Viime keväänä NUTS Karhunkierroksen onnistuneen 55 kilometrin kisan jälkeen löimme Jyrin kanssa kättä päälle tämän vuoden kasikolmosesta jo autossa paluumatkalla ennen Kuusamoa. Silloin endorfiinihumalassa se vaikutti hyvältä idealta... Idean hyvyys alkoi konkretisoitua kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin alkuvuodesta kalenteroida treenejä. Poluilla vietetty aika tulisi olemaan melkoinen. Siihen kun yhdistää kokoaikaisen työn ja opiskelun, niin valitettavasti ne lenkit kuitenkin ovat ensimmäinen asia mitkä siitä kalenterista raivataan pois. Kotonakin kun kuitenkin pitäisi myös jonkinlaista panostusta asettaa arjen pyörittämiseen.
Treenikausi kuitenkin sujui varsin mallikkaasti. Pyrin pitämään keskimääräiset viikkokilometrit siellä neljänkympin hujakoilla, mutta enemmän panostin poluilla vietettyyn aikaan. Minun vauhdilla Karhunkierroksesta tulisi joka tapauksessa erittäin hidas reissu. Ajattelin vähän salaisena toiveena, että jos kaikki osuu nappiin, niin noin 16 tunnin aika pitäisi olla ihan mahdollinen. Viimeisen pitkän lenkin kävimme tekemässä kolme viikkoa ennen tapahtumaa yhdessä samalle matkalle lähtevien Jyrin ja Juho-Pekan, sekä kotiin kannustamaan jääneen Eeliksen kanssa. Sen jälkeiset kolme viikkoa käytin enemmän tai vähemmän keventelyyn.
Lopulta tapahtumaviikon torstai koitti! Emmalla sattui olemaan torstaina työpäivä Jyväskylässä, joten pääsin näppärästi hänen kyydillään sinne. Jämsänkoskelta nappasimme takapenkille kyytiin vielä Satun, joka oli niinikään lähdössä samalle matkalle Rukalla. Jyväskylässä joimme vielä Jyrin luona kahvit, ennenkuin käänsimme auton keulan kohti Rukaa. Matka meni mukavasti ja nopeasti menneitä kisoja peraten ja niistä kokemusta ammentaen. Luvassa olisi joka tapauksessa kaikille pisin matka koskaan. Matkalla pysähdyimme kerran pizzalla ja kerran kahvilla. Poroja sai alkaa väistelemään jo ennen Pudasjärveä. Perillä Rukalla olimme viime vuoden tapaan puoli kuuden aikaan. Majoituimme jälleen Aurinkorinteessä johon pääsisimme vasta kuudelta, joten oli hyvin aikaa hakea numerot ja tyhjät dropbagit ja haistella vähän kisatunnelmia takaisin Rukan keskustaan siirretyssä kisaexpossa. Satu pääsi jo omaan majoitukseensa, joten me suuntasimme Jyrin kanssa kohti kisatoria. Itselleni tarttui mukaan uudet juoksushortsit sekä sukat, ja pakollisena varusteena ollut muki. Jyri osti uudet kengät joilla hänen olisi tarkoitus myös lähteä itse kisaan. Itselläni oli sentään kuusi kilometriä jalassa olleet kengät kisakenkinä, mutta meininki oli kyllä aika vahvasti myytinmurtajien hengessä. Miksei muka uusilla kamoilla kannata lähteä kisaan? Kuuden jälkeen heitimme kamat kämpille ja kävimme vielä Rukahovissa syomässä pastabuffetin, ennenkuin siirryimme saunan kautta nukkumaan matkaväsymystä pois.
Perjantai-aamuna kello soitti hyvissä ajoin, että ehdimme lähteä kannustamaan perusmatkan juoksijat reitille. Kyseessä on ihan oma ihmislajinsa. 166 kilometriä Karhunkierroksen poluilla on niin kova urakka, että sitä ei oikeasti voi edes käsittää. Lähtöalue oli täynnä väkeä jo vartti ennen starttia, joten kipusimme portaat ylös Karhunkierroksen maaliportin tuntumaan. Sinnekin alkoi pikkuhiljaa valua lisää porukkaa ja ilmassa todellakin oli suuren urheilujuhlan tuntua.
Perusmatkan lähdön jälkeen valuimme takaisin kämpille lepäilemään. Itse kuuntelin äänikirjaa pimeässä huoneessa sängyssä makoillen, mutta unta en kyllä saanut. Joskus yhdentoista aikaan kävin laittamassa kahvin tippumaan ja valmistin broilerikiusausta lounaaksi. Sen jälkeen päivä menikin perusmatkan GPS-seurantaa läppäriltä katsellen ja dropbagia pakkaillessa. Meillä lähti Jyrin kanssa molemmilla dropbagiin suurinpiirtein samanlaiset kamppeet. Kuiva vaihtovaatekerta, vaihtokengät jos uudet kengät alkavatkin hiertää, sekä Oulangasta eteenpäin tarvittavat energiat. Itse heitin pussiin vielä extraherkkuna kaksi Olvin kahvinmakuista Teho -palkkaria. Toinen olisi tarkoitus nauttia yöllä Oulangan huollossa, ja toinen aamukahvina Basecampin huollossa. Pusseja kuljetukseen viedessämme törmäsimme vielä sattumalta toisaalla majoittuneeseen Juho-Pekkaan sekä kisaturistina ja huoltajana Rukalla olleeseen Janneen, jonka kanssa juoksimme viime syksynä yhdessä Halloween Hiken 50 kilsaa Jämsänkoskella.
Loppupäivä menikin ihan vaan lepäillessä. Jyri valmisti vielä päivälliseksi tonnikalapastaa, jota söimme seitsemän aikaan hartaan hiljaisuuden vallitessa. Itse olin varsin levollisin mielin vielä tässä vaiheessa. Valmistautuminen oli onnistunut hyvin, ja olo oli luottavainen. Kyllä sieltä läpi tullaan! Olimme sopineet Juho-Pekan ja Satun kanssa treffit samaan lähtöbussiin puoli kymmeneksi. Lähdimme kuitenkin hyvissä ajoin kämpiltä jo yhdeksän aikaan. Juuri kun astuimme ovesta ulos, alkoi satelemaan vettä. Itseäni vähän jännitti, olin lukinnut vaatevalinnakseni shortsit, t-paidan ja ihan ohuen juoksutakin, kun olin laittanut trikoot ja pitkähihaisen paidan dropbagiin. Onneksi minulla oli sentään pakollisena varusteena oleva vedenpitävä kuoritakki, eikä säätiedotuksen mukaan sadekuuron pitäisi edes kestää kauaa.
Menimme kuitenkin pitämään sadetta Rukahoviin ennen bussin lähtöä. Se olikin täynnä sekä juoksijoita, että myös lätkäpeliä katsovia illanviettäjiä. Rukahovissa törmäsin myös samalle matkalle starttaavaan Jämsänkosken Ilveksen jalkapallolegenda Pasiin. Luvassa oli Pasillekin pisin matka koskaan, ja pientä jännitystä oli hänenkin leirissään. Lopulta Pasi juoksi reitin upeasti polvikivuista ja vahvasta keskeyttämisharkinnasta huolimatta vähän päälle 12 tuntiin sijalle 74 todella kovatasoisessa kilpailussa. Hattu pois päästä!
Bussia odottaessamme tunsin että omakin jännitys alkoi hieman nousta. Vilkaisin huvikseni kelloa, niin syke oli paikallaan seisten 116 lyöntiä minuutissa! Onneksi bussimatka oli yllättävän pitkä, ja siinä paskojen vitsien äärellä nauraessa myös jännitys laukesi täysin. Perillä Napapiirillä ehti juuri ja juuri käymään bajamajassa nopealla piipahduksella, ennenkuin kuuluttaja Sami Sundström hoputti jo porukkaa lähtöviivalle. Starttiviiva oli viimeinen kerta tämän kisan aikana kun näimme Juho-Pekan ja Satun. Lähdimme Jyrin kanssa hieman kovempaa vauhtia ja he jättäytyvät suosiolla taakse. Satu oli lopulta joutunut keskeyttämään Basecampin huoltoon valtavien energian imeytymisongelmien vuoksi, kun taas Juho-Pekka taisteli siitä vielä Konttaisen huoltoon asti huolimatta kovasta polvikivusta ja muista ongelmista. Iso hatunnosto myös heille molemmille, todella kova suoritus!
Alkumatka meni mukavasti ja rauhallisesti. Olimme Jyrin kanssa sopineet, että jos yhtään lähtee mopo keulimaan, niin huomautetaan välittömästi. Tätä ei oikeastaan edes tarvinnut tehdä, vaan molemmilla oli ihan kirkkaana mielessä että säästellään alussa lopun kammotuksia varten. Polut olivat loistavassa kunnossa, ja vastaantulleita perusmatkalaisia tsempatessa oma fiiliskin nousi entisestään. Ensimmäiset kaksi tuntia olivat mahdollisesti parasta juoksua itseltäni koskaan. Sykkeet pysyivät hyvin kurissa, maisemat olivat upeita ja kaikki oli muutenkin hyvin. Etenimme vuorovedoin noin viiden kilometrin pätkissä, tämäkin tuli ihan itsestään. Kummankaan ei tarvinnut sanoa että "vedäpäs sinä välillä". Kun kello piippasi kahden tunnin kohdalla energian oton merkiksi, niin sanoinkin Jyrille että tuntuu siltä kun oltaisiin juostu puoli tuntia. Takanamme oli pitkän aikaa myös pitkähkö letka, mutta vauhti tuntui kaikille sopivalta. Meillä molemmilla oli tankkauksen kanssa suunnitelma, että otetaan 20 minuutin välein sisään energiaa. Itselläni se toimi kyllä koko kisan ajan ihan hyvin, kaikki imeytyi mainiosti, ja vaikka loppua kohden kaikki alkoikin maistua pahalle, niin mikään ei varsinaisesti äklöttänyt. Mukanani oli Vihreitä kuulia, Noshtin vauhtikarkkeja, Jolloksia ja korkeaenergistä urheilujuomaa, geelejä, Maximin energiakarkkeja, Snickersejä sekä suolapähkinöitä. Koen että tämä vaihtelu oli merkittävässä roolissa. Jos ei tehnyt mieli vihreää kuulaa, niin sitten otettiin jotain muuta. Yllättäen geelit maistuivat itselleni parhaiten tällä reissulla.
Alkumatkan ainoa ongelma itselleni sattui noin kymmenen kilometrin kohdalla. Jalkani juuttui juurten väliin ja kenkä lähti jalasta. Tässä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä tai ongelmaa, mutta kun yritin laittaa kenkää takaisin, olkapäähän iski aivan älytön hetkellinen kipu. Säikähdin ihan tosissani ja istuin kannonnokkaan kiroilemaan. Kipu kuitenkin hävisi yhtä äkkiä kuin se oli tullutkin. Ei muuta kuin kenkä takaisin jalkaan ja matka jatkuu. Pikkuhiljaa siinä juostessa mahtavia Savinajoen rantatörmiä ja syvempiä metsäpätkiä lääni vaihtui Lapin läänistä Oulun lääniin ja kuntakin Sallasta Kuusamoksi. Matkalla alkoi olla myös toinen toistaan hienompia könkäitä, koskia ja niitä ylittäviä riippusiltoja. Erityisesti Taivalköngäs teki kokonaisuudessaan suuren vaikutuksen. Ensin ylhäältä kalliolta avautunut jokimaisema, sitten laskeutuminen riippusilloille ja niiltä auenneet aamuyön usvaiset kuohut. Näiden fiilisten perässä minä näitä matkoja kuljen! Vieläkin tätä kirjoittaessa nousee kylmät väreet kun ajattelee noita aamuyön hetkiä. Riippusiltojen jälkeen loppumatka 28 kilometrin kohdalla odottaneeseen Oulangan huoltoon oli helppoa juostavaa polkua, ja siinä taisimmekin kellottaa nopeimmat kilometrit koko kisassa. Tällä ensimmäisellä välillä polku oli pääosin hyväkuntoista ja oikein juostavaa, mutta onneksi maltoimme Jyrin kanssa kuitenkin vähän himmailla. Mitään ihan kamalia nousuja tähän ei mahdu, mutta itse otin silti sauvat avuksi kaikkiin vähänkään pidempiin mäkiin. Omassa juoksuliivissäni on paikka sauvoille kätevästi tuossa edessä, niin se ei ole monenkaan sekunnin projekti ottaa niitä esille ja pakata takaisin.
Oulangan huoltoon saavuimme ihan suunnitellussa aikataulussa reiluun neljään tuntiin. Vaihdoin kuivan t-paidan, heitin roskat roskikseen, täytin liivin taskut seuraavan välin energioilla, kävin bajamajassa ja join kupin kahvia. Tuntui että aika meni todella nopeasti, eikä huollossa olisi tullut vietettyä kuin muutama minuutti, mutta kyllä noihin kaikkiin puuhiin kului aikaa kuutistentoista minuuttia sitten kuitenkin. Lähtiessämme takaisin reitille palelu oli melkoinen. Lämpötila putosi yön aikana nollakeliin, ja se tarkoitti sitä, että kauheasti ei ollut varaa himmailla, vaan syke oli pidettävä jatkuvasti ylhäällä. Oulankajoki oli vähintään yhtä upea kuin viime vuonna. Siitä noussut usva oli suorastaan maagisen hieno. Aurinko alkoi myös nousta korkeammalle ja lasit piti laittaa otsalta takaisin silmille. Sää oli koko juoksun ajan oikeastaan ihan täydellinen. Ehkä muutaman asteen lämpimämpi yö olisi ollut kiva, jäiset pitkospuut olivat jopa pelottavan liukkaita. 6 kilometriä huollon jälkeen Jyri kaivoi sauvat repustaan ja vaihdoimme reippaaseen sauvakävely-hölkkä -kombinaatioon. Jo ennen tätä, seuraamme oli liittynyt myös kolmas mies. Todella mukava kaveri Rantasalmelta, joka oli jo konkari Karhunkierroksella. Valitettavasti en tajunnut kysyä miehen nimeä, mutta jos satut lukemaan tarinaa, niin iso kiitos seurasta. Taivalsimme kymmenkunta kilometriä yhdessä, ennenkuin tasan puolimatkan krouvissa pidimme Jyrin kanssa pienen tauon, ja Rantasalmen mies jatkoi matkaansa.
Itselläni oli alkanut pieni huolestuttavan oloinen polvikipu juilimaan vähän Oulangan huollon jälkeen. Suurinpiirtein ensimmäisen maratonin täyttymisen kohdalla se alkoi jo ihan tosissaan vähän haittaamaan menoa alamäissä. Täytyy sanoa että olin kyllä vähän huolissani. Takaraivossa jyskytti kokemus 2020 vuoden Vaarojen Maratonista ja siitä miltä tuntuu edetä 40 kilometriä kipeän polven kanssa. Onneksi kipu ei missään vaiheessa yltynyt yhtä pahaksi kuin siellä! Viidenkymmenen kilometrin kohdilla ollut Kitkajoen varren osuus oli kyllä ihan yhtä paha kuin viime vuonnakin. Se ei ole lopulta kovinkaan pitkä pätkä, mutta kyllä se silti tuntuu väsyneillä jaloilla yhtä pitkältä kuin nälkävuosi. Sitä seuraa vielä todella raskas nousu, ennenkuin tiputellaan Pienen Karhunkierroksen risteykseen. Laskeutuminen Pienelle Karhunkierrokselle oli kyllä itseltäni todella vaikea polven kanssa könytessä. Viime vuonna kyseinen lasku juostiin Jyrin kanssa oikeasti aika kovaa vauhtia, mutta nyt jouduin auttamaan sauvoilla menoa oikein tosissani. Totuuden nimissä, ilman sauvoja polveni olisi luultavasti kipeytynyt vielä paljon pahemmin. Harrisuvannon riippusillan jälkeen kiipesimme takaisin korkealle joenpenkalle, ja siellä pystyin taas viime vuoden tapaan ihan mukavasti kuitenkin juoksemaan hyviäkin pätkiä. Muutama sata metriä ennen Basecampia Jyri jolla oli enemmän virtaa, huikkasi menevänsä edeltä huoltoon.
Basecampin huoltoon tultaessa oma mieleni oli varsin apea. Sanoin Jyrille siinä, että hän voi jatkaa menoaan kun selkeästi miehellä oli energiaa enemmän kuin minulla. Sovimmekin jo että näin teemme, ja rupesin vähän paskalla fiiliksellä pakkailemaan energiaa seuraavalle pätkälle liivin taskuihin. Täyttelin siinä rakkoa kaikessa rauhassa kun ajattelin että Jyri on jo mennyt, kun hän yhtäkkiä sanoikin että "porukassahan me mennään!" Sain tästä ihan uskomattoman energiabuustin ja lähdimme yhdessä sauvakävelemään kohti Konttaista. Voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että tämä pelasti oman kisani ja mahdollisesti jopa maaliintulonkin, vaikka tässä vaiheessa ei vielä mitään keskeyttämisaikeita ollutkaan mielessä. Basecamp-Konttainen väli on sen noin 17 kilsaa pitkä, ja siitä eka kymppi on hyvinkin tasaista pätkää. Juoksemaan meistä ei oikein kumpikaan tässä vaiheessa pystynyt, itselläni oli polven varomisen seurauksena myös nilkka kipeytynyt ja oikea lonkka oli kuin tulessa. Pitkospuilla juostessa huomasin että oikea nilkka oli myös ihan kunnolla turvoksissa, kun se sai kovasta puusta vähän kovempaa iskutusta kuin poluilla. Pystyimme kuitenkin sauvakävelemään parhaimmillaan alle 10 minuutin kilometritahtia. Reilun 70 kilsan jälkeen laitoin Emmalle viestin että fiilis on hyvä. Vauhtimme hidastui vasta Kumpuvaaralle tultaessa. Sieltä Konttaisen huipulle oli kyllä itselleni tuskien taival. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä että energiat alkavat olla vähissä, polveen sattui ja väsytti aivan älyttömästi. Konttaisen huipulla kannustamassa ollut Jimi onnistui kuitenkin hetkeksi nostamaan fiiliksen taas korkeammalle! Mies vaikutti selvästi yllättyneeltä nähdessään että roikuin vielä tässä vaiheessa Jyrin kannoilla. Kävelimme hetken porukassa Konttaisen huipulla, kunnes laskussa minun oli pakko käskeä Jyriä jatkamaan omaa tahtia maaliin. Hän yritti vielä vastustella siinä, mutta laskeskelin että minulle saattaa oikeasti tulla kiire 18 tunnin cut-offin kanssa, enkä missään nimessä halunnut riskeerata Jyrin maaliinpääsyä omalla hitaudellani, niin lopulta tiemme erkanivat. Lasku Konttaisen huoltoon tuntui loputtoman pitkältä ja kiduttavalta.
Huollossa istuin hetkeksi aikaa alas, ja mietin ihan tosissani että jätänkö homman siihen. Tarjolla olleet valmiiksi kuoritut kylmät mandariinit olivat niin hyviä että itselläni tuli oikeasti kyyneleet silmiin. Söin kolme mandariinia, ja jatkamispäätös kirkastui. Laskin kellosta että minulla on niin paljon aikaa, että ehtisin aivan varmasti maaliin vaikka konttaisin koko loppumatkan. Valtavaaran nousuissa minulla ei ollut mitään ihan älyttömiä vaikeuksia. Ne tulivat sauvojen kanssa jopa varsin mallikkaasti. Laskut sen sijaan olivat täyttä myrkkyä. Aika monessa kohtaa piti peruuttaa. Lisäksi energiaa ja myös aikaa söi se, kun joutui väistelemään nopeampia 34 kilsan juoksijoita. En todellakaan halunnut jäädä pahimpiin kohtiin reitin tukoksi kenellekään. Laskin mielessäni valehuippuja ja yllätyin kun Valtavaaran mökki tuli näkyviin, vaikka yksi huippu olisi vielä pitänyt olla jäljellä. No, kyllä se lopulta olikin. Viime vuoden sumussa mökkiä vaan ei näkynyt niin kaukaa. Valtavaaran huipulla oli valokuvaaja Samuli Tiainen, joka kannusti juoksemaan kuvia varten. Yritin jotain juoksun tapaista saada aikaan siinä viimeisessä loivassa nousussa, mutta veikkaanpa että se oli lähinnä kehnoa kauhukomediaa. Valtavaaran päällä pidin pienen hapenkeruutauon, edessä olisi kuitenkin vielä pitkä ja kamala lasku Rukan juurelle.
Huikea kuva, kiitos Samuli Tiainen
Valtavaaran lasku oli paljon pidempi kuin mitä muistin. Siinä oli myös jyrkkiä kohtia ja portaita, jotka oli pakko tulla peruuttamalla. Lopulta viimeisissä portaissa fiilis alkoi oikeasti jo olla se että "eikö tämä saatana lopu koskaan?!" No ei vielä. Edessä oli vielä viime vuonna itselleni jopa koko kisan vaikeimmaksi paikaksi osoittautunut nousu Rukalle. Se on todella jyrkkä nousu, ja kun takaraivossa jyskyttää ajatus siitä että sen jälkeen ei enää tarvi nousta mihinkään, se on myös henkisesti aika raskas. Pysähdyin pari kertaa nousun aikana tasaamaan hengitystä ja päästämään muita ohi. Omat fiilikset alkoivat olla jo aika ärtyneet, mutta toivottavasti en tiuskaissut kenellekään pahasti. Ei ole kyllä ainakaan ollut tarkoitus semmoiselle, pahoittelut jos näin on käynyt! Hyppyrimäen tornin juurella katsoin kellosta että tässähän ehditään vielä alle 17 tunnin ajan. Viimeisistä portaista en oikeastaan muista edes mitään, ne ja maalisuora tulivat ihan sumussa. Maalikaaren alitin ajassa 16:53:04. Ajattelin ennen juoksua että kaiken mennessä nappiin, noin 16 tunnin aika voisi olla mahdollinen. Nyt kaikki ei mennyt nappiin ja aika oli vähän vajaa 17 tuntia, joten ei se oma arvio varmaan kauhean kaukana ollut. Jyri alitti hienosti 16 tunnin ajan, hänellä oli loppu tullut todella vahvasti. Maaliintulon jälkeen mitalit kaulaan, finisher-kyltin kanssa poseeraus ja herkullisen linssikeiton voimin köpöttelemään takaisin Aurinkorinteeseen. Olin sekä henkisesti että fyysisesti aivan loppu. Jaksoin juuri ja juuri käydä suihkussa, ja sitten simahdin melkein seisovilta jaloilta sänkyyn. Heräsin noin puolen tunnin kuluttua siihen että valuin hikeä. Kuulin että Jyri oli keittiössä, joten huikkasin hänelle että elossa ollaan. Ei mennyt aikaakaan kun käteen ilmestyi Jyrin tuomana jääkaapista jääkylmä Radler, ja palautuminen saattoi alkaa!
Ensimmäiset fiilikset juoksun jälkeen oli, että ei enää ikinä uudestaan! Näin maanantaina olo on jo sekä henkisesti että fyysisesti todella paljon parempi! Kipu on siirtynyt nivelistä lihaksiin, ja nekin lähinnä tuntuvat vain jäykiltä. 70 kilometrin jälkeen oikeaan jalkaan hiertyi päkiään yksi rakko, joten sillä jalalla on vielä vähän kipeä astua, mutta sekin on jo paljon parempi kuin eilen. Uudet kengät toimivat reissussa erinomaisesti! Vaimennusta löytyi omiin tarpeisiin enemmän kuin riittävästi, enkä kyllä tuota rakkoa kenkien piikkiin pistä. Luultavasti kengässä on ollut joku roska, tai sukka on ollut vähän mykkyrässä siitä kohdalta, kun muuten ei hiertymiä tullut. Jyrillä ei tullut mitään hiertymiä jalkoihin huolimatta suoraan pakasta vedetyistä kengistä. Myth busted! Mitään ilmoittautumisia ei kuitenkaan ole vielä sisässä muihin kisoihin, täytyy hetken aikaa keräillä itseään ja katsoa mitkä ovat seuraavat kuviot. Tästä pidemmille matkoille ei ole kyllä mitään hinkua, ehkä joskus paremmassa kunnossa voisi kokeilla uudestaan tätä kasikolmosta, on siinäkin sarkaa kerrakseen!
Todella iso kiitos kaikille tsempanneille niin poluilla, normielämässä kuin myös somessakin. Erityiskiitos tietysti Jyrille ensiluokan juoksu- ja matkaseurasta! Eiköhän tässä vielä jotain tapahtumia tulla kiertämään!
Hyvä raportti jälleen kerran! Nää sun rapsat on siitä kivoja, ettei näissä kaunistella asioita, vaan kerrotaan ei niin kivatkin tapahtumat matkan varrelta. Kova suoritus! 💪👍
VastaaPoistaT:Janne, se kisaturisti 😁
Noo, harvemmin nää meikän reissut ihan lapaan menee 😅 Oli mukava nähdä pikaisesti Rukalla!
PoistaVoihan Ville. Aloitin lukemisen jo töissä mutta se tyssäsi siihen lähtönumeroon ja varsinkin kuvatekstiin. Tirautin tapani mukaan pikkuiset itkut. Oli viisas veto lopettaa tavaaminen siihen koska nyt lukiessani kertomuksen loppuun olen porannut silmät päästäni. Yksinkertaisuus on susta niin kovin kaukana. Eipä voisi äiti enempää ylpeä pojastaan olla, vaikkei pappia tullutkaan. Taas niin raadollisen rehellinen ja kuitenkin syvää empatiaa huokuva kirjoitus.
VastaaPoistaNo ei se nyt niin huonosti mennyt, että itkeä tarvii 😀
Poista