Juoksemisen sietämätön vaikeus (kesällä).

Jotta jokainen blogiteksti ei käsittelisi sitä kuinka hienoa hommaa juokseminen onkaan, niin tarkastellaan välillä kolikon toista puolta. Nyt alkava kesä on kolmas kesä itselleni juoksuharrastuksen parissa. Ja vuosi vuodelta se tuntuu vaan vaikeammalta sitä mukaa, mitä korkeammaksi lämpötila nousee. Tiedän toki, että yleisesti ottaen juokseminen katsotaan kesäurheiluksi, mutta itse en voisi olla enempää eri mieltä tästä asiasta. Kesällä pelataan jalkapalloa silloin kun ei olla aurinkoa ja hellettä paossa, esimerkiksi vanhan rintamamiestalon viileässä kellarissa. Olen jo ihan lapsesta asti viihtynyt mieluummin viileässä. Pikkupoikana vetäydyin usein hellepäivinä kotimme keittiön isoon kylmiöön lukemaan Aku Ankkoja tai Enid Blytonin Seikkailu- tai Salaisuus -sarjaa. Itse en koskaan ole ollut Viisikko-fani.

26 astetta lämpöä Pukinvuoren mäkirallissa. Siinä on yli 10 astetta liikaa. 

Vaatteiden vähennys auttaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Ei sitä oikein kehtaa pelti paljaana juosta... 

Olen yrittänyt vaikka ja mitä konsteja tähän vaivaan. Aikaisin aamulla tai myöhään illalla on ehkä se paras vaihtoehto, mutta nekin on sitten melkein lyhyen lenkin päiviä. En usko että saisin itseni revittyä niin aikaisin sängystä ylös, että pitkis olisi vaihtoehto. Ja sitten taas toisinpäin, varsinkin kuumina päivinä minua väsyttää ihan koko päivän ajan, ja se tietysti vaan lisääntyy iltaa kohden. Nestettä nautin varmasti tarpeeksi päivää kohden, ja se on ihan turha sanoa että "pysyttele varjossa ja viileässä". Sieltä kun tulee pois, niin välittömästi iskee helleahdistus. Varsinkin jos pitäisi lenkille lähteä.

Lyhyen juoksuharrastukseni aikana olen havainnut, että itselleni paras keli juosta on siellä +5 - +10 asteen välillä. Se on mukavasti vielä shortsikeliä, mutta kuuma ei pääse kuitenkaan yllättämään saman tien. Moni on sanonut, että lenkille lähtiessä pitää pukeutua sillä tavoin, että katsoo mittarista lämpötilan, ja laittaa vaatetta päälle sillä tavoin kun laittaisi normaalisti kymmentä astetta lämpimämpään säähän. No mitenkäs sitten kun mittari näyttää +25 astetta, ja pitäisi lähteä lenkille. Vaikka Jämsänkoski on aika pieni paikka, niin ei sitä oikein siltikään kehtaisi mennä tuolla ympäriinsä Speedoissa ja yläpelti paljaana. Swimrun voisi tietysti olla mielenkiintoinen vaihtoehto, mutta sitä varten pitäisi opetella uimaan jotain muutakin tyyliä kuin sammakkoa. 

Kellokin sen tietää. Tämän kevään/kesän ekalta lämpimämmältä jaksolta. Normaalistihan tuo lukema kiipeäisi ylöspäin, mutta itselläni se vaan laski. 

Kesän juoksuintoa laimentaa vielä kuningaslaji jalkapallo. Vaikka itse pelaankin vain kutosdivaritasolla, niin kyllä meilläkin treenit on kaksi kertaa viikossa ja pelit siihen päälle. Toki harvoin töiden vuoksi pääsen itse kahdesti viikossa treeneihin, mutta olisi se nyt varmaan joukkuetta ajatellen ihan mukava, että sen kerran kun sinne pääsen, niin jaksaisin edes tehdä jotain. Ei siinä kauheasti intoa ole treenaillakaan, jos on edellisenä päivänä käynyt painelemassa pitkiksen, ja palautuminen siitä on vielä kesken. Sama pätee tietysti myös peleihin. 

Maailman kaunein Jukka Virtasen Pallokenttä ja Jämsänkosken Ilves! Kuva: Henrik Stier

Omalta kannalta katsottuna on siinä mielessä ihan hyvä asia, että osa kisoista on siirretty kesältä syksyyn, että jos ne olisi kesällä, niin omat tulokset jäisivät mahdollisesti jopa vielä nykyisiä vaatimattomimmiksi. Toisaalta tässäkin on se kääntöpuoli, että kesällähän niihin syksyn tapahtumiin pitäisi treenata, mutta mitenkäs treenaat kun ei yksinkertaisesti pysty? Eikä se tosiaan auta, vaikka lenkillä olisi kuinka paljon nestettä (ja erilaisia energian lähteitä) mukana, kuumuus yksinkertaisesti vain imee kaikki energiat ja voimat kehosta. 

Olen keskustellut tästä asiasta monenkin eri henkilön kanssa, ja tämä kyllä jakaa mielipiteet vahvasti. Kumpaan koulukuntaan itse kuulut? Pro- vai anti-helteet? Jos tykkäät juosta kuumassa, niin laita ihmeessä omat vinkkisi kommentilla tai sitten vaikka Instagramissa @ruutisormi - Kaikki tipsit otetaan vastaan! 

Parasta kuumina kesäiltoina. Grillaus ja hyvä olut! 

Himos 36 - kisaraportti

En voi kieltää, etteikö perjantai-iltana olisi jännittänyt lauantain koitos, ja tuleva 36 kilometrin urakka. Valmistautuminen oli mennyt vähän niin ja näin nilkkavamman ja kesäflunssan kourissa. Heinäkuun alusta Himoksen kolmekutosen paukkuun minulle ei ollut kertynyt edes sataa juoksukilometriä. Tätäkään en kuitenkaan perjantaina illalla kamoja kasatessani miettinyt, vaan päällimmäisenä oli pohdinta siitä että otanko matkaan juoksuliivin vai -repun. Liivin etuna on ehdottomasti istuvuus, ja se että geelit ja muut energiat saa pakattua huomattavasti helpommin saataville kuin reppuun. Repun puolesta taas puhuu se, että siinä on tila 1,5 litran juomarakolle. Lopulta päädyin liiviin pähkäiltyäni, että saahan sieltä huoltopisteiltä täytettyä lötköpulloja aina halutessaan. Jälkikäteen katsottuna tämä oli viikonlopun ensimmäinen oikea päätös ja voitto!

Ajattelin itselleni sopivan energiansaannin kisan aikana olevan huoltopisteiden tarjoilujen lisäksi aina tarkasti puolen tunnin välein otettava geeli, proteiinipatukka tai energiakarkki. Laitoinkin kelloon asetukseksi puolen tunnin välein soivan hälytyksen, jotta kisassa ei tarvisi sen kummemmin keskittyä muuhun kuin syömiseen. Energiajuomaa olin myös suunnitellut tankkaavani suorituksen aikana aina jos vähänkään siltä tuntui - lopulta sitä kului arviolta puolisentoista litraa! 

Itse kisa-aamuna kävin nappaamassa Eeliksen kyytiin puoli kahdeksalta Rekolasta. Tarkoitus oli mennä hyvissä ajoin pääkallopaikalle katsomaan Double Extremen lähtöä ja haistelemaan kisatunnelmaa. Kerkisin vielä ennen ultramatkan starttia huikata tsempit muutamalle tutulle kisailijalle, ennenkuin haimme numerolaput ja muut releet. Tämän jälkeen jäi vielä hyvin aikaa tarkastaa Sportian kisatori, ja syödä aamiaista ennen puoli kymmeneltä tapahtuvaa omaa starttia. Viime tipassa Extremeltä 36:lle vaihtaneen Jimin kanssa vaihdoimme myös muutaman sanan. Hetki ennen starttia vaatteita vaihtaessa säikähdin vielä oikein kunnolla, kun vilkaisin rannetta - Garmin näytti sykkeeksi 161! Otin kellon hetkeksi pois ranteesta ja laitoin takaisin, niin lukema onneksi normalisoitui. Vielä nopea joukkuekuva, ja ei muuta kuin omaan karsinaan paukkua odottamaan!

Päijät-Hämeen Männyn joukkue Himos 36:lle. Kuvan otti Mäntyä Enjoy-matkalle edustamaan lähtenyt Anna.

Pieni jännitys kuuluu asiaan. 30 sekuntia aikaa starttiin!

Startissa jättäydyimme suosiolla ristoulmalamaisiin tarkkailuasemiin junan hännille. Alun laskettelurinteen kiepissä, ja tasaisella baanalla kohti ensimmäistä nousua vauhti tuntui silti aika kovalta! Toisaalta olimme tukevasti joukon hännillä, eikä missään tehnyt pahaa, joten ei muuta kun mukaan vaan. Ehtiihän sitä myöhemmin hiivistelemään. Ensimmäinen pitkä hivuttava nousu laavulle asti tuli myös jopa pelottavan helposti - toki kävellen. Tästä alkoikin sitten reitin hienoimmat paikat, joita oli luvassa peräti tuplanautinto - kiersihän 36 reitti Paljakan-Sammalsuon alueen kahteen kertaan. Reitin varrella kannustus oli kyllä huikeaa! Kummasti piristää, kun omalla nimelläkin huudetaan tsemppihuutoja. Tällä lenkillä silmiin pistivät myös ykköset päälle laittaneet toimitsijat, jotka ohjasivat kohti Sammalsuon lenkkiä.

Peuramäentiellä ollut ensimmäinen huoltopiste oli varsin tervetullut näky, homman kruunasi (niinkuin kaikilla muillakin huoltopisteillä) iloiset ja kannustavat toimitsijat. Koronaviruspandemian vuoksi suodatinpusseihin ja kertakäyttömukeihin valmiiksi pakatut tarjottavat toimivat kyllä erinomaisesti. Nautin itse jokaisessa huollossa suolakurkkuja, urheilujuomaa ja vettä. Lyhyellä "juoksu-urallani" olen havainnut, että sipsit ja muut tiukempaa pureskelua vaativat eväät eivät oikein tahdo soveltua itselleni. Huollosta kolmihenkinen joukkueemme lähti seuraamaan varsin sopivaa vauhtia vetänyttä selkää, jonka perässä roikuimmekin aina kisakeskukseen saakka. Vastavuoroisesti toki annoimme vetoapua sitten Pohjois-Himoksen päällä sijaitsevalle huoltopisteelle asti. Kiitoksia vaan Kangasalan miehelle tästä reilusta puolitoistatuntisesta! Kaiken kaikkiaan ensimmäisellä lenkillä meno tuntui yllättävän kepeältä, ja fiilis oli koko ajan erinomaisen hyvä!

Paljakan upeilla poluilla pisti jopa hymyilyttämään! Kuva: Jutta Kirkkala

Toki välillä oli vähän tiukempaakin! Kuva: Nico Peltola

Pohjois-Himoksen lenkki tiedettiin jo etukäteen todella haastavaksi ja kovaksi. Hommahan alkaa kohtalaisen rajulla nousulla Länsi-Himoksen juurelta aina Pohjois-Himoksen huipulle. Tästä reitti vei laskettelurinteen kautta melkoisen tekniseen alamäkeen, joka tällä kertaa otettiin kyllä todella varovaisesti. Muutaman viikon takaisella testilenkillä tällä pätkällä jopa hieman pelotti oma "kova" vauhti. Tiukan laskun vastapainoksi oli toki luvassa seuraava hapottava nousu 15,9 kilometrin huoltoon. Tässä vaiheessa maltoimme onneksi pitää vauhdin tasaisen hiljaisena - itselleni ainakin tämä osuus oli ehkäpä jopa koko kisan vaativin. Huollossa sattui tällä kertaa päivystämään naapuritien mies Jämsänkoskelta. J. Ansio onnistui omalta osaltaan pelastamaan ehkäpä jopa selvitymiseni koko kisasta. Olin jo lähdössä huollosta jatkamaan matkaani, kun Jorkka huomasi lähes tyhjän urheilujuomapulloni. Sanoin kiireessä täyttäväni sen seuraavassa huollossa, mutta onneksi Jorkka suositteli sen tekemistä välittömästi, muistuttamalla samalla että seuraavaan huoltoon on matkaa noin seitsemän kilometriä erittäin rankassa maastossa. Kiitos tästä!

Huollon jälkeinen osuus todellakin vaati nestettä ja energiaa. Ensin edestakaisin ja ylös-alas mutkittelua enduropoluilla, sitten taas vähän nousua laskettelurinteessä upeilla maisemilla höystettynä, sitten takaisin ylös-alas polkurallatteluun, ja sitten vielä huipennuksena nelivetonousu! Tämän päälle vielä pikkupätkä pururataa/latupohjaa ennen tiukkaa laskeutumista seuraavaan huoltoon. Tältä pätkältä oikeastaan omat muistikuvanikin ovat vähän hämärän peitossa. Sen muistan että nelivetonousu mentiin gorillapaitaisen Samba Trail Running Clubin juoksijan perässä. Lisäksi pururatapätkällä tunsin pienen vihlaisun nivusissa, mikä säikäytti sen verran että kompastuin juureen seuraavalla polkupätkällä. Kompastuminen puolestaan sai aikaan kunnon krampin pohkeeseen, mutta se meni onneksi ohi kun tiristin lötköpullosta loput urheilujuoman jämät suuhuni. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos en olisi täyttänyt pulloani edellisessä huollossa. Seuraava huoltopiste 22,8 kilometrin kohdalla oli kyllä varsin tervetullut näky!

Seuraava osuus oli pitkälti siirtymää Pohjois-Himoksesta takaisin Länsi-Himokseen ja kisakeskukseen. Pienen tiepätkänkin sisältänyt osuus oli laskuvoittoista, ja tällä osuudella kellotettiinkin kisan kovimmat kilometrit. Hetkeä ennen kurvaamista kohti Länsi-Himokselle vievää polkua alkoikin sitten Extreme-sarjan kärkeä tulla ohi Mikko Knuuttilan, Arto Talvisen ja Olli Ojanahon johdolla. Ei siinä muuta voinut, kuin nostaa Buffin Himostrail-lippistä päästä, kun ohi mentiin aivan älytöntä vauhtia! Itse en uskaltaisi varmaan mopollakaan ajaa yhtä kovaa noilla poluilla, kun mitä kärki pinkoi ohi. 

Yksi koko kisan nautinnollisimpia pätkiä on pikkuinen polku, joka johtaa Länsi-Himoksen rinteiden päälle pienen lammen rannasta. Pientä hymyä vielä löytyy, vaikka takana on yli 25 kilometriä. Kuva: Nico Peltola

Toista kertaa kisakeskusta ohittaessamme huoltoteltalle tulivat kannustamaan oman 11 kilometrin juoksunsa hienosti jo suorittanut Anna, sekä omaa 18 kilometrin lähtöä vielä odottanut Emma. Nopeat tsempit saattelivat meidät toiselle Paljakan-Sammalsuon kierrokselle. Alun nousu otettiin tällä kertaa erittäin rauhallisesti, osaltaan senkin takia, että perässämme tuli naisten Extreme-sarjassa kovaa taistelua käyneet Anni-Maija Fincke ja Merja Rantanen. Emme halunneet vaikuttaa tuohon kamppailuun millään lailla, joten olimme valmiit hyppäämään sivuun polulta heti kun naiset saavuttaisivat meidät. Siinä ei kauaa mennyt, kun he vilahtivat ohitsemme tiukassa ylämäkipätkässä. Jos aikaisemmin tuli nostettua Buffia miesten kärkiporukalle, niin sama tuli tehtyä myös naisille. Kertakaikkiaan huikeaa menoa! Toki Buffinnoston ansaitsevat kaikki muutkin poluille lähteneet, tapahtukoon se siis nyt myöhemmin virtuaalisesti. 

Viimeistä kertaa Sammalsuon lenkille taitettaessa väsymys alkoi jo painaa jaloissa, ja juuriin kompuroimista tapahtui luultavasti jokaisen maasta kohoavan juuren kohdalla. Edelleen reitin varrella ollut kannustus sai kuitenkin jaksamaan, enkä edes mennyt naamalleni kertaakaan! Peuramäentien huollossa pysähdyin solmimaan auenneen kengännauhan, mutta muuten kauheasti muistikuvia tuolta lenkiltä ei ole, ennenkuin vanhan tutun kuivuneen puronuoman läpi mönkiessäni sain jostain lisää energiaa. Tästä innostuneena pystyin juoksemaan varsin kohtalaista tahtia aina viimeiseen huoltoon asti. Risteävää liikennettä tuli aika paljon lähinnä 26 kilometrin sarjassa, joten Paljakan ja Sammalsuon lenkit yhdistävällä polulla sai olla tarkkana. Kisan kohokohtiin kuului ehdottomasti tällä osuudella vastaantulleen Instagramista tutun @sunnuntaijuoksija 'n kohtaaminen. Jyri ja Eelis jäivät hieman kelkasta tässä vaiheessa, mutta nopeasti pojat juoksivat minut kiinni huollon jälkeisessä alamäessä. Etureidet alkoivat jo jumittamaan sen verran, että alamäkijuoksu alkoi olla varsin varovaista jopa omalle mittapuulleni. Viimeistä kertaa laskettelurinteiden päälle kiivetessäni olisin luultavasti jähmettynyt niille sijoilleni, jos takanani tullut Jyri ei olisi kirjaimellisesti työntänyt minua selästä eteenpäin sanoen että "Mennääs nyt vielä!" 

Viimeisen nousun päällä kuvaaja pääsi vielä kerran yllättämään. Jyri näyttää jo voitonmerkkiä miltei ohi olevan suorituksen kunniaksi Eeliksen viritellessä loppukiriä. Kuva: Antti Saarimaa

Laskettelurinteitä kohti rallatellessamme "1000 metriä maaliin" -kyltti näytti aika hyvältä! Vilkaisin tässä vaiheessa kelloani, joka näytti kuljetuksi matkaksi jo miltei 36 kilometriä. Eelis löysi tässä vaiheessa vielä aivan uskomattoman loikkavaihteen päälle, ja suorastaan lensi louhoksen päältä rinteisiin ja siitä alas! Itselläni ei ollut enää mitään saumaa vastata tähän kiriin, vaan päätin vaan ottaa rauhallisesti ja varovaisesti viimeisen rajun laskun maaliin ensin laskettelurinteessä ja lopulta hissiladulla. Maaliin saavuimme lähes tasatahtiin Jyrin kanssa, itseni kohdalla virallinen ajanotto näytti 5:17:59.

Kisan jälkeen oli pakko vetää henkeä maalialueella, ja nautiskella erinomaista mansikkamehua useampikin mukillinen! Harmillisesti tässä vaiheessa itseltäni meni ohi omalla 18 kilometrin lenkillään juuri tähän aikaan kisakeskuksen ohittaneen Emman kannustaminen. Olin yksinkertaisesti niin poikki, että en oikein pystynyt ajattelemaan lainkaan selkeästi. Kaikki tuli jätettyä poluille! Hiukan ajatusten selvittyä lähdimme vaihtamaan vaatteet autolle, ja siitä bistroon nauttimaan keittoa ja salaattia. Kisani pelastanut Jorkka oli saanut oman talkoourakkansa myös suoritettua, ja istui pöytäämme, joten pääsin myös kiittämään häntä henkilökohtaisesti. Syömisen jälkeen palasin hyvin tönköillä jaloilla maalialueelle, jossa vaihdoin muutaman sanan useammankin 52 kilometrin urakan päättäneen tutun naaman kanssa. Huikea suoritus kaikilta heiltäkin! Sitten olikin jo vuorossa Emman maaliintulo omalta matkaltaan.

Emma maalissa 18 kilometrin Challenge-reitiltä.

Päällimmäisenä kisasta jäi mieleen tietysti oma onnistuminen. Varsinaista aikatavoitetta itselläni ei ollut hieman pieleen menneen valmistautumisen johdosta, joten tavoitteena oli tehdä ehjä suoritus ja jättää kaikki poluille - tämä onnistui juuri niinkuin pitikin! Oma energian saanti täytyy myös nostaa esille positiivisena yllätyksenä. Koko vajaan viiden ja puolen tunnin mittaisen urakan aikana ei kertaakaan tullut seinä vastaan, mitä pidän jopa hieman yllättävänä. Kaikkiaan reissussa kului 7 energiageeliä, yksi proteiinipatukka, yksi Noshtin energiakarkki, reilusti urheilujuomaa ja vettä, pari suklaapalaa sekä lukematon määrä suolakurkkuja.

Kaiken kaikkiaan tapahtumana Himostrail oli jälleen kerran aivan mieletön! Sekä kisakeskuksessa että poluilla tunnelma oli kirjaimellisesti käsinkosketeltava. Reitinvarren yleisön ja toimitsijoiden kannustus oli jälleen kerran vailla vertaansa, lehmänkellot kilisivät, räikät pyörivät ja kannustushuudot kaikuivat pitkälle. Lisäksi, missä muualla voi törmätä metsässä yksinään soittavaan viulistiin?! Suuri kiitos kaikille talkoolaisille ja toimitsijoille! Teidän tekemä pitkä päivä mahdollisti aika monelle samanlaisen elämyksen kuin itselleni. Bonuksena mainittakoon vielä Suomen mittakaavassa ennennäkemätön live-televisiointi 26 kilometrin Extreme-kisasta. Oli hauskaa herätä sunnuntai-aamuun, ja elää tapahtuma uudelleen katsomalla Youtubesta jälkilähetys. Onnistuin myös bongaamaan itsenikin paristakin eri kohdasta, ja vieläpä juoksuaskeleita ottaen! Onpahan jälkipolville todisteita siitä, että olen minä joskus juossutkin. Suuret kiitokset myös kanssajuoksijoille Jyrille ja Eelikselle! 

Nyt hetki menee lepäillessä, ennenkuin on aloitettava valmistautuminen Aulanko Tower Trailiin ja myöhemmin sitten ultimaattiseen haasteeseen, eli Vaarojen Maratonille... 

Kisaraportti - Nuts.fi Kesäkirmaisu

Viikonloppuna mentiin taas kisan parissa. Vuorossa oli tällä kertaa Nutsin järjestämä virtuaalinen Kesäkirmaisu. Matkavaihtoehtoina tarjolla oli 34 kilometriä, 55 kilometriä, 83 kilometriä ja 166 kilometriä. Kenenkään ei varmaan tarvitse arvuutella omaa matkaani, jos kuitenkin jollekin on epäselvää, niin vinkkinä voin kertoa että ennen viikonloppua oma kaikkien aikojen pisin lenkkini oli Pirkan Hölkän 33 kilometriä, mikä on samalla ainoa kerta koskaan kun olen juossut yli 30 kilometriä. Tämän virtuaalikisan tarkoitus oli käsittääkseni ainakin jollain tasolla korvata koronan vuoksi peruttua Karhunkierrosta. Varmasti itse tapahtumaan ilmoittautuneiden kannalta tämä ei ihan samaa asiaa ajanut, mutta ainakin minulle tämä formaatti sopii vallan mainiosti! Kun yksinään menee, ei tarvitse huolehtia järjestävän tahon vapaaehtoisten talkoolaisten kotiinpääsystä, vaan voi tosiaan omaa rauhallista tahtia edetä.

"Treenejä" virtuaalikisaa varten kävin alkuviikosta tekemässä Jämsänkoskella Himostrailin omatoimilenkkimaastoissa. Hirvittävässä helteessä hölkätty 20 kilometriä aiheutti nivusiin niin pahat hiertymät, että kaikki muut viikon urheilut saikin unohtaa saman tien. Sinne meni jalkapalloharjoitukset ja muutkin lenkit. Jos jättää hiertymät pois laskuista, niin muutenhan nuo lenkkimaastot eivät kyllä kalpene millekään poluille mitä näiltä seuduilta löytyy, nostaisin ne jopa kärkeen kaikista Himostrailin omatoimilenkeistä.

No, pääsinpähän ainakin tuoreilla jaloilla "kisailemaan". Olin bongannut tämän kisan Nutsin Facebook-sivuilta jo jonkin aikaa sitten, ja tarkoitus oli ehdottomasti osallistua siihen. Olin kuitenkin puoliksi jo unohtanut koko homman, ennenkuin loppuviikosta Vaarojen maratonin Whatsapp-ryhmässämme joku laittoi linkin kisaan. Tämä tapahtuma tarjosi myös oivan tilaisuuden juosta jonkun aikaa suunnittelemani lenkki Jämsänkoskelta Himokselle ja takaisin. Olin jo aikaisemmin keväällä saanut eräältä kaveriltani GPX-tiedostoina Himos Epic MTB -maastopyöräkisan reitit muutaman vuoden takaa, ja pari viikkoa sitten sain työkaverilta suunnistuskarttoja tuolle välille. Perjantai-iltapäivän ratoksi keitin pannullisen kahvia, ja aloin suunnitella reittiä, apuvälineinä nämä mainitsemani tiedostot ja kartat. Miltei kaikki polut Orivuoresta Haapajoelle (eli lähes koko alkumatka) olivat entuudestaan täysin tuntemattomia maastoja itselleni, joten paine piirtää hyvä reitti oli kova. Alunperin piirsin jäljen itselleni Pullautuskartta-sivustolla, mutta en ollut tähän ihan täysin tyytyväinen, ja suunnittelin reitin uudelleen Garmin Connectissa. Connectin suurin hyöty Pullautuskarttaan verrattuna ovat heatmapit. Yllättävän hyvin onnistuin myös vapaalla kädellä piirtämään polut, vaikka niitä toki ei näy Connectissa. 

Reitin piirtelyä Garmin Connectissa.

Lauantain säätiedotusta katsoessani suunnittelin aloittavani juoksun aamupäivällä kymmenen aikaan. Jämsään oli lupailtu sadetta puolille päiville, joten ajattelin että se viilentäisi mukavasti paluumatkaa. Reppuun pakkasin puolentoista litran täyden juomarakon lisäksi kaksi puolen litran lötköpulloa vettä (unohdin ostaa kaupasta urheilujuomajauhetta), kuusi energiageeliä, banaanin, puolikkaan paketin suolakeksejä, varmuuden vuoksi vähän suolaa, sekä varmuuden vuoksi kyypakkauksen. Sitten olinkin valmis lähtöön. Ensimmäiseen kolmeen kilometriin sisältyi jo koko reissun toiseksi pisin nousu Orivuoren huipulle. Varmuuden maksimoimiseksi en oikeastaan edes yrittänyt juosta tästä noususta, kuin loivat pätkät. Lopulta pitkän kiipeämisen jälkeen Orivuoren päältä alkoivat sitten pienet polut, ja pääsin vapauttamaan sisäisen polkujuoksijani. Se sisäinen kaveri on toki yhtä hidas kuin ulkoinenkin, mutta pääasia että hauskaa oli. En tosiaan ollut koskaan näilläkään poluilla käynyt, mutta jopa pieneksi yllätyksekseni olin onnistunut piirtämään reitin aikalailla täydellisesti suoraan poluille, ja ranteessa oleva Garmin tiesi koko ajan missä mennään. Itsestäni en ollut niin varma.

Orivuoren pikkupolkuja

Mukavaa mutkittelua

Kuva ei anna oikeutta Orivuoren huipulta avautuvalle maisemalle

Orivuoresta lähdin laskeutumaan kohti Kastjärven kotaa. Tämän osuuden vuoksi olin varannut itselleni kyypakkauksen mukaan. Emman kertoman mukaan polku mutkitteli etelärinteessä melkoisessa kivikossa, joten kertoimet kyyn kohtaamiselle olivat aika matalat. Keli oli kuitenkin lopulta varsin viileä, eikä aurinkokaan paistanut, joten kärmekset pysyivät koloissaan lämmittelemässä. Itselläni toki oli jo melkoisen kuuma, mutta hienot polut veivät sen tunteen mennessään. Kastjärveä lähestyttäessä polut vaihtuivat hetkeksi hiekkatiehen ja sitten latupohjaan. Tämä nosti hiukan vauhtia, mutta yhtä mielekästä juoksu ei näillä alustoilla kuitenkaan ole. Näitä reittejä olin myös mennyt kerran aikaisemmin, joten kulmat olivat hetkellisesti taas vähän tutumpia.

Kastjärven kodalta matka jatkui ensin latupohjaa pitkin kohti Haapajoen kulmaa. Nyt alettiin taas olla itselleni täysin vierailla seuduilla, joten nakkasin kuulokkeet korvilta vyölaukkuun, jotta pystyin keskittymään reittiin paremmin. Paikkapaikoin piirtämäni reitti kulki pitkin umpeenkasvaneita polkuja, joten tarkkana sai olla. Lopulta saavuin kuitenkin Haapajoelle, joten ei muuta kun napit taas korville ja punkki soimaan. Tästä alkoi myös muutaman kilometrin mittainen hiekkatie/asfalttiosuus, joten pieni piristys oli paikallaan. Haapajoenkulmalla pidin myös pienen evästauon, ja nappasin yhden geelin. Samalla hetkellä alkoi myös sataa. Kolme varttia etuajassa, mutta ei kyllä haitannut yhtään. Päinvastoin, pieni viilennys tuli ihan tarpeeseen. Matkaa oli tässä vaiheessa takana reilu 10 kilometriä, miltei kolmannes reissusta jo taivallettu.

Haapajoenkulman evästauko

Tuonne päälle pitäisi kiivetä, ei kuitenkaan (onneksi) korkeimmalle huipulle 

Ihan uusia maisemia Kastjärven ja Haapajoen väliltä. Tässä on ilmeisesti joskus mennyt polku, mutta nyt se oli kyllä täysin umpeenkasvanut 

Haapajoelta Himokselle johtavalla reitillä ei sen kummempaa mainittavaa löydy, pienen koukkauksen kanssa tämänkin matkan olisi voinut osittain taittaa polkuja pitkin, mutta nyt mentiin ihan tiellä. Himoksella juoksin toki vanhan Peikkometsän vierestä, tämä pätkä toiseen suuntaan juostuna oli talven Winter Trailin ehkäpä hirvittävin osuus, nyt alamäkeen mennessä se ei tuottanut mitään tuskaa. Sitä oli toki luvassa, kun vuorossa oli hissilatua pitkin suoritettava laskettelurinteen nousu. Lopulta siellä vielä koukkaus rinteen vieressä olevan jonkinsortin louhoksen päälle, josta alkoikin melkoinen polun etsintä. Louhoksen päältä sitä ei löytynyt, joten laskeuduin melkoisella freestyle-tyylillä alas täydessä pusikossa paikkaan jossa muistelin polun taas alkavan. Lopulta se löytyi, ja pääsin aloittamaan koko reitin parhaan osuuden. Edessä oli kuutisen kilometriä huippukuntoisia Himoksen polkuja pienessä virkistävässä kesäsateessa. Aivan mieletön pätkä! Pajulammin rannalla olin jo puoliksi kuulevinani kesän Himostraililta tutuksi tullutta hanurimusiikkia, mutta se taisikin olla vaan käki, joka kukkui jossain. Tässä vaiheessa saavutin jonkinsorttisen flow-tilan. Tutuhkot maastot, käkeä lukuunottamatta täydellinen hiljaisuus jota rikkoi vaan oma puuskutukseni, ja yhtäkkiä olinkin jo Peuramäentiellä! Vajaa kuusi kilometriä tuntui reilulta kilometriltä.

Peikkometsän painajaiset talvelta eivät onneksi nousseet pintaan

Oispa hissi

Harmaa on uusi auringonpaiste

Näillä main kuului viime kesänä haikeaa hanurimusiikkia

Tässä virtasi talvella vuolas puro

Peuramäentien päästä alkoikin koko reitin ehkäpä erikoisin osuus. Käytännössä kolme kilometriä pitkä alamäki. Kokonaisuudessaan matkaa alkoi olla näillä main kuljettuna se reilut 20 kilometriä. Yli 20 kilsan lenkit eivät ole minulle edes jokaviikkoista hupia, joten päätös ottaa alamäkiosuus rauhallisesti oli varsin helppo. Tässä vaiheessa olisi voinut vetää itsensä helposti ihan piippuun, mikä olisi tarkoittanut melkoista Via Dolorosaa viimeiselle kympille. Peuramäentieltä ja Säyryläntieltä lasketeltiin suoraa tietä Jämsänjoen rantaan Kansanopiston taakse. Siitä reitti jatkui latupohjaa ja kävelytietä pitkin aina Seppolan sataman ohi Paunun urheilupuistoon asti. Tasainen reitti ja miellyttävät jokimaisemat veivät huomiota pois siitä, että jatkuva iskutus alkoi jo vähän tuntua jalkapohjissa. Joenrannassa pystyin kuitenkin vielä juoksemaan kilometrin 6:21 aikaan, joten ihan kauheaa katkeamista ei ollut vielä tapahtunut. Paunusta kiipeäminen Jämsän kirkolle, ja siitä Auvilan tiehaaraan oli kuitenkin aika tiukka rupeama. Auvilan tiehaaraan jälkeen aukeni onneksi loivasti alamäkeen viettävä pätkä Mellansuoraa, ja siitä vielä koukkaus Kellokalliolle hiekkatielle ja kävelytielle, niin siitä sain vielä sen verran energiaa, että pystyin juoksemaan vielä yhden kutosella alkavan kilometrin. Jos joku olisi sanonut minulle vielä vuosi sitten, että pystyn 34 kilometrin lenkillä menemään 30-31 kilometrinvälin tahtiin 6:27, niin olisin kyllä nauranut ja kovaa! Kellokallion jälkeen väsy alkoi kyllä sitten hiipiä puseroon, ja viimeiset 3 kilometriä meni kyllä vähän heikomman puoleisesti. Pystyin sentään juoksemaan suurimman osan matkasta, mutta vauhti oli jo kyllä blogin nimen mukaista.

Jokisuu Kansanopiston takaa kuvattuna

Tässä vaiheessa olisin varmaan sortunut terassille yhdelle oluelle, jos Seppolan satamassa terassi olisi... 

Ei enää pitkä matka kotiin! 

Reilu kilometri ennen kotia Whatsappissa kilkkasi viesti. Vaarojen maraton -ryhmässämme Riina pisti viestin, että hän oli juuri päässyt maaliin omalta 34 kilsan matkaltaan. Tässä vaiheessa palauttavan oluen mallas alkoi jo maistua suussa, ja vauhti kiihtyi kuin itsestään, liki pysähtyen reitin viimeiseen koitinkiveen. Nousu Suomontusta Mäntykallion koulun viereen tuntui miltei ylitsepääsemättömältä, mutta niin vaan siitäkin selvittiin. Edessä oli enää loppusuora. Mitään varsinaista kiriä en enää lähtenyt virittelemään, mielessä oli vaan huojennus siitä että maali oli muutaman sadan metrin päässä! Lopulta saavuin kotiportille 4h 27min ja 17 sekunnin juoksun/hölkän/kävelyn päätteeksi. Ehkä paras asia tällä reissulla oli se, että aikaisemmin likipitäen aina yli 20 kilometrin lenkeillä vihoitellut vasen polvi ei ilmoitellut olemassaolostaan kuin yhden kerran! 28 kilometrin kohdalla siellä tuntui ihan pieni vihlaisu, mutta sekin meni kokonaan ohi pienellä kävelyllä. Ehkä tässä voi jo oikeasti luottavaisin mielin olla sen suhteen, että selviän ainakin hengissä loppukesän Himostrailin 36 kilometrin matkalta ja Vaarojen maratonin 42 kilsalta. Toki niille matkoille mahtuu reilusti enemmän nousua, joten mäkitreeniä täytyy ottaa ohjelmaan säännöllisesti.

Maalissa!

Reitin korkeusprofiili. Nousua kertyi lopulta ainoastaan 455 metriä. 

Muistoksi rupeamasta talteen hieno kunniakirja! 

Alussa oli laiska mies ja sohva