Alussa oli laiska mies ja sohva

Blogin ensimmäinen teksti, ja käyntiin polkaisu ihan tyhjästä. Vähän niinkuin allekirjoitaneen juoksuharrastuskin. Käyn ensimmäisessä kirjoituksessa läpi lähes koko ensimmäisen vajaan juoksuvuoteni, joten tästä tulee vähän pidempi raapustus. Jatkossa pyrin pysymään lyhyemmissä teksteissä. Olen kovaa vauhtia keski-ikäistyvä perheenisä Keski-Suomen kauniiden lenkkipolkujen äärestä. Elämäni ensimmäiset 35 vuotta katsoin noita lenkkipolkuja kuitenkin hyvin vahvasti kieroon, ja suhtauduin juoksuun lähinnä vihamielisesti. Liikkunut olen toki koko ikäni, mutta lajit ovat painottuneet joukkueurheilun puolelle. Jalkapallossa ja jääkiekossa olen pelannut maalivahtina ihan pikkupojasta lähtien - maalivahtina, jotta ei tarvitsisi juosta. Joukkueen yhteislenkillä hävisin yleensä ensimmäisen mutkan jälkeen metsähallituksen puolelle syömään marjoja, ja liityin joukkueen mukaan heidän palatessaan samaa reittiä takaisin.

Jonkinasteinen herääminen kuitenkin tapahtui vajaa vuosi sitten. Joukkueen futsaltreeneissä tuntui siltä, että maalivahtinakin tuli hengästyttyä jo ihan pienestä liikkeestä, ja kieltämättä peilistä takaisin katsoi jo aikamoisen turvonnut naama. Lisäksi katsoin vierestä muutama vuosi sitten juoksuharrastuksen aloittaneen puolison touhuja, ja huomasin että juoksun parissa onkin yllättävän mukavan oloista sakkia. Jostain syystä aikaisempi mielikuva juoksuporukasta oli ihan toinen, kun minkälaiseksi totuus paljastui myöhemmin itsellenikin.

Aikuisiän lähestulkoon ensimmäiselle vapaaehtoiselle lenkille lähdin siis kevättalvella 2019. Se ei missään nimessä ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Tein tietenkin aloittelijalle tyypillisen virheen, ja lähdin ihan liian kovaa liikenteeseen. Neljän kilometrin lenkin jälkeen olo oli kuin rekan alle jääneellä. Tietenkään en sitä voinut puolisolle myöntää, vaan rehvastelin että "tätähän voisi hyvin tehdä pari-kolme kertaa viikossa!". Näin jälkikäteen ajateltuna, hyvä että rehvastelin. Muutaman päivän päästä, kun kävelin vielä jumissa olevien pohkeideni kanssa kuin puujaloilla, puolisoni kysyi puolihuolimattomasti, että eikös minun pitänyt mennä lenkille taas "joku päivä". Eihän siinä kehdannut enää perääntyä. Toisella kerralla homma ei tuntunutkaan enää yhtä kamalalta, ja sillä tiellä ollaan yhä.

Ensimmäisiä lenkkejä maaliskuussa 2019 

             
Pikkuhiljaa lenkeistä tuli säännöllisesti viikkoa rytmittäviä tekijöitä. Teen vuorotyötä, ja sen ehdottomasti paras puoli on säännölliset arkivapaat, sekä vapaat aamut. Kun lapset ovat koulussa, niin jää paljon aikaa itselleni. Aikaisemmin olisin viettänyt sen ajan hyvän kirjan, Netflixin tai PlayStationin parissa sohvalla, mutta yhä useammin löysin itseni lenkiltä. Ja koko ajan se tuntuikin paremmalta. Pari kuukautta ensimmäisen lenkkini jälkeen ilmoittauduin elämäni ensimmäiseen juoksutapahtumaan. Valon Kymppi Jyväskylässä syyskuussa. Ajattelin, että ehkä jaksaisin syyskuussa juosta jo kymmenen kilometriä! Ajatus joka olisi tuntunut mielipuoliselta vielä vuodenvaihteessa 2018-2019. Lopulta taisin juosta ensimmäisen kymppini jo toukokuussa 2019 (ja ensimmäisen lappujuoksunikin jo Keuruun Yömaratonin varttimaratonilla heinäkuussa - maalissa kilpailijat vastaanotti itse Martti Vainio!). Tai en tiedä voiko sitä juoksemiseksi kutsua, valoa vasten saattoi ehkä näkyä hieman liikettä. Olin tässä vaiheessa ostanut jo sykemittarin. Polarin M430 -kellosta tulikin yllätyksekseni oikein hyvä ystävä. Suurena datan ja karttojen ystävänä vietin tuntikausia seuraten omaa edistymistäni ja juoksemiani reittejä Polar Flow -palvelusta. Nyt nälkä alkaa kasvaa syödessä, ja pikkuhiljaa tekisi jo mieli päivittää entistä parempaan kelloon. Erityisesti gpx-tiedostojen vienti kelloon kiinnostaa polkujuoksukärpäsen pureman myötä.

Keuruun Varttimaratonilta mitali kaulaan.

Hetki ennen starttia Valon Kympille Jyväskylässä. 

Niin, polkujuoksu... Kokeilin polkujuoksua ensimmäisen kerran toukokuussa 2019 paikallisen Himos Trailin yhteislenkillä. Ensimmäinen fiilis oli, että ei enää ikinä! Jälkianalyysini on paljastanut, että taisin tuolloin lähteä mopolla moottoritielle. Hieman huonosti nukuttu yö, ja vahingossa valittu vauhdikkain vauhtiryhmä varsin rankassa maastossa meinasi tappaa innostuksen koko touhuun. Taas jälkikäteen ajateltuna onnekseni myöhemmin keväällä minuun iski perinteinen juoksijan vaiva, kun penikat alkoivat vaivaamaan toden teolla. Konsultoin muutamaa kaveria, ja myös puolison vahvojen suositusten perusteella päädyin juoksemaan lähiseutujeni upeita polkuja. Heinäkuu oli ensimmäinen kuukausi, kun juoksin pääosin metsässä poluilla, ja penikkavaivat hävisivät kokonaan! Nyt pitää koputtaa puuta, mutta eivätpä ole vieläkään palanneet.

Omia lähipolkuja Rasuanniemen luonnonsuojelualueella

Polkujuoksu vei niinsanotusti mennessään. Ryhdyin käymään Himos Trailin yhteislenkeillä yhä tiiviimmin. Näiden lenkkien, sekä sosiaalisen median kautta minulle kävi yhä selvemmäksi, että polkujuoksuporukka on erityisen helposti lähestyttävä alalaji juoksijoiden joukossa. Täysin tuntemattomat ihmiset kannustavat toinen toistaan, eikä asioihin suhtauduta nipottamalla. Uskalsin lähteä jopa mukaan varsinaiseen Himos Trail polkujuoksukilpailuun 9 kilometrin Enjoy -matkalle, ja sielläkin oli niin hieno tunnelma, että lopullinen valinta tuli tehtyä - tämä on myös minun juttuni. Suotta ei kyseinen tapahtuma markkinoi itseään matalan kynnyksen polkujuoksutapahtumana. Huolimatta varsin terävästä ja erittäin tasokkaasta kärjestä, myös meitä lajin parissa täysin uusia sunnuntaikuntoilijoita huomiotiin upeasti esimerkiksi hiukan lyhyemmillä reittivalinnoilla, kattavalla reitinvarsihuollolla, aukottomalla reittimerkinnällä - eksymisen vaaraa ei ole, sekä tietysti upeilla valokuvilla, joita oli mukavaa jakaa sosiaaliseen mediaan hämmästyttääkseen kavereita - minäkin olin osa juoksutapahtumaa. Ja se tunnelma oli todella lämminhenkinen, kannustava ja vastaanottava. Olikin upeaa huomata poluilla ihan kaikenikäisiä ihmisiä pienestä lapsesta mummoon ja vaariin.

Himos Trail 2019. Kuva: Nico Peltola 

Syksyllä täytin pahamaineiset 35 vuotta. Olen siis virallisesti jo ikämies-iässä. Jalkapalloakin olen siirtynyt pelaamaan nelos- ja vitosdivarin sijasta ikämiesten KKI35-sarjaan. Syntymäpäivälahjaksi sain puolisolta ilmoittautumisen lokakuun Pirkan Hölkkään. En valehtele, jos sanon että vähän pelotti. Tuo 33 kilometriä oli siinä vaiheessa vaatimattomasti 17 kilometriä pidempi, kuin pisin koskaan juoksemani lenkki. Tarkoitus oli juosta lenkki yhdessä puolisoni kanssa, mutta tapahtumaviikolla hän sairastui flunssaan, joten jouduin kaiken lisäksi lähtemään yksin reissuun.

Toki heti bussissa Nirvasta Valkeakoskelle tajusin, että eipä tässä yksinään tarvitse olla, jos ei nimenomaan sitä halua. Iloinen puheensorina täytti bussin. Viereeni istuutunut jo selkeästi vanhempi herrasmies tsemppasi kovasti, ja vakuutti minulle että selviäisin reitistä. Taisi huomata tärinäni. Uskoin häntä, sillä hänelle luvassa olisi 39. Pirkan Hölkkä. Hauska oli myös Valkeakoskella huomata muutama sosiaalisesta mediasta itselleni tutuksi tullut juoksija, ja vaihtaa heidänkin kanssa muutama sana. Tsemppejä toivoteltiin puolin ja toisin. Itse juoksu meni niin hyvin, kun se minun kuntopohjalla oli mahdollista mennä. Loppumatkasta alamäissä runneltu vasen polvi meinasi haitata isommin, mutta siitäkin selvittiin, ja maaliin tulin ajassa 4:28 ja jotain. Lauantaina kun kävi selväksi, että puoliso ei pysty tuonne osallistumaan, latasin Spotifyyn soittolistan, jonka kestoksi tuli tasan neljä ja puoli tuntia! Tarkkaa menoa.

Mitali kouraan ja kakkukahvit naamariin

Pirkan hölkän jälkeen juoksijan polvea oli kuntoutettava muunmuassa putkirullauksen avulla muutama viikko ennen paluuta lenkkipoluille. Itse vahvasti syksy- ja talvi-ihmisenä vähän harmittelin tuolloin, että parhaat mahdolliset kelit, enkä pääse poluille. No, onneksi marraskuussa meno alkoi taas maistumaan. Liukasteltuani yhden pakkaslenkin, kävin hakemassa paikallisesta urheiluliikkeestä alle nastakengät, ja sittenhän talvijuoksun hienous vasta valkenikin minulle lopullisesti. Nastarit olivat myös melkein jo pakostikin hankintalistalla ilmoittauduttuani Himokselle tammikuun puolivälin Winter Trail -kisaan 13 kilometrin matkalle. VJ Sarvan Xero 5 kenkä osoittautui kyllä loistavaksi valinnaksi. Pito erityisesti jäällä on ihan mielipuolisen huikea, eikä kenkä ala painamaan pidemmilläkään lenkeillä.

Winter Trailia varten tuli osallistuttua jälleen myös järjestävän seuran organisoimille yhteislenkille Himoksen upeilla poluilla. Tämä auttoi varmasti myös itse kisaa varten, sillä maastot olivat jo käyneet mukavan tutuiksi. Puolisoni juoksi kisassa ensin perjantai-iltana 9 kilometrin pyrähdyksen, joten minullakin oli lauantaina edes pienet mahdollisuudet roikkua hänen peesissään. Tämä myös tapahtui, ja maaliin tultiin sopivasti tasa-ajalla. Näin mahdollistettiin myös kotimatka samassa autossa. Puolisoni kysyi minulta vielä viimeisessä ylämäessä, että aionko karistaa hänet kannoiltani loppukirissä, mutta tottapuhuen en olisi kyllä mitenkään edes pystynyt siihen. Maaliin tultiin ajassa 1:34 ja sekunteja, ja sijoitus oli miesten sarjassa muistaakseni 36. Tavoitteena oli maaliinpääsy, joten kaikki mahdolliset tavoitteet ylittyivät. Hauskana bonuksena jouduin vielä kisan jälkeen suoraan kilpailunjohtajan haastatteluun. Fiilis oli kyllä kertakaikkiaan katossa ja euforinen, kuten haastattelusta saattaa jopa huomata.

Lumeton Himos Winter Trail 2020. Kuvassa myös koko lenkin ajan veturin hommia tehnyt puolisoni, sekä hyvä ystäväni ja joukkuetoverini Päijät-Hämeen Männystä, Jyri. Kuva: Jani Sompi

Himoksen päällä Winter Trailin loppupuoliskolla oli jo pientä väsymystä havaittavissa olemuksesta. Kuva: Nico Peltola 

Himos Winter Trailin jälkeen erinomaisista kisakeskuksen tarjoiluista nauttiessamme ilmoille nousi (luultavasti kisan jälkeisessä endorfiinihumalassa) ajatus lähteä porukalla lokakuussa Kolille Vaarojen Maratonille. Lopulta pienen jahkailun jälkeen tuo suunnitelma todellakin eskaloitui, ja ilmoittautumisen auettua koko kuusihenkinen seurueemme oli tahoillaan kärppänä sormi Vaarojen Maratonin nettisivujen päivitysnappulalla. Paikat tuli, ja samaa kyytiä mökki Kolilta viikonlopuksi. Seuraavan viikonlopun vietin koko ajan kasvavan paniikin vallassa lukien blogeja aikaisemmilta vuosilta Vaaroilta, sekä keräten tietoa mitä varusteita tuonne pitää hankkia.

Vaikka Kolille ollaankin porukalla lähdössä nautiskelemaan ilman mitään muuta tavoitetta kuin hengissä selviytyminen, niin pakko tuohon kisaan on suhtautua isolla kunnioituksella. Sanomattakin on selvää, että se tulee olemaan rankempi kokemus, kun mikään aikaisempi urheilusuoritukseni, ja valmistautuminen on pakko aloittaa jo nyt. Osittain tämänkin vuoksi halusin aloittaa kirjoittamaan tätä blogia. Asioita muistiin ensisijaisesti itseäni varten, mutta mahdollisesti myös kokemuksia muita varten, jotka löytävät itsensä joskus vastaavasta tilanteesta. Uskoisin että omasta tekemisestäni saa ainakin koostettua jonkinlaisen "älä tee näin" -ohjeistuksen jos ei muuta.