Himos Trail 2022 - Challenge 18km

Himos Traililla on omassa sydämessäni aina erityinen paikka. Elämäni ensimmäinen polkujuoksulenkki oli keväällä 2019 Himos Trailin yhteislenkki. Tuolloin ajauduin vahingossa kovavauhtiseen ryhmään, ja en uskaltanut himmailla eksymisen pelossa. Ensimmäinen ajatus lenkin jälkeen oli että omat polkujuoksut olivat siinä. No lähdin onneksi toisellekin yhteislenkille, ja lopulta 2019 kesän Himos Trail oli toinen juoksutapahtuma mihin koskaan osallistuin (tuolloin matkana silloinen muistaakseni 9 kilometriä pitkä Enjoy), ja ensimmäinen polkujuoksutapahtuma mihin osallistuin. Sen jälkeen arviolta 90% kaikista lenkeistäni olen juossut nimenomaan poluilla. 2020 vuoden tapahtumassa sekä 2021 vuoden tapahtumassa itselläni oli matkana 36 kilometriä. Tuo alkoi jo tuntua vähän nähdyltä reitiltä, enkä koe olevani vielä valmis menemään pidemmälle matkalle, niin 2022 tapahtumaan matkaksi valikoitui 18 kilometrin Challenge. Jälkikäteen katsottuna valinta osui ihan nappiin. Keli oli sen verran raju, että pidemmälle matkalle olisin todennäköisesti hyytynyt samalla tavalla kuin vuosi sitten 27 kilometrin kohdalla.

Kesän treenit menivät aikalailla vaihtelevasti. Toukokuun lopun Karhunkierroksen jälkihöyryissä kesäkuu meni vielä tosi mukavasti ja hyvin. Pitkilläkään lenkeillä jalka ei painanut, ja kesäkuun alussa ollut kolmen viikon kesäloma auttoi myös siinä että sai ihan mukavasti kilometrejä kerrytettyä. Juhannusviikolla sitten tilanne kääntyi päälaelleen. Keli muuttui kuumemmaksi, ja samalla hävisi täysin oma mielenkiinto juoksemista kohtaan. Yritin siedättää itseäni kuumuudessa juoksemiseen, ja yritin käydä kesken lenkin uimassa vaatteet päällä, mutta ei siitäkään ollut kuin hetkeksi helpotusta. Vähän niinkuin pissaisi housuun lämmitelläkseen kovilla pakkasilla. Kelit jatkuivat kuumina koko heinäkuun, ja samalla jatkui myös oma saamattomuuteni. Yhteensä heinäkuussa juoksukilometrejä tuli huimat 35 kilsaa, mikä on vähemmän kuin miltei koko alkuvuoden viikkokilometrit.

Mahtui heinäkuulle myös yksi "porrastreenikin", kun kävimme Emman kanssa Mallorcan lomalla kiipeämässä Santa Ponsan 600 askeleen portaissa. 

Kuun vaihtuessa elokuuhun kelkka oli kuitenkin käännettävä. Vaikka Himoksella ei olisikaan luvassa tänä vuonna niin pitkää matkaa, niin kyllä silti jotain treeniä oli tehtävä ennen kisaa. Olihan siinä kolme viikkoa aikaa... Varovaisesti kilometrejä ja poluilla vietettyjä tunteja nostamalla sain sentään koko heinäkuun palauttelu/tuottamatonta tilaa herjaavan Garmininkin kannustamaan kokonaisen viikon ennen kisaa harjoittelun tilaa tuottavaksi. Vaikka tuo nyt on vaan mittari, niin kyllä siitä jonkinlaista uskoa sai, että Himoksella voi edes kisakeskuksessa ottaa juoksuaskelia ilman kuolemanpelkoa. Tuon kolmen viikon aikana kävin muuten juoksemassa Vangonmäen hautausmaan portaiden Strava-segmenttiin kaikkien aikojen kolmanneksi nopeimman noteerauksen! Ei siellä tietysti kovinkaan montaa noteerausta ole, mutta kuitenkin! Ja tuo oli siis ihan peruslenkin yhteydessä tehty noteeraus, eikä mikään tavoitteellisesti tarkoitusta palvellen haettu veto.

Kisaviikolla katselin sääennusteita suoranaisen kauhun ja epätoivon vallassa. Kuten varmaan kaikille blogiani lukeville on käynyt ilmi, en ole helteiden ystävä. En sinne päinkään! Nyt lauantaista oli luvattu viikon kuuminta päivää. Lähes 30 astetta lämpöä ja suoraa auringonpaistetta. Ei hyvä! Kisaviikon otin tämän tiedon nojalla muuten aika kevyesti. Kaksi lyhyttä hidasta lenkkiä ja työmatkapyöräilyä. Perjantaina kävin työmatkan lisäksi vielä toisella ylimääräisellä pyörälenkillä Jämsään ja takaisin. Se yhdistettynä aikaiseen aamuvuoroon teki sen, että simahdin illalla puoli kymmeneltä aivan täysin sikiuneen. Lauantaina herätessä ennen herätyskelloa puoli seitsemän aikaan olo oli todella virkeä ja hyvä. Garmin oli myös sitä mieltä, että olin nukkunut huikean hyvät unet, kello näytti unipisteiksi 97/100. Taitaa olla oma paras pistemääräni koskaan.

Hyvien unien innoittamana aloin puuron- ja kahvinkeittoon. Lisäksi tavoistani poiketen panostin myös vähän nesteen saantiin, tankkasin puoli litraa kamalan makuista elektrolyyttijuomaa (perjantaina illalla tein samanlaisen setin) mahdollisia helteen aiheuttamia nestehukan oireita ehkäistäkseni. Aikaisempina vuosina olin valmistellut kaikki juoksukamat kuntoon jo kisaa edeltävänä iltana, mutta eihän tämmöiselle "pikamatkalle" (tapahtumajohtaja Tainikin tästä itseäni piikitteli) sen kummempia kamoja tarvitse. Tein aamulla valmiiksi puoli litraa urheilujuomaa toiseen lötköön, ja toiseen laskin vaan hanasta vettä. Sen lisäksi heitin pari Dexalin geeliä ja yhden paketin Noshtin vauhtikarkkeja liiviin. Sitten vaan vaseliinia nivusiin, lyhyimmät mahdolliset shortsit ja ohuimmat sukat jalkaan, valkoinen t-paita, juoksulippis ja aurinkolasit. Se sai riittää.

Tulimme Emman kanssa kisapaikalle jo hyvissä ajoin kymmenen aikaan. Haimme numerolaput, katsoimme muiden sarjojen lähtöjä ja kannustimme 52 kilometrin Double Extremessä kakkosena olleen Nokelaisen toiselle kierrokselle. Kevyen näköisesti nousi Jussin tossu vaikka mies kuumuutta valittelikin. Paikalle saapui myös ensiesiintymisen Päijät-Hämeen Männyn väreissä tehnyt Pekka, joka oli lähdössä 11 kilometrin Enjoy-kisaan. Vähän ennen starttia kisakeskukseen saapuivat myös Lauri ja Jyri.

Pekan kanssa hetki ennen Enjoyn starttia

Nokelainen vauhdissa. Jätimme Jussin pakun penkille jälkipeleissä myös Päijät-Hämeen Männyn sopimustarjouksen, mutta ainakaan vielä emme saaneet pakotettua miestä allekirjoittamaan sitä. 

Lähtökarsinassa suurin osa porukasta oli pakkautunut karsinan takarajaan. Vanhoina lähtöryhmäveteraaneina hivuttauduimme Jyrin ja Laurin kanssa heti kuuman ryhmän perään, siinä sai kuitenkin säästettyä jopa parisataa metriä juoksua, eikä siinä kuitenkaan ketään muutakaan ollut. Jyri oli käynyt hakemassa vuorijuoksuoppia Tromssan Skyrace-kisasta, joten vauhti oli heti kättelyyn minulle aika hurjaa, kun lähdimme nousemaan huoltotietä pitkin kohti pohjoishuippua. Emma jättäytyi taaksemme suosiolla jo lähtökiihdytyksessä ja Laurikin otti ensimmäisen nousun paljon varovaisemmin. Ehkä olisi myös itse pitänyt himmailla... Lopulta järki voitti, ja annoin Jyrin mennä menojaan muutama sata metriä ennen huippua. Ekan nousun jälkeinen pieni lasku laskettelurinteessä tuntui aika pahalta, päätä alkoi särkemään ja laskettelurinteen sivussa olleen nousun päälle ennen pitkää palauttavaa alamäkeä oli jo pakko pysähtyäkin hetkeksi aikaa hengittelemään, kun minua alkoi jopa vähän pyörryttämään kuumuus. En ollut ainoa, ohitin useammankin pysähtyneen juoksijan.

Tuskaa laskettelurinteen nousussa. Kuva: Antti Saarimaa

Pieni pysähdys ja isot hörpyt vettä ja urheilujuomaa auttoivat sen verran, että pitkässä laskussa sain taas vähän kerättyä voimia ja palauteltua. Sen jälkeinen nousu ensimmäiseen huoltoon olikin sitten taas kyllä tuskien taival. Menin käytännössä yksin koko nousun, siinä ehti sitoa kengännauhatkin. Ensimmäisessä huollossa tarjolla olleet suolakurkut maistuivat kuin kolmen Michelinin tähden ravintolan parhaat annokset. Vanhasta muistista meinasin jatkaa huollosta suoraan kohti Extreme-lenkkiä, mutta onneksi huollossa samaa aikaan olleet jo aamuviideltä aloittaneet vaeltajat Juhon johdolla huomasivat että nyt lähdetään väärään suuntaan, eikä vahinkoa ehtinyt tapahtumaan.

Huollosta jatkoimme Laurin kanssa yhtä matkaa kohti pitkää ja paikoin todella jyrkkää alamäkeä nelivetonousun juurelle. Alamäessä kulki taas ihan hyvin, mutta nelivetonousu tuossa kelissä oli itselleni aika extremeä. Menimme nousua yhdessä erään ensikertalaisen kanssa, ja kyllä siinä puuskutettiin aika kovaa. Yllättävän hyvin heti nousun jälkeen kyllä pystyimme taas vaihtamaan juoksuksi. Viime vuonna omat vaikeuteni alkoivat juuri näillä main, kun nivuset alkoivat kramppailemaan. Kaksi edellistä vuotta myös kun on menty pidempi lenkki tuolla Pohjois-Himoksen päällä, niin matka toiseen huoltoon tuntui jopa naurettavan lyhyeltä.

Toisesta huollosta jatkoimme Laurin kanssa takalenkille ihan hyvävoimaisina. Täytin pullot ja nappasin taas suolakurkkuja, niin olo oli kuin uudesti syntyneellä. Takalenkki tuntui kulkevan tosi mukavasti, oikeastaan ihan koko matka tultiin juosten, loivat ylämäetkin kulkivat hyvin. Tuo pätkä on toki muutenkin Paljakan kallioiden ohella ihan oma lempparipätkä koko Himoksella. Kisakeskukseen johtava laskettelurinteessä kulkeva lasku oli ihan yhtä haastava kun minkälaisena sen muistin aikaisemmilta vuosilta. Siinä saa olla todella tarkkana että ei pyöräytä nilkkaa ympäri. Hurjaa touhua oli myös se, että samaan aikaan kun teimme Laurin kanssa Paljakan lenkille valmistavaa huoltoa, maaliin juoksi Challengen voittaja Ulrika Uotila. Olimme siis yhdeksän kilometriä voittajaa perässä.

Toinen lenkki alkaa vähän samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Nousu ei toki ihan yhtä pitkä ole, ja välillä mennään varjossakin, mutta silti tuo nousun alku Lumilan lyhyessä rinteessä oli ihan kauhea. Siihen oli koko päivän porottanut aurinko täydellä teholla, ja tuntui että kuumuus oikein hohkasi takaisin savimaasta. Tässä vaiheessa aloin jo aavistelemaan, että en tule Laurin vauhdissa kauaa enää pysymään. Risteyskohdassa olisi tehnyt mieli oikaista suoraan loppunousuun, mutta paikalla päivystänyt polkupoliisi oli aika tiukkana, että se ei käy laatuunsa. Pakko oli siis jatkaa ylöspäin kohti uutta tälle vuodelle tehtyä polkua. 

Uusi polku oli maisemiltaan todella kaunista, mutta muuten se oli itselleni kyllä todella vaikea. Alusta oli vielä aika pehmoinen, ja se yhdistettynä jatkuvaan nousuun sai aikaan sen, että tossu ei enää oikein meinannut nousta. Lauri nykäisi tässä vaiheessa semmoisen 40-50 metrin metrin kaulan, jonka sain kuitenkin vielä nousun päällä laavun jälkeen kurottua lähes umpeen. Laavun jälkeinen polkupätkä Sammalsuon lenkin risteykseen oli vielä semmoinen että pystyin jollain tavalla roikkumaan Laurin perässä, eroa oli jatkuvasti se 10-20 metriä. Lopulta kuitenkin oli pakko kävellä pieni pätkä, ja Laurin selkä katosi lopullisesti vähän ennen tuota Sammalsuon lenkin risteystä. 

Voi kuinka helpottavaa se oli jatkaa suoraan tuosta paikasta! Paljakan kalliot ovat tosiaan itselleni se ihan lempipaikka Himoksen poluilla, kun taas tuolla Sammalsuon lenkillä viime kesänä tuntui siltä että en enää koskaan juokse missään. Menoni alkoi kuitenkin hidastua koko ajan. Kuumuus ja erityisesti tuo raskas nousu laavulle oli tehnyt tehtävänsä. Etenin aika lailla fiiliksen mukaan - välillä juosten, välillä kävellen. Viimeiseen huoltoon asti sain taittaa matkaa aikalailla omassa yksinäisyydessäni, välillä ohittelin muutamia vaeltajia, mutta esimerkiksi oman sarjani juoksijoita ei näkynyt. Hetken aikaa ajattelin jo että olen ihan viimeisenä kisassa, kun aukealla paikalla kallioillakaan takanani ei näkynyt eikä kuulunut yhtään mitään. 

Viimeisessä huollossa otin vähän sipsejä, tuntui siltä että suolaa voisi olla ihan hyvä saada. Sormet alkoivat olla jo niin turvoksissa, että käsiin sattui kun niitä yritti laittaa nyrkkiin. Huollon jälkeen seurannut pitkä lasku kohti poliisien risteystä meni taas ihan mukavasti. Ohitin yhden kilpailijan, ja saavutin toisen. Viimeinen nousu Länsi-Himoksen rinteiden päälle meni yllätyksekseni paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Jotenkin tuo nousu myös tuntui lyhyemmältä kuin aikaisempina vuosina. Katsoin myös kellostani kesken nousun aikaa, ja totesin että ilman mitään kaatumisia tulen alittamaan kahden ja puolen tunnin ajan vaikka kävellenkin. Viime vuonna samoilla kohdilla 36 kilometrin kisassa katselin, että loppukin pitää tulla ihan tosissaan että pääsee alle kuuden tunnin. Viimeiset alamäet otin ihan vaan varovasti nilkkaralleja varoen. Maalisuoralla olikin sitten oikein vastaanottokomitea, kun siellä oli kannustamassa Pekka, Emma ja Jyri. Maalissa voimia riitti vielä pieneen loikkaan, ja kaari alittui lopulta ajassa 2:27:35. Se riitti lopputuloksissa sarjassani sijaan 39/57. Jyri juoksi todella hienosti sijalle 29/57 ja Laurin pitkä kiri puri myös upeasti sijalle 32/57. Sijoituksellisesti tuo taisi olla suhteessa kilpailijoiden määrään yksi parhaista kilpailuista itselleni koskaan. Yleensä olen siellä viimeisten maaliintulijoiden joukossa. Ajallisesti olen myös lopulta oikein tyytyväinen juoksuuni. Ei tässä kelissä olisi kyllä kauheasti ollut enää ulosmitattavaa. Toki voin jossitella, että mikäli olisin jaksanut heinäkuussa samaa tahtia kun kesäkuussa, niin ehkä tuosta olisi voinut vielä sen 10-15 minuuttia lohkaista pois. 

Maalisuoralla. Kuva: Emma

Seuraavaksi olisi edessä Aulanko Tower Trail, ja lokakuussa koko kauden kohokohta Vaarojen Maraton. Molempiin tapahtumiin on itselläni edessä nyt kolmas reissu. Työkiireiden ja opiskelujen vuoksi lenkeille lähtöä joutuu nyt ihan tosissaan aikatauluttamaan, mutta olo on kyllä ihan luottavainen että nuo kaksi tapahtumaa tulevat menemään onnistuneesti maaliin! Iso kiitos kaikille kanssajuoksijoille Himoksella, ja ennenkaikkea todella iso kiitos järjestäjille! Tunnelmaltaan Himos Trail on mielestäni ihan parasta, mitä polkujuoksuskenessä on Suomessa tarjolla. Olen sanonut tämän aikaisemminkin, mutta tämmöinen keskivartalolihava sunnuntaihölkkääjäkin tuntee olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi Himoksella! 

Tulihan noita kaloreja jonkin verran kulutettua.