Odotuksiin myös vastattiin, ja pari viikkoa ennen tapahtumaa julkistettiin Himostrail Virtual Race. Matkavaihtoehtoina olivat tapahtumasta tutut Easy 6km, Enjoy 9km, Challenge 13km, Extreme 25km ja tämmöisen maallikon korvaan jokseenkin tekemättömältä paikalta kuulostava Double Trouble, eli viikonlopun aikana kahteen otteeseen taivallettava vähintään 43 kilometrin ultramatka. Taipaleen sai luonnollisesti juosta myös kotipoluilla, kuten virtuaalitapahtuman luonteeseen kuuluu. Ilmoittauduin itse 25 kilometrille, se oli lähimpänä itse tapahtumassa tarkoituksenani ollutta tuplausta (perjantaina illalla 9km ja lauantaina päivällä 13km).
Päijät-Hämeen Männyn Eeliksen ja Jyrin kanssa kävimme tiukkaa keskustelua reitistä WhatsApp-ryhmässämme. Helpoin (ei varmasti toki itse suorituksen kannalta) ratkaisu olisi tietysti ollut suunnistaa suoraan Himoksen hyväkuntoisille poluille, mutta kieltämättä siinä oli tässä maailmantilanteessa pieni pelko siitä että miten paljon siellä olisi porukkaa, ja myöskin se että omalle tämänhetkiselle kunnolle tuo 25 kilometriä Himoksen rajuissa nousuissa olisi ollut aika kova urakka. Pikkuvaivojen ja helmikuun alun sairastelun vuoksi juoksukilometrit jäivät helmikuussakin todella vähäisiksi. Jyri päätti lopulta tehdä oman suorituksensa kotipoluillaan Laajavuoressa, me taas Eeliksen kanssa ajattelimme hyödyntää Kankarisveden jäärataa osaksi suoritusta. Harmittavasti kuitenkin tapahtumaa edeltävä viikko olikin niin lämmin, että Kankarisveden ylitys jäätä pitkin olisi lopulta muodostunut pienimuotoiseksi riskiksi, joten se suunnitelma täytyi hylätä. Juoksin itse tapahtumaa edeltävänä keskiviikkona töistä kotiin Haaralankankaan kautta, ja totesin kankaan polut oikein mainiossa kunnossa olevaksi, joten siitä siis hommaa rakentamaan.
Sovimme Eeliksen kanssa, että startataan pienellä varaslähdöllä perjantaina 14:30 matkaan Oinaalasta. Varsinainen tapahtumahan olisi alkanut virallisesti vasta klo: 15:00, mutta luotto oli kova siihen että meitä ei diskata. Tapahtumaan kuului myös kotiin postitettava numerolappu, mutta itselleni se ei tähän Jämsänkoskelle ehtinyt ennen kisan starttia. Mieleen palasi vanha viisaus, että paras keino hävittää ruumis, on laittaa se Postin kuljetettavaksi. Eeliksen lappu oli ehtinyt saapumaan, ja se Eeliksen juomaliivissä pomppien lähdimme matkaan pitkin Oinaalan rantatietä.
Poluille pääsimme sukeltamaan noin kilometrin kohdalla, kun pudotimme Riihijärventien varresta Naiskosken rantaan. Siinä sattui olemaan niin hyvä moottorikelkalla ajettu polku, että epäilimme jo hetken Himostrailin tapahtumajohtaja Juha Tainin komentaneen auramiehensä talkoisiin Jämsänkoskenkin puolelle. Hyväkuntoinen polku jatkui aina Aarresaareen asti, josta alkoi sitten muutaman sadan metrin mittainen tienpätkä ennen seuraavaa Toijalanrantaan johtavaa polkuosuutta. Toijalanrannasta alkoikin sitten täydellinen polkunautiskelu. Ilma oli kuin morsian, ja paikallisen pyöräilyseuran aktiivien snowdogilla tamppaama polku oli semmoista rollaattoribaanaa, että ei paremmasta väliä. Täydellinen juoksualusta! Juuri sopivan kimmoisa, mutta ei lainkaan periksi antava eikä ollenkaan liukas. Nastakenkäni ovat suutarilla paikattavina, joten lähdin matkaan nastoittamattomalla VJ Maxxilla, mutta ei kyllä lipsunut lainkaan. Iso hatunnosto pyöräporukalle!
Ensimmäinen huoltopiste oli vuorossa Rasuanniemen nuotiopaikalla. Kuten Himostrailfiilikseen kuuluu, niin tarjolla oli tietysti suolakurkkuja sekä vihreitä kuulia suodatinpusseissa. Oikeastaan ainoa asia mikä varsinaisesta tapahtumasta jäi puuttumaan oli huoltopisteellä päivystävä J. Ansio. Hieman yllättäen ketään muutakaan ei ollut saapunut seuraamaan kisaamme, liekö oma ennakkomarkkinointi jäänyt piippuun, vai missä oli vika? No, joka tapauksessa muutaman minuutin huoltotauko oli ihan paikallaan, matkaa oli tässä vaiheessa taivallettu kuutisen kilometriä, ja polkukin loppui nuotiopaikalle.
Rasuanniemen osuuden jälkeen matka jatkui edelleen huippukuntoista polkua pitkin Koivumäen läpi takaisin Toijalanrantaan ja siitä lyhyen tiesiirtymän läpi Paratiisin poluille. Emme oikeastaan edes ällistyneet enää Paratiisissa polkujen priimakuntoisuudesta. Erityisesti Kaakkolammin rantaa kulkeva pieni harjun alta kulkeva pätkä oli todella kauniissa kunnossa. Harjun jälkeen jatkoimme Kaakkolammintietä niin pitkälle kuin sitä riitti Niinimäkeen asti. Siellä vaihtoehtoina oli lähteä vasemmalle kohti Myllymäkeä ja latuja tai sitten oikealle kohti Lavakorpea ja entuudestaan vähän tuntemattomampia maastoja. No tottakai kohti tuntematonta! Järkeilimme, että ei se alue niin iso ole että sinne oikeasti voisi eksyä, ja Mäntäntie tulisi jossain vaiheessa kumminkin vastaan. Niinimäestä alkoi erittäin hyväpohjainen moottorikelkkaura, jota pitkin oli oikein mukava juosta. Tuota uraa jatkoimme lopulta yhteensä noin kolmen kilometrin verran, ennenkuin löysimme itsemme Myllymäen sähköaseman vierestä. Tässä vaiheessa, noin puolimatkan krouvissa oli hyvä paikka pitää toinen huoltotauko.
Myllymäestä matka jatkui sähkölinjaa pitkin moottorikelkkauralla kohti Miekkainpetäjän hautausmaata. Tämä vajaan parin kilometrin mittainen osuus oli oikeastaan ainoa huonokuntoisempi osuus koko reitillä. Piristyksenä näimme sentään suuren ketun jolkottelemassa vähän matkaa meidän edellämme! Hautausmaan lähistöltä alkanut Haaralankankaan halkova polku oli taas hyväkuntoista baanaa, ja siinä vauhti taas kasvoi ikäänkuin huomaamatta. Nopeasti olimmekin jo takaisin Myllymäessä, ja matkaakin alkoi olla taitettuna jo kohta parisenkymmentä kilometriä.
Myllymäestä laskeuduttaessa aloimme molemmat huomaamaan, että matka on jo vähän tehnyt tehtäväänsä. Reidet alkoivat olla jo vähän tukossa. Koska 25 kilometriä ei ollut kuitenkaan vielä edes lähellä täyttymistä päätimme kuitenkin kääntyä Gradian kohdalta kohti paperitehdasta ja isännöitsijänsiltaa. Koski-Keskisen kierrolla saisimme pari lisäkilometriä matkaan, joskin polut jouduimme hylkäämään ja siirtymään kävelytielle. Viikinlahden ylittävän kävelysillan jälkeen naureskelimme, että Double Trouble -matkalla matkaa olisi tässä vaiheessa taitettu noin neljäsosa! Huh huh!
Vanhan Myllyn jälkeen olimme takaisin Oinaalan rantatiellä. Päätimme juosta siitä takaisin Oinaalan, ja sieltä jäätä pitkin Soutulaan ja takaisin Oinaalaan, niin siitä saisimme matkan täyteen. Varjopaikoissa alkoi tässä vaiheessa myös olemaan aika vilpoista jo, niin ajattelimme että jäällä pääsemme sentään ehkä ilta-auringon lämpöön. No, aurinkoa siellä toki vielä oli, mutta ei se enää kauheasti lämmittänyt.
Soutulasta jatkoimme Koskenpääntien vartta muutaman sata metriä takaisin Oinaalan risteykseen, jossa tiemme erosivat. Eeliksellä oli auto parkissa Oinaalassa, ja itse asun vain muutaman sadan metrin päässä kyseisestä paikasta, joten jatkoin suoraan kotiin saunan lämmitykseen. Kaiken kaikkiaan kisamitaksi muodostui lopulta 25,48 kilometriä, ja aikaa siihen vierähti 3:17:31. Jyrikin oli Jyväskylässä päässyt maaliin muutaman minuutin meidän aikaa kovemmalla noteerauksella! Tasaista menoa.
Kaiken kaikkiaan tästä Virtual Racesta muodostui viidenneksi pisin lenkki, minkä olen koskaan juossut. Ja ylivoimaisesti pisin sitten lokakuun Vaarojen Maratonin. Vauhti oli toki lopulta varsin leppoisa, mutta myös sykkeet pysyivät itselleni varsin maltillisissa lukemissa. Itselleni tämä oli ainakin oikein sopiva matkavauhti. Mikä parasta niin syksyllä vaivannut polvi ei edes vihlaissut kivusta missään vaiheessa! Iso kiitos tietysti Eelikselle erinomaisesta lenkkiseurasta, kyllä tämä olisi yksin jäänyt tekemättä. Kiitos myös Himostrailin porukalla tämän tapahtuman järjestämisestä, kummasti tämä virtuaalinen kisailukin vaan motivoi lenkille, vaikka kisa tapahtuikin lähinnä itseäni vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti