Blogit.fi

sunnuntai 22. elokuuta 2021

Himostrail 36 22.8.2021 - kisaraportti

Valmistautuminen tämän kesän yhteen kohokohtaan oli sujunut vähän kaksijakoisissa merkeissä. Toisaalta en ollut sairastellut, enkä kärsinyt muistakaan vaivoista pieniä nivuskipuja lukuunottamatta koko kesänä, mutta sitten taas toisaalta kesä-heinäkuun tappohelteet veivät innon koko juoksutouhusta. Sain koko vuoden ensimmäisen "kisakilometrit viikossa" -treeniviikon alle vasta kaksi täyttä viikkoa ennen tapahtumaa. Viimeiset kaksi viikkoa ennen kisaa menikin sitten pääosin herkistellessä, tosin mahtuu siihen myös tosissaan mutta ei vakavissaan oteltu seitsenottelukin. Pientä huolen aihetta toi myös kenkävalinta, alkuperäinen tarkoitus oli juosta Himoksella vielä hyvin palvelleiden VJ Maxxien viimeinen lenkki ennen niiden eläkepäiviä, mutta juurikin tuon määräviikon aikana ne levisivät lopulta niin pahasti, että Himokselle oli pakko lähteä uusilla VJ Ultrilla, kilometrejä kerkisin saada niille aikalailla tasan 10 ennen itse kilpailua. Ei mikään ideaalitilanne todellakaan.

Päijät-Hämeen Männyn kolmimiehinen joukkue valmiina koitokseen. Vasemmalta Eelis, Jyri sekä allekirjoittanut.

Kisapäivä valkeni pilvisenä, mutta ei kuitenkaan sateisena. Eelis tuli hakemaan minua puoli yhdeksän aikaan aamulla, ja siitä vielä Citymarketin kautta täyttämään geeli- ja Snickersvarastot. Itse varasin eväät hyvin pitkälti viime vuoden onnistuneen tankkauksen perusteella. Liiviin lähti Dexalin sitruunan ja omenanmakuisia geelejä, Squeezyn colanmakuisia kofeiinia sisältäviä geelejä, pari Snickersiä sekä viime vuodesta viisastuneena suolaa. Lötköjä otin kaksi puolen litran pulloa, toiseen pelkkää vettä ja toiseen Dexalin todella hyväksi todettua urheilujuomaa. Himoksen tiheän huoltovälin ansiosta rakkoa ei tarvitse tuonne ottaa, vaan pulloja voi huoletta täytellä huolloissa.

Tässä vaiheessa vielä jopa melkein hymyilytti, kun matkaa oli takana noin 300 metriä. Kuva: Pablo Casso

Liekö korona vaikuttanut asiaan vai mikä, mutta lähtöalueella oli silmämääräisesti arvioituna kyllä huomattavan paljon vähemmän kilpailijoita kuin vuosi sitten. No, sehän lupailee vaan paremmalta näyttävää sijoitusta! Heti lähtöpaukusta tuntui siltä, että juoksu kulkee todella hyvin. Ensimmäinen pitkä nousu laavulle tuli todella paljon kevyemmän tuntuisesti kuin vuosi sitten. Jälkikäteen katsottuna myös 3,6 kilometrin väliaika oli pari minuuttia nopeampi, kuin viime vuoden kolmen kilometrin väliaika. Peuramäentien huoltoon tultaessa nappasin mukillisen urheilujuomaa, ja siitä jatkoimme saman tien Jyrin kanssa matkaa Eeliksen piipahtaessa nopeasti pusikon puolella. Eelis sai meidät kyllä välittömästi kiinni loputtomalta tuntuvassa Peuramäentien hiekkaylämäessä. Itseasiassa tämä oli viimeinen kerta koko reissun aikana kun Eeliksen näin. Hänen ohitettua meidät kuului miehen suusta vaan "eipäs päästetä tuota selkää karkaamaan!" ja sinne hävisi. Itselläni olisi varmaan ehkä tässä vaiheessa riittänyt virtaa seurata Eelistä, mutta pitkälle en olisi sitä kyytiä jaksanut. Jäimmekin Jyrin kanssa erittäin asialliseen pirkanmaalaisjunaan, jonka matkassa jatkoimme reipasta hölkkää aina toiseen huoltoon asti.
Jyrin kanssa matkantekoa Paljakan lenkillä. Kuva: Antti Saarimaa

Toiseen huoltoon tultaessa oma vointi oli yhä erinomainen, ja juoksu kulki todella hyvin. Nappasin siitäkin vain mukillisen urheilujuomaa ja toisen mukillisen vettä ja jatkoin matkaa saman tien Jyrin jäädessä hieman jälkeen. Tästä eteenpäin kisakeskukseen astihan on lähestulkoon yhtämittaista laskua yhdellä jyrkällä nousulla höystettynä, joten vaihdoin vaihteen vapaalle ja annoin rullata. Lasku sujuikin ongelmitta, ja nousun juurella katsoin ensimmäistä kertaa taakseni huollon jälkeen. Jyriä ei näkynyt vielä missään, mutta ääni kuului takaa, niin lähdin hissukseen hiipimään jyrkkää nousua ylöspäin. Pian takana tuleva porukka saikin minuun näköyhteyden, mutta en jäänyt sen kummemmin odottelemaan. Kisakeskuksen huoltoon ensimmäisen kierroksen jälkeen saavuin arviolta reilun minuutin ennen Jyriä, Eelis meni jossain kaukana edellä. Yritin laskettelukeskuksen rinteistä katsella että näkyykö Eelistä huollossa, mutta hyvin pian totesin että se lasku vaatii kaiken huomion, ja keskityin vain siihen. Tästä huolimatta nilkka meinasi pyörähtää johonkin monttuun jota en havainnut.

Jyrin kanssa nousemassa Pohjois-Himoksen päälle.

Kisakeskuksen huollossa söin hiukan sipsejä ja join taas urheilujuomaa ja vettä. Jyrikin tuli perässä huoltoon, joten lähdin hiljakseen hölkkäämään ja kävelemään kohti pohjoishuipulle johtavaa huoltotietä, johon jäin lopulta odottelemaan Jyriä. Kävelimme huoltotien yhdessä ylös, ja lähdimme siitä laskeutumaan lyhyeen pistoon kohti laskettelurinnettä. Tässä vaiheessa aloin aavistella että Jyrillä saattaa olla pieniä ongelmia, lyhyelläkin laskupätkällä tein muutaman kymmenen metrin eron. Jäin odottelemaan Jyriä seuraavaan nousuun, ja hän totesikin että jalat ovat ihan jumissa. Yritin tsempata että kohta tulee pitkä palauttava lasku, mutta tuossa laskussa ja seuraavassa nousussa Pohjois-Himoksen laavulle ero repesi jo semmoiseksi että en enää nähnyt Jyriä. Jäin laavun huoltoon odottelemaan ja juttelemaan huollossa taas päivystäneen naapuritien Joren kanssa. Jore kertoi että Eelis on reilun kymmenen minuuttia edelläni. Jyrin saavuttua huoltoon, hänen ensimmäinen kommentti oli että "se oli siinä." Yritin vielä tsempata, ja lopulta huoltopisteen porukka saikin Jyrin puhuttua jatkamaan matkaansa, joka kuitenkin jäi kesken parisataa metriä huollon jälkeen. Jalat kuulemma hyytyivät aivan täysin mäkiin. Tässä vaiheessa jos olisin itsekin tiennyt mitä tuleman pitää, olisin varmaan jättänyt homman siihen.

Laavun huollosta alkaen pohjoisen lenkki olikin sitten todella brutaalissa kunnossa parin viikon rankkasateiden jäljiltä. Liukasta, pehmeää ja niljakasta mutaa, sekä parissa kohtaa polviin asti ylettyviä vesilammikoita. Etenin käytännössä yksin näkemättä ketään, ennenkuin aloin saavuttaa vaeltajien selkiä. Pyrin vähän säästelemään voimia, mutta pehmeässä mudassa möyriessä se oli todella vaikeaa. Jossain vaiheessa kohtasin ensimmäisen tutun vaeltajan, kun Juho oli pysähtynyt reitin varteen ilmeisesti tankkaamaan repusta löytyneitä eväitä. Juho huikkasi, että "Ota Tero kiinni, se menee sadan metrin päässä!", mutta tuossa vaiheessa kyllä tuntui siltä että en ota ketään kiinni. Tästä meni ehkä noin vajaa kilometri, kun lopulta saavutin Teron ja Virpin jotka päästivät kohteliaasti minut edelleen nelivetonousun juurelle johtaneeseen laskuun. Tuossa laskussa alkoivat oikeastaan omat vaikeuteni. Heti laskun alussa meinasin kompastua, ja refleksinomaisesti jännitin jalkani äärimmilleen. Tämä sai aikaan molempien nivusten sekä toisen pohkeen totaalikramppaamisen. Koska olin juuri ohittanut tuttuja vaeltajia, niin en tietenkään kehdannut jäädä potemaan jalkojani, vaan laskettelin laskun loppuun asti, ennenkuin pysähdyin kaivamaan suolaa liivin taskusta. Laskun juurelta nelivetonousun juurelle etenin miltei koko matkan pelkästään kävelemällä suolaa imeskellen. Sanomattakin lienee selvää, että nelivetonousua en edes yrittänyt edetä muulla tavoin kuin nelivedolla.

Suola alkoi vaikuttamaan pikkuhiljaa ennen seuraavaa huoltoa, johon saavuin jälleen ylhäisessä yksinäisyydessä. Täytin molemmat lötköt ja söin hiukan sipsejä. Seuraavalla hiekkatien pätkällä juoksu alkoi taas maistua ja toimia. Näillä main koin myös hienon hetken, kun Extreme-sarjan voittaja Eetu Nordman paineli ohi aivan älytöntä vauhtia! Mikä hienointa, niin oman kisansa keskellä Nordman toivotteli myös itselleni tsemppiä. Polkujuoksuyhteisöllisyyttä parhaimmillaan! Pohjois-Länsi -siirtymätaipaleen alku sujui vielä oikein mainiosti, mutta jossain vaiheessa ennen Länsi-Himoksen rinteitä jalat alkoivat kramppailemaan jo todella voimakkaasti. Molemmat nivuset, molemmat pohkeet, toinen takareisi, toinen etureisi... Tapahtumakeskukseen lasketellessa keskeytys kävi jo todella lähellä mielessä. Pahaksi onnekseni kenttäkuuluttaja huomasi saapumiseni kisakeskukseen, ja hän kuulutti jatkamisestani eteläiselle lenkille. Ei siinä enää poiskaan kehdannut jättäytyä.

Pitkä nousu laavulle oli aika kamalaa. Ohi tullut Extreme-sarjan Jimi kyseli peesiin, mutta täytyy rehellisesti sanoa että en pysyisi Jimin peesissä edes tuoreilla jaloilla. Pientä piristystä omaan taapertamiseeni toi sentään mahtava reitin varren kannustus, ja hienot vapaaehtoiset toimitsijat. Erityisesti Paljakan-Sammalsuon risteyksessä päivystänyt Jarkko sai hyvin tsempattua jatkamaan. Hiukan ennen toista Peuramäentien huoltoa myös Double Extreme -sarjan Ultratimo saavutti minut, ja jäi oman kisansa tiimellyksessä vaihtamaan myös muutaman sanan minun kanssani. Tämäkin lämmitti mukavasti mieltä. Peuramäentien huollossa kohtasin myös vuoden somepersoonan tittelin Ultratimolta itselleen napanneen J-P:n, jonka silmissä syttyi melkoinen tappajan katse, kun kerroin että Timo menee vaan muutaman kymmenen metriä edellä. Ilmeisesti Timon selkä jäi kuitenkin tässä kisassa saavuttamatta J-P:ltä, mutta somepersoonakisassa osat vaihtuivat.

Tästä alkoi itselleni kisan tuskaisimmat hetket. Olen joskus kuullut hoipertelusta kesken kisan, ja nyt oma etenemiseni oli varmastikin juuri sitä. Edes kävely ei tahtonut luonnistua. Sammalsuon lenkillä olevaa puroa en edes viitsinyt yrittää kiertää, vaan kävelin suoraan sen läpi toivoen että viileä vesi edes jollain tasolla herättelisi minua. Eipä onnistunut. Vasta vähän ennen risteystä takaisin Paljakan lenkille minut saavuttaneet jalkapallojoukkuekaverit Peksi ja Miro herättivät minut horroksesta. "Mitäs helvettiä täällä kävellään?!" Löin koukun kiinni poikiin ja yritin roikkua siinä aina Jarkon risteykseen saakka. Ihan tässä en onnistunut, mutta lopulta tämä 500-1000 metriä oli ratkaiseva asia sille, että päätin yrittää maaliin alle kuuden tunnin. Paljakan ja Sammalsuon lenkit yhdistävällä polulla pääsin lyömään vielä ylävitoset Himostrail-legendojen Pasin ja Ollin kanssa. Jos näillä eväillä ei jaksa maaliin, niin ei sitten millään.
Ei enää pitkä matka jäljellä! Kuva: Antti Saarimaa

Viimeisestä huollosta laskettelu maaliin ei käynytkään enää ihan yhtä ketterästi kuin ensimmäisellä kierroksella. Tästä huolimatta onnistuin kaivamaan takataskusta jotain juoksun kaltaista etenemistä. Viimeinen jyrkkä nousu oli myös melkoinen Via Dolorosa. Laskettelurinteitä alas hölkötellessä piti olla kyllä aivan äärimmäisen tarkkana, että en mene nurin. Niin vain siitäkin selvittiin, ja hissiladulla alas rallatellessani uskoin ensimmäisen kerran siihen, että kuusi tuntia oikeasti voi alittua. Tämä sai aikaan pienen spontaanin tuuletuksenkin ladun alla päivystäneelle valokuvaajalle. Lopulta maalivaate alittui ajassa 5:59:44. Tulos on nelisenkymmentä minuuttia huonompi kuin viime vuoden noteeraus samalla matkalla, ja taisinpa samalla jäädä sarjani viimeiseksi. Mutta enpä minä juoksekaan sijoitusten toivossa. Fiilis maalissa oli lähinnä huojentunut siitä, että urakka oli ohi! Sannan nappaamassa kuvassa sitä ei voi havaita, koska minulla on maski päässä, mutta hymy oli kyllä todella leveä. Lopulta sekin hymy kyllä vähän hyytyi, kun Eelis soitti ja kertoi keskeyttäneensä 25 kilometrin kohdalla energian imeytymisongelmien vuoksi. Todella harmi homma, Eeliksen juoksu näytti erittäin kevyeltä ja hyvältä ensimmäisellä lenkillä. Tämä tarkoitti myös sitä, että olin ainoa Päijät-Hämeen Männyn maaliin päässyt juoksija.
Ohi on! Onneksi!

Jälkikäteen pikaisesti analysoituna alkuvauhti taisi olla kuitenkin liian kova, vaikka olo tuolloin tuntuikin erinomaiselta. Oikeastaan koko vuonna pitkät lenkit ovat jääneet tekemättä, mikä kyllä tässä kisassa kostautui ihan kunnolla. En myöskään ollut varautunut ihan noin rankkaan pohjoiseen lenkkiin, vaikka tiesinkin sen haastavaksi. Sinänsä täytyy olla tyytyväinen taas kerran maaliinpääsyyn, oma pää tuntuisi kyllä kestävän näitä retkiä ihan hyvin. Valitettavasti vaan sitten muu mies pettää alta. Toisaalta nyt katkeaminen ei johtunut minkään paikan hajoamisesta, ainoa syy omaan rämpimiseen löytyy peilistä. Lisää treeniä ja lisää treeniä! Ehkä tämä oli lopulta tarpeellinen ja hyvä kisa syksyn Vaarojen Maratonia silmälläpitäen. Ennen kisaa pelkäämääni kenkätilanteeseen homma ei myöskään ratkennut. VJ Ultra toimi todella hyvin haastavassa maastossa. Kisan aikana jalkoihin ei tullut yhtään hiertymiä, eivätkä edes tosiaan polveen asti yltäneet vesilammikot muodostaneet ongelmaa. Kisan jälkeisenä iltana oikean jalan jalkapohja ja kantapään alunen kyllä kipeytyivät aika tavalla, mutta ehkä sekin johtui vaan lisääntyneestä iskutuksesta ja tottumattomuudesta siihen.

Nyt vaan levon kautta kohti syksyn seuraavia kisoja!

1 kommentti: