittivat pieniä kramppailun merkkejä, mutta en osannut niistäkään huolehtia. Pidimme juomatauon Ryläyksen ensimmäisen nousun puolivälissä, ja otin siinä samalla muutaman kiteen suolaa.
Ryläyksen pätkän alettua Pekka alkoi jäämään tasaisesti minun vauhdista. Pysähdyin erään nousun päälle odottamaan, mutta jo hetken seistyäni paikallani alkoivat jalat kangistua uhkaavasti. Käytännössä minun oli pakko jatkaa matkaa, kun Pekkaa ei vielä edes näkynyt nousussa, joten laitoin Pekalle viestin ja jatkoin eteenpäin. Tuntui tietysti ikävältä jättää Pekka yksin taivaltamaan ja toki tuntui myös ikävältä lähteä taas yksin kohti Ryläystä. Hetken ajan kuluttua kohtasin meidät ennen Lakkalaa ohittaneet naiset, ja päädyin hetkeksi juoksemaan yhdessä heidän kanssaan. He jäivät kuitenkin ottamaan valokuvia upeasta ruskasta, joten jatkoin taas matkaa yksin. Jyri soitteli tässä vaiheessa, että hän oli juuri huiputtanut Ryläyksen ja kannusti ottamaan kiinni. Välillämme oli noin 3 kilometriä, joten totesin yrityksen toivottomaksi ja keskityin vaan omaan tekemiseeni. Viime vuonna kanttasin täällä oikein huolella, ja silloin kun en edennyt yksin, minua ohiteltiin sekä oikealta että vasemmalta. Nyt minä olinkin se, joka ohitteli muita! Ennenkuulumatonta. Pieni sadekuurokin virkisti mukavasti itseäni tässä vaiheessa. Itse Ryläyksen huippu tuli lopulta vähän taas yllättäen eteen, ja matka kohti pitkospuita jatkui.
Jos Lakkalasta Kiviniemeen ei ole oma suosikkipätkäni, niin sitä ei myöskään ole Ryläyksen huipulta Peiponpellon huoltoon. Erityisesti tuo Ryläykseltä pienelle hiekkatienpätkälle johtava osuus tuntui taas ihan loputtoman pitkältä, vaikka ei se oikeasti taida olla kuin pari kilometriä. Hiekkatien pätkä on sinänsä mukavaa vaihtelua Ryläykseen, varsinkin kun se viettää vielä alaspäin. Siinä pystyy oikeasti juoksemaankin. Peiponpellon huoltoon johtava polku on samaa sarjaa, kun Ryläykseltä tielle johtava polku. Se tuntuu paljon pidemmältä kuin onkaan.
Lopulta kuitenkin löysin tieni huoltoon. Jalkani alkoivat jo kangistumaan pullojen täyttelyssä, joten en todellakaan jäänyt säätämään urheilujuomajauheen kanssa. Jatkoinkin suoraa päätä matkaa kohti Ikolanaholle nousevaa ylämäkeä. Tein tässä mäessä liikkeessä loput huoltotoimenpiteet, eli kaivoin viimeisen etapin eväät repun selkätaskusta etutaskuun. Vähän ennen Ikolanahoa valokuvaaja Touho Häkkinen tuli jo toista kertaa päivän aikana vastaan. Kohtaaminen sattui sopivasti tämän nousun ainoaan juostavaan pätkään.
Mäkrän takapuolen nousussa oikean akillesjänteen rakko vihdoin puhkesi, ja toi pientä helpotusta. Erityisesti ylämäet olivat aika kivuliaita siellä osastolla ennen puhkeamista. Siitä innostuneena laskettelin Mäkrän juurelta metsäautotielle suorastaan hurjaa kyytiä. Toki etureisissä ei ollut enää kauheasti voimaa jarrutella, oli vaan helpompi antaa painovoiman tehdä työtään. Jouduin huutelemaan varoituksia muille juoksijoille että en pysty hallitsemaan vauhtiani, onneksi kaikki kerkisivät alta pois. Metsäautotieltä alkaen aloin oikeastaan vain ja ainoastaan ajatella maaliin pääsyä. Pikku-Kolin portaissa tuntui, että etureidet ovat ihan lopullisesti syöty. Ajatus loppunoususta hirvitti. Rantatielle johtava alamäki liukkaine puuportaineen tuli pitävillä kengillä paremmin kuin koskaan aikaisemmin, sain siitä uutta uskoa että kyllä se loppunousu selätetään.
Satamasta kohti Ukko-Kolia kurvatessa katsoin kellostani, että minulla olisi vielä seitinohuet mahdollisuudet alittaa kahdeksan ja puolen tunnin aika! Tästä sisuuntuneena laitoin ihan kaikki peliin. Ohitin jopa useamman kilpailijan vielä tämän nousun aikana, joskin tosin kyllä myös minut ohitettiin. Viimeisen jyrkimmän rypistyksen kohdalla silmissä alkoi jo mustenemaan ja huomasin huutavani kannustajille hoiperrellessani että etureisissäni ei ole mitään jäljellä, ne myös kramppasivat todella voimakkaasti. Ystävällisesti minut ohjattiin viimeisestä mutkasta vielä oikeaan suuntaan, ja kun näin punaisen maton, pistin vielä juoksuksi. Lopulta ylitin maaliviivan aivan fyysisesti loppuun ajettuna ajassa 8:29:49! Tavoite täyttyi, ja viime vuoden aika alittui sekunnilla! Eteenpäin on menty, sanoisi Antti Muurinen. Tämä toi ihan uutta virtaa, ja maalissa vastaanottamassa olleen, hienon ajan juosseen Jyrin opastamana lähdin kohti hotellin saunaa, jossa teki hyvää päästä purkamaan kisaa muiden kanssa!
Saunan jälkeen odottelimme Jyrin kanssa vielä Pekan maaliin. Pekka taisteli ensikertalaisena upeasti reitin maaliin asti. Vaaroilla se ei ole missään nimessä itsestään selvyys! Kävimme vielä porukalla syömässä kisabuffetin, ennenkuin siirryimme mökille palauttelemaan. Paikkasin myös oikean jalan rakkoni, Compeed sattui olemaan juuri sopivan kokoinen. Tällä hetkellä tuntuu ehkä siltä, että Vaarojen Maratonin 43 kilsaa on pelattu läpi. Tosiaan sinänsä ihan hauska homma että tämmöisellä reitillä ja näillä ajoilla pystyy kahtena perättäisenä vuonna juoksemaan sekunnin sisään. Tietysti positiivista, että nyt tuli parempi aika kuin viime vuonna, mutta pitkässä juoksussa tuo sekunti on aika vähän. Tasaisella taulukolla minulla olisi 59 vuoden päästä minuutin parempi aika. Ehkä joku vuosi tuo myyttinen Eteläpää saattaisi kiinnostaa...
Kiva jos jaksoit lukea loppuun asti! Tulkaa moikkaamaan jos näette poluilla tai kisoissa!
Huh huh
VastaaPoista