Starttasimme perjantaina Emman kanssa heti aamusta Jämsänkoskelta kohti Jyväskylää. Emma teki vielä puolikkaan työpäivän, ja itse kiertelin ympäri kaupunkia useamman kilometrin kävellen ja haistellen nousevaa rallitunnelmaa. Olihan Suomen MM-rallin määrä startata Harjun erikoiskokeella Jyväskylässä perjantaina. Yhden aikaan hyppäsimme sitten Jyrin ja Annan kyytiin ja otimme suunnan Kolille. Matka meni rattoisasti ralliradioa kuunnellen ja lauantain kisastrategiaa laatiessa parin pysähdyksen taktiikalla. Kolin kylään saavuimme illansuussa vähän sen jälkeen kun 130 kilometrin ultramatkalaiset olivat aloittaneet taipaleensa. Numerolappujen haussa meidän perään sattui maratonin ennakkosuosikkeihin kuulunut Henri Ansio, joten ainakin hetkellisesti olimme Jyrin kanssa kärkeä edellä! Numeroidenhaun jälkeen vielä nopea siirtymä Loma-Kolille ja viimeiset hiilaritankkaukset pizzan muodossa. Viime vuoden tapaan uni tuli pitkän ajomatkan rasituksen ansiosta varsin nopeasti.
Kisa-aamuna kello herätti kuuden aikoihin. Aamiaiseksi kahvia, sämpylää, karjalanpiirakkaa, kananmunia, banaania ja tuoremehua. Harvoin tulee itse syötyä noin tuhtia aamupalaa, mutta odotettavissa oleva rankka päivä sai jopa minut poikkeamaan tavoistani. Anna lähti viemään Emmaa aikaisemmin olleeseen puolimaratonin lähtöön ja me jäimme Jyrin kanssa vielä tekemään viimeiset valmistelut. Pitkällisen harkinnan ja monen eri mutkan kautta Jyri päätti lähteä kisaan pitkillä housuilla, itse lähdin shortseilla ja teknisellä pitkähihaisella aluspaidalla jonka päälle heitin vielä juoksupaidan. Energiaa laskeskelin yhteensä kahdeksan ja puolen tunnin reissulle, juoksureppuun sujahti yhteensä 12 geeliä, kaksi Snickersiä, yksi proteiinipatukka, yksi banaani ja yksi sokeripala. Tarkoitus oli ottaa energiaa aina tasan puolen tunnin välein, tätä varten laitoin myös kelloon hälytyksen. Lisäksi täytin juomarakkoon kaksi litraa vettä ja lötköpulloihin yhteensä litran urheilujuomaa. Pakkasin reppuun myös litraan sekoitettavan määrän Dexalin urheilujuomajauhetta ja pahan hetken varalle yhden kofeiinishotin. Joku voi ajatella että onpas isot määrät kaikkea, mutta viimeistään nyt kesän Himostrail 36 opetti itselleni sen, että mieluummin liikaa kuin liian vähän. Lopulta meidänkin lähtöaika koitti, ja Anna heitti meidät ylös Sokos Hotel Kolin parkkipaikalle asti.
Lähtöalueella ilma ei tuntunut yhtä viileältä kuin vuosi sitten. Hetken jo ajattelin vaihtavani pitkähihaisen paidan pois, mutta rullaavien lähtöaikojen ansiosta saimme Jyrin kanssa hienon idean, että mitä pikemmin lähdemme reitille, sitä pikemmin saamme palauttavat oluet käteen maalissa. Niinpä siis suoraan metsään. Reitin alkua oli hieman muutettu viime vuodesta, en tiedä tuntuiko vaan siltä vai onko vika huonossa kunnossa, mutta ikäänkuin nyt olisi ollut alkupätkällä enemmän nousuja kuin viime vuonna? Toisaalta polku oli (vielä tässä vaiheessa) helppokulkuista, joten alkumatka tuli ilman minkäänlaisia ongelmia. Mäkrän nousun otimme aika rauhallisesti, ja huipulla pysähdyimme Jyrin kanssa nappaamaan pari valokuvaa. Sumu oli tosin melkoinen, joten näkyvyys etenkin Pielisen suuntaan oli aika rajoittunut. Itseäni vähän kyllä alkoi jännittämään. Näillä main omat vaikeuteni alkoivat vuosi sitten...
Mäkrän laskussa fiilis oli korkeammalla kuin ehkä koskaan juostessa. Viime vuonna tuskailin tätä samaa alamäkeä kipeän polven kanssa tietäen, että reissua on vielä karvan vajaa 40 kilometriä jäljellä. Nyt ei mitään tuntemuksia jaloissa eikä muuallakaan, Jyrilläkin tuntui olevan juoksu hyvällä mallilla, joten mikäs siinä mennessä upeassa Pohjois-Karjalan Ruskassa. Jossain vaiheessa Mäkrän laskua takaa kuului tuttu ääni. Meidän perään lähtenyt lähtöalueella näkemäni Olli (eri mies, jonka piti alunperin lähteä pyrähdykselle) saavutti meidät. Näyttäisi itselläni olevan tapana Vaaroilla kohdata Jämsäläisiä tai Jämsäläislähtöisiä juoksijoita. Mikäs sen mukavampaa.
Mäkrän jälkeinen lyhyt tienpätkä juostiin muutaman hengen porukassa. Hauska oli kuulla, että eräs henkilö tästä porukasta oli juuri pari päivää ennen kisaa lukenut blogini viime vuoden kommelluksista! Lopulta poluille kännyttyämme meidän kolmikon ja erään naisen johtama letka keräsi peräänsä lopulta varmaan parisenkymmentä juoksijaa. Vauhti tuntui olevan kaikille ihan sopivaa, tai sitten polut olivat liian kapeita ohituksille. Lopulta Jauholanvaaralle noustuamme oli aika hajoittaa possujuna, pysähdyimme Jyrin ja Ollin kanssa nappaamaan muutaman valokuvan. Pitäähän sitä sosiaaliseen mediaan jäädä todisteita näiltä reissuilta. Lisäksi omilla vauhdeillani se on aikalailla se ja sama, että pysähtyykö välillä minuutiksi tai pariksi. Luultavasti muutaman minuutin pysähdys vaan parantaa loppuaikaa...
Laskeutuminen Jauholanvaaralta kävi joutuisasti ja mukavasti. Olli otti vetovastuun, ja tahti hiukan kiristyi. Edelleen menimme silti ihan mukavan leppoisaa tahtia. Sykkeet pysyivät kurissa ja juoksu tuntui yhä mukavalta, vaikka polut alkoivatkin mennä vähän hankalampaan kuntoon. Mielestäni polut tuntuivat juurakkoisemmilta ja kivikkoisemmilta kuin viime vuonna, mutta ehkä senkin voi laittaa vaan huonon kunnon piikkiin. Todistimme myös yhtä pahaa kaatumista, kun vähän ennen Lakkalan tilaa eräs juoksija meni ihan kunnolla nurin jyrkässä ja kivikkoisessa alamäessä. Hän valitteli nilkan pyörähtäneen ympäri, mutta vakuutti että selviää ilman apua, joten jatkoimme matkaa kohti Lakkalaa ja Kiviniemen huoltoa. Ennen huoltoa olevaan vesistön ylitykseen oli kovat jonot veneille, joten päädyimme Jyrin kanssa menemään juuri kohdille sattuneeseen vetolossiin, Ollin jäädessä odottamaan venettä. Lossi oli ihan hauska kokemus, joskaan en koe että itsestäni oli mitään hyötyä vetohommissa. Mutta näön vuoksi yritin kiskoa köysistä sen minkä pystyin.
Kiviniemessä heitin roskikseen matkan varrella kertyneet tyhjät geelipussit, nappasin repusta etutaskuihin geelejä Peiponpeltoon asti, söin muutaman suolakiteen ja täytin toisen lötköpullon vedellä johon lisäsin urheilujuomajauheet. Aikaa huollossa meni muutama minuutti, ja sitten olimmekin taas poluilla Jyrin ja Ollin kanssa. Seuraavaksi odottanut Kolinvaaran nousu oli vähintään yhtä raskas kuin viime vuonna. Vaaran laella puin kuitenkin sanoiksi ajatukseni. Reissua oli tässä vaiheessa takana reilut kolme tuntia, eikä itseäni sattunut vielä mihinkään. Vuosi sitten kolmen tunnin krouvissa polveeni oli sattunut jo reilun kahden tunnin ajan. Olli laskeskeli että mikäli onnistuisimme pitämään suurinpiirtein samaa tahtia maaliin asti, enteilisi se kuuden ja puolen - seitsemän tunnin loppuaikaa. Totesin että itselläni ei ole kyllä mitään mahdollisuutta yrittääkään Ryläyksen ylitystä tuota tahtia. Kolinvaaran laskun jälkeisellä tieosuudella huomasinkin jääväni pojista askel askeleelta, joten oli aika toivottaa toisillemme hyvää loppumatkaa. Tästä eteenpäin etenisin yksin.
Ryläyksen viittoja kohti käännyttyäni menoni hidastui entisestään. Tässä vaiheessa minua alkoi kiusaamaan myös ilkeästi juiliva päänsärky. Erään jyrkän nousun jälkeen oli pakko pysähtyä nojailemaan isoon kivenlohkareeseen ja kaivaa repustani kofeiinishotti, jonka olin ajatellut säästää Peiponpellon huoltoon. Parin minuutin huilailu ja kofeiini auttoivatkin päänsärkyyn miltei välittömästi, ja matka saattoi jatkua. Viime vuonna Kolinvaaran laskun jälkeen ottamani särkylääke auttoi sillon polveen, ja Ryläys meni oikeastaan jopa ihan hyvin silloin. Lisäksi tuolloin menin Emman kanssa porukassa, joten siinä sai myös vähän tsemppausta. Nyt taivalsin pienessä tihkusateessa aivan omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni haastavia polkuja eteenpäin. Yhdessä vaiheessa meinasin hiukan eksyäkin eräässä polkujen haarassa, ja jouduin palaamaan takaisin jonkun matkaa. Ehkä nämä kaikki asiat kertaantuivat päässäni, ja ensimmäistä kertaa koko reissun aikana pieni turhautuminen alkoi hiipiä juoksupaidan sisään. Jälkeenpäin katsoin, että huolimatta viime vuoden polvivaivasta, Ryläyksen kahdeksan kilometrin mittainen Strava-segmentti oli kulkenut tuolloin pari minuuttia nopeampaa tahtia kuin nyt! Ryläyksellä koin ilman muuta omat vaikeimmat hetkeni tämän vuoden kisassa.
Edelleenkään mihinkään ei kuitenkaan sattunut, ja loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen näkyville tuli viitta jossa kerrottiin Ryläyksen näkötornille olevan enää muutama sata metriä. Näkötorni tuli ja meni, ja samalla omat fiilikset kasvoivat. Tornin jälkeinen pienehkö pitkospuupätkä kulkikin oikein mukavaa vauhtia, sitten aloin vain odottelemaan sitä koska käännytään pienelle tienpätkälle ennen Peiponpeltoon johtavaa polkuosuutta. Tuo osuus oli oikeastaan koko loppumatkan kohokohta itselleni. Pystyin juoksemaan oikeastaan kaikki omalle tekniikalleni juostavissa olevat pätkät. Toiseen huoltoon saavuinkin olosuhteisiin nähden hyvävoimaisena.
Huollossa samat toimenpiteet kuin Kiviniemessä höystettynä pienellä piipahtamisella Bajamajan puolella. Nestetankkaus ilmeisesti toimi suorastaan erinomaisesti kaikesta päätellen, energian imeytymisen kanssakaan ei ollut mitään ongelmia. Sitten vaan kohti viime syksyn painajaisia ja viimeistä reilua kymppiä. Nousu Ikolan Aholle ja siitä eteenpäin Mäkrän juurelle oli jopa raskaampi ja hapottavampi kuin olisin muistanutkaan. Aikaa tuntui tuhraantuvan ikuisuus. Onnekseni minulla oli kuitenkin ässä hihassa, ja kunnossa olevan polven ansiosta pystyin juoksemaan edessä siintäneen pitkän alamäen. Sen jälkeinen hiekkatie ja metsäautotie kulkivat myös oikein mukavasti. Nousu takaisin Mäkränaholle ja siitä eteenpäin Pikku-Kolille olivatkin sitten taas vaikeita. Erityisesti rappuset sylettivät - ja paljon. Polut olivat tässä vaiheessa myös omille jaloille (ja tekniikalle) puhtaasti kävelykunnossa. Ärsytti vahvasti oma saamattomuus, vaikka mihinkään ei varsinaisesti sattunut, niin juosta en silti pystynyt muuta kuin pari hyväkuntoisempaa pätkää.
Laskettelurinteestä Rantatielle lasku alkoi sitten jo tuntua todella vahvasti etureisissä. Palauttelinkin pikkuisen Rantatiellä, kun ohi kauheaa vauhtia painanut 65 kilometrin sarjan J-P yritti houkutella peesiin. En olisi tuossa junassa pysynyt kyydissä varmaan edes ilman pohjilla ollutta 40 kilometriäkään, joten tyydyin hölkkäilemään omaa hidasta vauhtiani Kolin satamaa kohti.
Loppunousuun taitettuani kaivoin puhelimen esiin laittaakseni viestin että minua voisi kohtapuoliin joku tulla hakemaan. Jyriltä oli tullut pari minuuttia aikaisemmin viesti, että hän oli päässyt maaliin, ja "never again!". Viime vuodesta muistan loppunousun lähinnä helpottavana kokemuksena siitä johdosta, että tiesin siinä vaiheessa liki yhdeksän tunnin Via Dolorosan olevan kohta ohi. Nyt mielessäni oli vain ärtymys. Tämäkin mäki vielä! Jalat olivat jo aika lopussa, mutta nousun varrella olleet kannustajat motivoivat kummasti. Aivan lopussa itselläni oli sitten oikeasti lähellä tulla jo itku silmään, kun huomasin maalia enteilevän punaisen maton, ja tajusin homman olevan oikeasti loppukiriä vaille valmis.
Punaisella matolla katselin vain ympärilleni ja yritin viritellä jotain juoksun kaltaista menoa. Lehmänkellot kilkkasivat ja kuulutus huusi nimeni maaliintulleiden joukossa. Olin sekä henkisesti että fyysisesti aivan loppu. Maaliintulokuvaa katsomalla voin vain muistella sitä fiilistä mikä itselläni oli tuossa kohtaa. Ajallisestihan tulos oli taas varsin kehno (8:29:50), mutta itselleni sillä ei ollut mitään väliä! Lähdin tuonne oikeastaan suurimmilta osin kukistamaan ne viime syksyn katkeransuloiset muistot, ja se onnistui! Kuulin myös monelta taholta, että polut olivat raskaammassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Siihen kun yhdistää raskaassa kunnossa olevan miehen, niin ei se nyt kauhean ruusuinen lopputulos voikaan olla.
Maaliintulon jälkeen ei muuta kuin makkara suuhun ja elektrolyyttijuomaa perään. Kävin vaihtamassa kuivat vaatteet päälle ja matelin portaita pitkin parkkipaikalle johon Anna oli tullut hakemaan minua. Omaa etenemistäni tuskaillessani mieleeni tuli vanha lastenohjelma Harri ja Dinot, jossa eräässä jaksossa rautatietä ylittävä etana toteaa turhautunena odottavalle Harrille että: "Tämä on maksiminopeuteni!" Mökillä odotti lämmin sauna, kylmä olut sekä erinomainen suppilovahverorisotto. Jyrin kanssa perkasimme saunassa omat kisamme, ja tulimme molemmat siihen tulokseen että polut tosiaan olivat raskaassa kunnossa, miehissä ei tietysti ollut mitään vikaa. Emma oli suoriutunut kunnialla omasta puolikkaastaan, kolme viikkoa sitten revähtänyt pohje oli tietysti vaivannut kisassa paljon, mutta maalissa Emma oli ennen maratonin kärkeä, mikä oli erinomainen suoritus.
Seuraavana aamuna aamiaispöydässä lauantaina "never again!" todennut Jyri sitten alkoi miettimään, että pitäisikö sitä sittenkin ensi vuonna lähteä Vaaroille. Itse en osaa kyllä tässä vaiheessa vielä jäsenellä niin tarkasti, että pystyisin päätöksen tekemään. On tässä onneksi vielä aikaa. Nyt päällimmäisenä mieleen jäi tietysti se, että paikat kestivät maaliin asti. Aika olisi tietysti voinut olla parempi, mutta ei siihenkään syytä oikeasti löydy kuin peiliin katsomalla. Nyt jos oikeasti edes jollain lailla tavoitteellisesti jaksaisi pienen levon jälkeen treenata marras- ja joulukuun, niin sen jälkeen voisi katsoa vähän omaa kuntoa ja alkaa miettimään ensi vuoden kalenteria. Ainoa varma asia on se, että Kolilla ja Vaarojen Maratonilla tulee aina olemaan paikka omassa sydämessäni. Kiitos vielä kerran hienolle mökkiporukalle, kyllähän tuo ystävien kanssa on mukavampaa kuin yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti